Lassi Valtonen: Kukin tyylillään

Lassi Valtonen on se kaveri, joka jätti kesken viimeisimmän Idols-kisan sen jälkeen kun oli ehtinyt saada Facebookiin 60 000 fania. Pois jättäytymisen syyksi kerrottiin, että Lassi keskittyy kavereidensa kanssa perustamansa progebändin rumpalin hommiin. Progen soittaminen on toki täysin kunniakasta toimintaa, mutta panokset ovat kuitenkin kavereiden kanssa ja kavereille soittaessa hieman pienempiä kuin ”oikeilla musiikkimarkkinoilla”.

Lassin ensilevy ”Kukin tyylillään” sisältää, niin kuin progerock joskus parhaimmillaan, rohkeaa ja kunnianhimoista musiikkia.  Mutta tuon lisäksi Lassin levy on hauras, koskettava, syvällinen, ihmisen näköinen ja kuuloinen levy.

Kaikki, jotka ovat olleet mukana sen luomisessa, saavat syvän kunnioitukseni. Erityisesti pitää mainita tuottaja Matti Mikkola ja A&R -vastaava Olli Halonen. Hyviä säveltäjä-, sanoittaja- ja soittajavalintoja, ymmärrystä, oivallusta ja luulenpa myös: kovaa työtä.

”Kukin tyylillään” on varmaankin ollut hyppy tuntemattomaan, mutta tuo iso loikka kannatti ottaa. Vähän niin kuin Anna Puunkin ensilevy, tämä rikkoo rajoja kyseenalaistaen monia asioita: millaisia artisteja Idols -formaatti tuottaa tai millaista musiikkia suuret levy-yhtiöt ja niiden ”markkinointikoneistot” tuottavat, millaista musiikkia nuoren progebändin rumpali voi tehdä tai mikä olikaan keskitien musiikkia, mikä vaihtoehtoista, mikä rohkeaa, mikä sovinnaista?
 
Tämä on suuren yleisön levy.  Mutta sen ilmeisimmät muodot rikkoutuvat heti alkuun vaikkapa suomiräppäri Asan sanoittamilla ”Tuhkaa ja hiekkaa” ja ”Pispala”-kappaleilla. Edellisessä lauletaan ”tuhkaa tuhkaa ja hiekkaa / olemme hautuumaiden täytettä / vain hetken saa mies hengittää”.  Jälkimmäisen maisemana on vanhojen ukkojen, ehkä kansalaissodan aikainen Tampere. ”Kalevankankaalla, ei saa kantaa suksia /hevoset odottavat hautaamista /../ Näitä painajaisia / ei saa millään haipumaan / äiti pyyhkii kasvoja / mulle lupaa muutosta / Mut ei koskaan voi kuolla / Pispala.”

Lassi laulaa nuo viimeiset sanat tavalla, joka pysähdyttää, saa ne kuulostamaan siltä kun tässä on todella kysymys elämästä ja kuolemasta, elävistä muistoista ja elävästä toivosta.
 
”Suonsilmä”-kappale alkaa sekin kuin vanha suomalainen kansanlaulu, mutta kertookin lopuksi tylyä kieltään jättimarkettien kaavoitusrallista ja yksioikoisista elämysmaailmavisioista. ”Vanhus”-kappale kertoo rikkaasta, valtaan sokaistuneesta vanhasta miehestä. ”Mulle rakkautta tarjottiin / torjuin sen / ja kun päättyvät päiväni niin / kuolen katuen.”

Että tuollaista huttua taas tuupataan menemään niille keskivertosuomalaisille.
 
Lisäksi levyn päättää Lassin akustinen versio Pelle Miljoonan vanhasta punk-biisistä ”Nuoriso sairastaa syöpää”: ”Nuoriso sairastaa syöpää / sen nimi on apatia / Isänmaa ei tarjoo työtä / koska potee anemiaa.”  Poikkeuksellinen lopetus poikkeukselliselle levylle.
 
Toisesta laidasta löytyy esim. Marko Haaviston kappale ”Kerran ollaan nuoria”. Sillä ollaan lähellä Baddingin Suomea: ”Yhä muistan ne sanat ne katseet / hehkun poskilla kuiskiessain / sulle kaikki mun salaiset tunteet / joita nostatit aatoksissain / Kaksi ainoaa lahjomatonta / lienee syntymä ja kuolema / Jos väliin mahtuukin päiviä monta / vain kerran ollaan nuoria”.  Juuri siltä tuo kuulostaa Lassin tulkitsemana. Nuoruus, viattomuus, elämän pienet eleet ja suuret haaveet. Laulussa ja sovituksessa elämän riemu ja suomalainen kaiho. Klassikkoainesta.
 
Samaa voidaan sanoa Matti Johannes Koivun säveltämästä ”Sopimus”-kappaleesta. Kaunis, pysähdyttävä, rikas ja uskottava laulu yksinkertaisesta aiheesta, rakkaudesta ja sen kaipuusta. Koivun laulu ”Sinun piti kävellä kanssani” kulkee taas kuin Freemanin 70-luvun folkpopballadi, kitarasooloa ja jousisovitusta myöten.
 
”Kukin tyylillään” on hyvällä tavalla vanhanaikainen levy olematta mitenkään tämän ajan retrohengen mukainen. Yhdistelmä helppoutta ja outoutta, tuttua ja taianomaista, suomalaisuutta ja, suomalaisuutta. Vanhanaikainen ehkä myös siinä mielessä, että tämä levy kulkee heppoisen kohderyhmäajattelun tai nopeiden voittojen yläpuolella. Tämä musiikki ei pyri todistamaan mitään eikä kosiskelemaan ketään. Tämä levy kunnioittaa vain sitä yhtä ja ainoaa, jolla on merkitystä: musiikkia.
 
Jos tällä levyllä on kohderyhmä, niin se on kaikki me ihmiset, jotka olemme liikuttuneet siitä musiikin suomalaisuudesta, joka on sanojen ja selitysten tuolla puolen.

Tämän rinnalla suomalainen vaihtoehtorock, progea tai ei, kuulostaa usein kovin ennalta arvattavalta ja, ikävä sanoa, kovin merkityksettömältä.

Eräässä haastattelussa Lassi on valittanut, ettei hän ole kummonenkaan laulaja, ääni on liian kirkas. Hän haluaisi matalan, karheamman äänen.

Toivon, että Lassi Valtonen laulaa vielä silloinkin, kun hänen äänensä on sekä viaton ja kirkas että matala ja karhea.