Lauri Tähkä: Polte

Kova pala.

Se,että Lauri Tähkä on sanonut toivovansa huonoja arvosteluja soololevylleen Polte, kertoo ainakin kaksi asiaa. Ensinnäkin Tähkä tosiaankin luottaa Elonkerjuu-aikana kerääntyneeseen kannattajapohjaan. Toiseksi  Lauri on itsekin epävarma levystään, tulikohan sittenkin astuttua suonsilmään. Vastakkainasettelu on ankara, kun voisi kuvitella fanienkin jakaantuneen bändin hajottamisessa kahteen leiriin.

Nyt kävi niin, että jalkojen alle jäi liiankin pitävä pohja. Rapa ei roisku, pussaus moisku, eikä lotina loisku. Koetuksella on myös Tähkän tutuksi käynyt tapa kuljettaa kirjaimia, saatella sanoja, rynnistää ryppäissä. Tähkän ja laulujensa toimivin suhde on vissi etukeno, ihan siis oikeasti rock. Tällä kertaa tekstit joutuvat ylivalotukseen, kun kappaleitten toimintaympäristö on siistimpi tai ainakin lähempänä valtavirtaa.

Sanovat kateelliset mitä vaan, Lauri Tähkästä kehittyi vuosien varrella vahva sanankäyttäjä tavalla, joka jätti jo aikaa sitten taakseen pelkän pohojalaasuuren. Hittilevyillä onnistuttiin rakentamaan nouseva hurmosketju sellaisillekin kuulijoille, joilla on Horonkylä hukas.

Nyt on mestari ilman luottopelimannejaan ja tilalle on tullut uusi näyttämisen tarve. Ilmaan jää lopulta väkisin väännetyn kisällinäytteen tuntu. Ymmärrettävää on, että Syyskuun kyy ja Polte avaavat levyn. Mutta kokonaisuutena laulut tulevat ja menevät toisiaan muistuttavina. Koko ajan kuulen myös kaikuja menneestä, mihinkäs susi pihaportillakaan ulvahduksistaan pääsisi. Tekstit huokuvat erontuskaa, mutta aiheet jäävät tällä käsittelyllä hätäisiksi.

Toisaalta ei paha: "Kiertelin kaartelin suot, salot suuret / Kolusin ja konttasin kuusikon juuret." Apuja on tullut kahden laulun sanojen verran Sinikka Svärdilta ja yhteen Heli Laaksoselta. En vaan oikein pysty omaksumaan niitä Tähkä-kappaleiksi.

Kyse on lopulta siitä, että Tähkä kaipaa keralleen kunnon kohkausta, taaksensa totista tutinaa, johon eräs toista kertaa nyt nimeltä mainitsematon orkesteri vuosi vuodelta paremmin yltyi. Keikkakilometrejä ei voi taitavallakaan studiosoitannolla korvata. Laten ääni jää ilman vastavoimia. Monet levyn sovituksista kulkevat torvien ja jousten hallussa suht samassa rekisterissä kuin Tähkän laulu. Se taas korostaa äänen kireyttä ja parissa kohtaa liiaksi pidennettyjä vokaalejakin. Nyt pitäisi kaiketi opetella rinnalle myös rennompi laulutapa.

Juuri kun olen valmis toteamaan Poltteen  jäätäväksi poltteeksi, hallan panemaksi viljaksi, tulevat raidat 10 ja 11. Kokonaan sun tsärppää itsensä liikkeelle Balkanin poljennoin ja sovituksen suunta on kokonaisuutenakin kiinnostava.  Päätösraita Riittää meillä päiviä kohotetaan tutusta taikinanjuuresta sekin, mutta Mustanmeren Polkka Orchestra taustalla äityy aitoon svengiin.

Tunnelma nousee lopussa pari astetta lämpöä kohden. Kyy kaipaa kuitenkin kuumuutta kiemurtaakseen kevään kohmelosta korkeammille kallioille. Käärmekappale kättelyssä viittaa nahkanluontiin, nyt jäi repaleita päälle. Yksi ominaisväritys on käytetty ja toista kasvatetaan.

Riittää meillä päiviä. Tehdään seuraavasta rauhassa parempi.