Lohduton tuo kuva.Kuinkahan kauan tuonkin puun on mennyt kasvaa? Ja vain hetken kaataa se.
Kotiseudullani on kaadettu ihan liikaa puita viime aikoina jopa puistoista. Puun vaikutus seudun viihtyvyyteen voi olla suuri ; se voi olla se ainoa ero sietämättömän ja siedettävän välillä. Asuinympäristössä puita tarvitaan tuomaan viihtyvyyttä, silti on noita ihmisiä, joita en kerta kaikkiaan käsitä, jotka haluavat hävittää kaiken vihreän. Ovatko he sitten tyytyväisiä, kun asumme betonilähiössä, jossa läkähdymme kuoliaksi varjon puutteessa? He soittlevat puisto-osastolle että kaatakaa tuo puu, siitä tulee lehtiä! SO what? Puista KUULUU tulla lehtiä. Ja jos puu on havupuu, vinkuna on että "Siitähän tippuu pihkaa autoni päälle!" Muuta autosi paikkaa,ääliö, ettei tarvi puuta kaataa! Ja kuten sanottu puut kasvavat hitaasti niin että sitten kun huomataan että, oho, olikin virhe kaataa tästä se puukuja on jo liian myöhäistä, uudet taimet joita omatunnon tuskissa istutetaan kestävät sukupolven ennenkuin kasvavat.Siihen asti on puisto pilattu ( katsokaa esim Helsingin Kaivopuistoa.)

Joo, ymmärrän tuota miestä, oletteko koskaan kävelleet avohakatussa metsässä tai edes näissä nyt sallituissa, missä jätetään muutama puu sinne tänne? Auratuissa metsissä joissa on maa revitty auki? Kyllä on karmeaa jälkeä. Tekisi kyllä mieli ryhtyä aktivistiksi, kun niitä näkee.

Joskus tuntuu että yksi puu ei millään saa elinaikanaan aikaiseksi sitä määrää vahinkoa, mitä yksi typerä ihminen. Ja puissa on ihmisiin verrattuna sekin hyvä puoli etteivät ne puhu,.Joskus puu on parempaa seuraa kuin ihminen. Seisopa ison lehväisän puun alla kauniina päivänä ihan hiljaa ja katso miten mielesi rauhoittuu!

– Entvaimo (ei varmistettu)

Olen vähän yli nelikymppinen; metsän reunassa lähes ikäni kasvanut. Muistan hämärästi, kun olin pikkuisena isän mukana metsätöissä, sekä kaatamassa että istuttamassa puita. Liikuin samoissa maisemissa lähes kaksikymmpiseksi ja nuo taimikoiksi muuttuneet aukot näyttivät aina vain taimikoilta. Sitten muutin muualle enkä käynyt seudulla pitkään aikaan. Oli sanoinkuvaamattoman hieno kokemus, kun poikkesin äskettäin noissa maisemissa ja näin, kuinka taimikot olivat muuttuneet taas metsiksi ja niistä oli poimittu jo uuttakin puusatoa seuraavan sukupolven tarpeisiin. Harmi vaan, että monelta kaupunkilaiselta jää vastaava kokemus saamatta ja he jäävät siihen uskoon, että metsän voi hävittää eikä se koskaan palaa ennalleen. Nykyisen asuinpaikkani vierimetsä hakataan naapurin toimestä lähiaikoina eikä se aiheuta pienintäkään mielipahaa, olisi melkein sääli jos tuo kypsään ikään ehtinyt metsä ränsistyisi pystyyn ja vastaava määrä paperia ja puuta pitäisi hankkia jostain sellaisesta maasta, jossa metsiä ei hoideta.

– Anonyymi (ei varmistettu)

Ikävää on se, että yhä useamman ihmisen kosketus luontoon rajoittuu nykyisin lähes yksinomaan puistoihin, joissa jokainen kaadettu puu koetaan menetyksenä. Se on yhden sorttista itsekkyyttä. Itse halutaan olla juuri se sukupolvi, joka saa käyskennellä 100-200 vuotiaiden puiden ympäröimänä unohtaen samalla aktiivisesti sen, että täysin hoitamatta jääneenä puiston ja metsän kohtalona olisi joko palaa savuna ilmaan (niinkuin tapahtui keskimäärin 150 vuoden välein historiassa) tai jatkaa ränsistymistään tilaan, joka ei miellytä kenenkään silmää (paitsi ehkä Lapissa). Onneksi "sielultaan rajoittuneet ihmiset" ovat ajatelleet osin taloudellisista lähtökohdista toisin ja meillä on mahdollisuus liikkua hyvin vaihtelevassa metsäluonnossa. 40-vuotiaan "puupellon" vierestä löytyy aukko (korvasienineen, puolukkamättäineen ja vadelmapuskineen) ja aukon vierestä sen laiskemman isännän tai emännän pusikko (lintuineen). Pusikon takaa siintää horisontissa 80 vuotias kuusikko, jossa pystyy talvella hiihtämään törmäämättä alituiseen kaatuneisiin puuvanhuksiin ja kesällä täyttämään mustikkaämpärin. Siellä täällä tulee tietysti vastaan äveriään kaupunkilaismetsänomistajan rauhoittama metsä, jossa on jännää käväistä kunhan tietää, ettei sitä ryteikköä jatku kovin pitkään. Väitän, että todellinen luonnon kunnioitus ei synny ELF-porukan kokemuspiiristä vaan taloudellisesta riippuvuussuhteesta luontoon, lapsesta lähtien. Raju väite, jossa on totta vähintään toinen puoli.

Metsää ei ainakaan meidän leveysasteilla pysty ihminen hävittämään. Toivottavasti "aktiivien" energia suuntautuu tulevaisuudessa entistä enemmän merien suojeluun, niistä on tehty meidän kaikkien yhteinen kaatopaikka, joka voi todellakin tuhoutua. Ja siitä vastuusta ei pysty vetäytymään kukaan meistä: ei afrikkalainen/intialaianen, joka syytää jätevetensä puhdistamattomana mereen eikä siellä toisessa ääripäässä akateemisen perheen kirkasotsainen aktivistitytär, joka pissii omatunto puhtaana estrogeeninsa vessanpönttöön ja sieltä valaan kitusiin.

– Sielultaan rajoittunut (ei varmistettu)