Hanna Pakarinen rockkritiikin kourissa
Kirjoitin jokin aika sitten Hanna Pakarisen uuden levyn arvion yhteydessä näin:
"Nyt v. 2010 Hanna Pakarinen on poplaulaja, ex-Idols -voittaja, ex-euroviisu-edustaja, yleisjulkkis, jonka levymyynti on ollut vahvassa laskusuunnassa.
Kuulostaako siltä, että puhutaan musiikkimedian lemmikistä?
Ei ihme, että toimittajakollegan kommentti oli kertoessani Hannan laulavan nyt suomeksi: ’No, täytyyhän hänen jotain vielä yrittää.’’
Hanna ei tosiaan tunnu olevan musiikkimedian lemmikki, ei ainakaan rockhenkisen lehdistön. Uusin Rumba-lehti ruttaa surutta Hannan levyn antaen sille yhden tähden viidestä.
’Hanna Pakarisen viides albumi ’Paperimiehen tytär’ käyttää vielä viimeisen hätävarakortin: laulukielen vaihtamisen’.
Tämähän tuntuu menevän ihan käsikirjoituksen mukaan.
On hienoa, jos Hannan levystä ollaan eri mieltä. Mutta kun kyseessä ei ole keskustelupalsta, vaan vakavasti otettavaksi tarkoitetun lehden kritiikistä, niin pysähdytään nyt kerrankin hetkeksi.
Rockkritiikki kun on kritiikin lajeista se, joka on eniten saanut elää ihan rauhassa muulta maailmalta.
Rockkritiikki: Oman elämänsä herra?
Ko. kritiikki jatkuu:
’Harmittaa Hannan puolesta, että..levyn tekemiseen on panostettu arviolta saman verran kuin aivokuolleen koomapotilaan herättelyyn ihmepelastuksen toivossa.’
Mitä tuollaisesta lauseesta pitäisi sanoa? Minustakaan musiikin arviointia ei voi perustaa sille, kuinka paljon sen eteen on mahdollisesti tehty töitä, mutta minun on kyllä äärimmäisen helppo kuvitella, miltä kyseessä olevan levyn tekijöistä tuntuu tuon lauseen luettuaan.
Tai miltä tuo voi tuntua viattomasta ulkopuolisesta eli ihan vaan musiikista monissa sen eri muodoissa pitävästä ihmisestä?
Ja jatkoa seuraa: ’Musiikillisesti levy on vain poikkeuksellisen halvan kuuloista ja joutavanpäiväistä pop-iskelmää, josta ei saa jalostettua hittejä kuin lahjomalla radiokanavat.’
’Joutavanpäiväistä pop-iskelmää’. Kyseessä on vain yksi monista ilmaisuista, joilla pyritään kuvamaan kaupallisen hittikoneiston ulos suoltamia tuotteita. Tuosta on olemassa monia versioita, keskitien pop, tusinapop, aikuispop & rock, iskelmällinen rock jne. Niille kaikille on ominaista, että niitä käytetään rockkritiikissä ilmaisemaan musiikkia, joka on tavalla tai toisella vesitetty muoto itse pilaantumattomasta, aidosta asiasta. Ne ovat ominaisuuksia, joita oikealla (so. meidän) musiikilla ei ole.
Kulttuurin tutkijat voisivat tässä yhteydessä sanoa, että luokittelu (’joutavanpäiväinen pop-iskelmä’) luokittelee luokittelun kohteen sijasta paremminkin itse luokittelijan (arvostelijan, joka haluaa tällä tavalla erottautua tavallisesta mausta). Itse musiikista nuo luokittelevat ilmaisut eivät paljoakaan kerro. Eikä se ole tarkoituskaan, koska ko. musiikki ei määritelmällisesti ansaitse lähempää tarkastelua.
Rockkritiikissä muoto korostuu. Jos musiikin muoto ei noudata rockin sisäisiä hyvän musiikin kriteerejä (rajoja rikkovaa, särmikästä, tinkimätöntä, ironisoivaa jne.),
koko sisältö saa mennä.
Siksi rockin ulkopuolisia konventioita noudattava musiikki ei yleensä ansaitse tarkempaa kuuntelua.
Tilanne on vähän sama kuin vähättelisi lännen elokuvia sillä perusteella, että niissä esiintyvät aina ne inkkarit ja pyssymiehet.
Vihje: Jos Hanna Pakarisen ’Paperimiehen tytär’ halutaan asettaa historialliseen yhteyteensä, niin pitää katsoa amerikkalaisen countryn suuntaan. Se on traditio, jossa ensimmäisenä on laulettu niistä asioista, josta Hannan levyllä lauletaan.
Naisten näkökulmasta. Hannan levy alkaa sanoilla: ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan / sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan”. Ja päättyy näin: ”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen”.
’Joutavanpäiväistä’? Ehkä nuoren miehen näkökulmasta.
Hannan uran loppu?
Arvostelu alkaa lauseella ’Säälin sinua, Hanna’.
Lause suomennettuna: Säälin ja harmin takaa löytyy ajatus, jossa syntipukki ei ole niinkään Hanna itse, vaan iso paha levy-yhtiö. Se on pakottanut Hannan viimeisenä kaupallisena keinona laulamaan suomeksi ja yhtiön olemattoman panostuksen tuloksena tuotantomyllyn toisesta päästä on tullut ulos ’joutavanpäiväistä pop-iskelmää’.
Kyseessä on klassinen, vahvasti rockkritiikkiä sävyttänyt käsitys taiteen ja bisneksen suhteesta. Artistin, ja hyvän musiikin, suurin uhka on paha bisnes.
Joskus tuo teoria on totta, joskus ei. Varmaa on vain se, että rockkritiikki on hellinyt tuota syntipukkiteoriaa alusta alkaen.
Hannan kohdalla tuo oletus tuntuu vain olevan kovin, kovin kaukana totuudesta. (En aio tässä yhteydessä sen enempää perustella, oma aiempi arvosteluni kertonee jotain asiasta.)
Arvostelun lopussa Hannan ura pannaan vielä varmuudeksi pakettiin:
’Albumi lienee viimeinen sinetti Pakarisen uralle. On silti täysin ansaittua, että Hanna sai vihdoin oma äänensä kuuluville edes hetkeksi, vaikkei ketään ei enää kiinnostakaan’.
Tässäkin toistuu halu ymmärtää Hannaa, mutta kun rockkritiikille niin tärkeä asenne painaa päälle, niin tuloksena on taas täysin käsikirjoituksen mukainen ylhäältä päin heitetty tölväisy. Ilmaisu ’ketään ei enää kiinnostakaan’ tarkoittaa käytännössä lähinnä kirjoittajan omaa kaveripiiriä.
Jos ette yleensä lue rockkritiikkiä, niin voin kertoa, etteivät tuonkaltaiset arvostelut ole harvinaisuuksia. Aineistoa löytyy helposti yhden väitöskirjan tarpeisiin.
(Siksi minulla ei ole mitään syytä nostaa silmätikuksi ko. arvostelun tehnyttä
Oskari Onnista, joka on kirjoittanut myös oivaltavaa kritiikkiä.)
Onko rockkritiikillä merkitystä?
Niin, miksi rockkritiikki on saanut elää varsin rauhassa omaa elämäänsä?
Paljolti siksi, että sillä ei ole niin väliä.
Kritiikin merkitys on sitä suurempi, mitä enemmän se määrittelee menestystä.
Siksi kirja-, teatteri- ja kuvataidekritiikillä on ratkaisevasti suurempi merkitys on populaarimusiikin kritiikillä. Siksi kyseisten taidelajien piirissä käydään jatkuvalta tuntuvaa debattia kritiikin tilasta; milloin on kriisissä kritiikki, milloin itse taidelaji.
En muista, koska rockkritiikki olisi ollut kriisissä. Siksi se on saanut rauhassa luoda omat sääntönsä ja arviointimittarinsa. Niinhän ovat tehneet muutkin kritiikin lajit, mutta rockkritiikin kohdalla on yksi aivan erityinen ongelma.
Rockkritiikki yleensä, ja yleensä tiedostamattaan, kuvittelee, että sillä on monopoli määritellä millaisilla arvoilla kaikkea muutakin populaarimusiikkia arvioidaan. Aivan samoin kuin taidemusiikki on oikeastaan tähän päivään asti yrittänyt määritellä omat arvonsa universaaleina musiikin arvoina.
Siksi rockkritiikillä on merkitystä. Ei yksittäisinä kirjoituksina, mutta laajempana tapana hahmottaa ja arvottaa musiikkimaailmaa.
Suvaitsevaista?
Rockkritiikki ei perusteiltaan ole koskaan ollut erityisen suvaitsevaista. Ainakaan suhteessa muuhun populaarimusiikkiin.
Siihen on olemassa ymmärrettävät, historialliset syynsä. Rockin ideologiaan on niin syvälle rakennettu vaihtoehtoisuuden, kapinan, erilaisuuden, merkitsevyyden ajatus ja odotus, että tuon kehyksen kautta on vaikea ajatella, mitä musiikki voi olla ja merkitä tuon maailman ulkopuolella.
Rock on kehittänyt itsellensä monopolin tai vähintäänkin erikoisaseman määrittää, millaisia ovat populaarimusiikkia koskevat aidoimmat tai syvimmät tunteet ja merkitykset.
Tiedän tuon tunteen, 40-vuoden kokemuksella.
Eikä tämä ole pelkkää teoretisointia. Joka kerta kun musiikin kuuntelija esim. tuntee enemmän tai vähemmän häpeää pitämästään musiikista, ollaan tekemissä rockin (ja laajemmin korkeataiteen) perinteen kanssa ja sen kanssa, miten nuo perinteet ovat vaikuttaneet tapaan, miten ihmiset kokevat ja arvottavat musiikillisia elämyksiään.
Onhan rockin sisään rakennettu juuri siksi mm. käsite ’guilty pleasures’. Kyse on musiikista, jonka nauttimiseen on sisällytettävä häpeän tunteita ja pelkoja kasvojen menettämisestä.
Tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen tuhansia kertoja.
Lopuksi
Musiikki, sen tekijät ja kuluttajat, ansaitsevat tuota parempaa, syvempää, oivaltavampaa kritiikkiä.
Voi hyvä kritiikki toki olla myös suvaitsematonta, omaan asiaansa silmittömästi uskovaa ja muun maailman kieltävää. Rockkritiikki on jopa usein parhaimmillaan ollut sitä. Se on vain aivan erityinen taitolaji, johon harvat pystyvät.
Hyvältä kritiikiltä voisi kuitenkin toivoa, jopa vaatia, erilaisia näkökulmia ja näkökulmien vaihtamista. Se on tietysti vaikeaa, jos näkökulmat on rajattu etukäteen yhteen.
Kyllä, tämä on yleistys. Ei rockkritiikki ole aina näin yksioikoista.
Ja sitä paitsi: Rock elää ja voi hyvin. Rockin aikakausi on vain jo sen verran pitkään ollut ohi, että on jo aika toivoa musiikkikritiikkiin lisää uusia, rockin asettamia rajoja rikkovia näkökulmia.
Rockkritiikin itsensä kannalta ikävintä on, että ne asiat, jotka sen omien kriteerien mukaan ovat perinteisesti olleet hyvän musiikin ominaisuuksia eli rajojen rikkominen, haastavuus, rohkeus, toteutuvat sen kritiikissä aivan liian harvoin.
69 kommenttia
To 18.11.2010 @ 19:16
En ihmettele Haarman purkausta, etenkin siihen nähden, kuinka surkeaan tilaan Haarma oman valtakautensa aikana oli ajamassa Yleisradion nuorisomusiikintapaista soittavan kanavan.
Mitäänsanomatonta musiikkia on ilmeisen kiva soittaa radiossa pakkokierrolla monta kertaa päivässä. Nyt sitä ei saisi ilmeisesti enää edes arvostella, ettei kukaan vaan loukkaannu.
To 18.11.2010 @ 19:17
Jukka hyvä,
tähän on pakko todeta, että tämä on yksi vuoden tärkeimmistä kolumneista.
Siitä nimenomaisesta Rumban kriitiikistä paistaa rivien välistä yksi asia - siinä ei kritisoitu itse musiikkia, vaan lähinnä levy-yhtiötä ja artistia. Se muistutti kaukaisesti joitakin 1970- ja 1980-luvun Soundin musiikkiarvioita, joissa lähes kaikki suomalaistuotokset arvioitiin jatkuvasti yläkanttiin, ja varsinkin kaikki brittipop (tai kaikki, mikä haiskahtikin listakamalta) teilattiin täysin. Suomalaisbändille riitti erikoinen nimi, paskaiset farmarit ja levyn (tai piisin) nimessä PUNK, niin tähtiä rapisi. Tämä politiikka taisi lehdessä muuttua vasta Oasiksen menestyessä 1990-luvun alussa.
Haluaisin myös muistuttaa, että monet ns. "kriitikot" ovat aivan tavallisia lukioikäisiä finninaamoja, joilla ei ole minkäänlaista kokemus- tai koulutuspohjaa järjellisten hengentuotosten aikaansaamiseen. Toisessa ääripäässä ovat baaritiskeillä ja bändien takahuoneissa roikkuvat "kriitikot", joiden "parhaat kaverit" tekevät parhaat levyt (v-u te ootte niin koviaa) :)
Allekirjoittanut on toiminut DJ:nä ja muusikkona, ehtinyt keikkailla ulkomaillakin aikoinaan ja käväistä studiossakin asti. Suomen kokoisessa maassa olisi kuitenkin syytä muistaa, että monilla musiikintekijöillä voi olla joku toinenkin "elämä", ja musiikkia ei pitäisi ottaa liian vakavasti.
To 18.11.2010 @ 19:29
joka kerta kun pakarinen laulaa radiossa suljen sen tai käännän kanavaa.
Millainen ihminen haukkuu vanhenpansa, kun viimein saa sanansa julkiseksi. Halpaa minun mielestäni jos ei hänellä muuta sanottavaa ole, voisi sen vähänkin jättää laulamatta.
To 18.11.2010 @ 19:45
Tässä kun on perehtynyt ensi vuoden Esa Pakarinen 100 vuotta juhlavuoden järkkäämisen ja tutustunut lähemmin tähän Rillumarei kulttuuriin niin samat on tunnelmat näkäjään nytkin.
Tuolloin teilasi kansan- ja kuplettikulttuuria " korkeakulttuurin" voimat lähes samaan tyyliin kuin nyt Hannaa.
Nyt tuota sen ajan Rillumareit jatkaa omalta osaltaan Palefacet ja muut kuplettimusiikin ystävät joka on todella hienoa.
Suoraan sanoen ei enää edes jaksa lukea noita levyarvosteluja kun ne on jotenkin turhan usein enemmän kuin liitännäisiä "kriitikoiden" oman egon nostamiseen kuin asiallisia ja rakentavia. Olettaisi, että olisi edes jotain käytöstapoja tai pientä kunnioitusta toisten tekemisiä kohtaan.
Säälittää tuo tekstinikkari kun hää raukka on "kriitikkona " noin kovasti itsensä kanssa täpinöissään. Ei onneton tajua, että lopulta koko homma kääntyy itsensä nolaamiseksi kaikkien yhtään enemmän elämää ja olemista ymmärtävien silmissä.
Vähän säälittää ja huvittaa koko tyyppi.
Hannalle mie nostan kyllä hattua vaikka nyt oonkin enemmän raskaamman rokin ja ug kulttuurin ystävä.
Elä lannistu. Eivät lannistuneet aikoinaan Rautavaarat, Pakariset ja Helismaatkaan vaikka "älymystö" kuinka koetti.
To 18.11.2010 @ 20:22
Jukka hyvä, olisiko niinkin että toiveesi löytää jotain merkittävää/oivaltavaa näkökulmaa Rumban kaltaisen julkaisun sivuilta kielii samanlaisesta ajattelun pysähtyneisyydestä josta rockkultturia (syystä kyllä) kritisoit?
To 18.11.2010 @ 20:39
Itse entisenä kriitikkona olen aina hämmentynyt aina, kun kriitikko tuhlaa jo muutenkin vähäisiä lahjojaan ja palstatilaa muiden kriitikoiden kritisoimiseen.
Totuus on että lähes kaikkia rockin klassikkolevyjä yhdistävä seikka on kriitikoilta tullut yksi tähti levyn julkistamishetkellä, ja kun on kymmenen tai kaksikymmentä vuotta kulunut, niin samat besserwisserit ovat juomassa teilaamansa artistin tarjoamaa viinaa backstagella ja hehkuttamassa, "että uskoin aina teihin".
Toisaalta paljon tähdellisempääkin mietittävämpää olisi:
1) Rockin asema - tietokoneistetut tuotantomenetelmät ja soundit ovat käytännössä johtaneet jo monessa maassa siihen, että rock on korkeintaan marginaalimusiikin asemassa. Rock ei ole coolia saati relevanttia enää nuorison keskuudessa. Ainoa rockia Suomessa hengissä pitänyt ilmiö ovat olleet vanhojen heavy metal -pappojen "viimeistä kertaa kiertueella"-konsertit. Suomessa ei ole ammattitaitoisia ja elektronisen musiikkigenren asioista perillä olevia toimittajia, jotka samaan aikaan olisivat kirjoitustaitoisia ja yleismusikaalisia.
2) Levyt eivät myy enää mikä johtaa siihen väistämättä, että musiikkiteollisuus on kuollut väistämättä 20 vuoden sisällä. Sen mukana menevät hautaan teollisuuden siivellä itseään elättäneet muut toimijat (lue: rockjournalistit).
Hyvästi rock ja rockjournalistit.
To 18.11.2010 @ 21:40
Hei,
Voi mennä vähän ohi aiheen mutta
"Jos musiikin muoto ei noudata rockin sisäisiä hyvän musiikin kriteerejä (rajoja rikkovaa, särmikästä, tinkimätöntä, ironisoivaa jne.),..."
tuo aiheutti kysymyksen sisälläni. Mikä rock tai genre ylipäätään on tänään mitään suluissa mainittua?
Hanna Pakarista en tosiaan ole kuullut, mutta kritiikin kritiikki kiinnostaa aina, ja tässä tapauksessa erityisesti siksi että jos on motivaatiota kirjoittaa haukkumakritiikki niin ei luulisi olevan mahdotonta tehdä sitä fiksusti niin että se toimisi eikä vain pommittaisi itseään nilkkaan.
Ja jotta aihe vielä rönsyilisi, niin pohdittavaksi se, että johtuiko alkuperäinen surkea kritiikki nyky-yhteiskuntaa sairauden lailla kiusaavan kiireen ja hätiköinnin uhriksi?
Pe 19.11.2010 @ 10:09
Itse kiinnitin huomiota Rumban epäammattimaisiin, suorastaan ****umaisiin arvosteluihin jo monta vuotta sitten toisen Hannan, Hanna Marshin debyytin kohdalla. Vaikkei levy omiinkaan suosikkeihin kuulu, kyllä tuli silloin paha mieli artistin puolesta. Muistaakseni siinä sanottiin mm. että levyltä kuulee, ettei Hannan elämässä ole ikinä tapahtunut mitään.
Huh huh.
Kritiikin voi esittää myös kauniisti. Tuo sekä toisen Hannan "levyarvio" ei ollut kritiikkiä vaan kiusaamista. Uskaltaisikohan "kriitikko" sanoa asiansa noin artistille päin naamaa... Jos ei, silloin ei ehkä kannattaisi niin kirjoittaakaan.
Laulajillekin ihmisarvo, kiitos.
Pe 19.11.2010 @ 11:04
Haarma kritisoi rockkritiikkiä sen jälkeen kun itse sortui omassa Pakaris-arviossaan ala-arvoiseen fanitukseen? Pojat! Tulkaas sieltä hiekkalaatikolta käsienpesulle!
Pe 19.11.2010 @ 12:15
Vihdoin tähän rockkritiikin tilaan tartutaan! Ärsyyntyneenä ja kyllästyneenä nuorten rockkriitikoiden yksioikoiseen näkemykseen populaarimusiikista (en jaksa niitä enää lukea), olen tarttunut musiikkikirjastotyössäni tilaisuuteen ja esittelen (en yleensä kritisoi) nykyään itse harkitusti toisenlaisesta näkökulmasta eri musiikkeja. Kirjastoille löytyy tässä suhteessa hyvä markkinarako ennakkoluulottomassa suhtautumisessa ja yllättävien yhdistelmien löytämisessä eri musiikkityyleihin.
Pe 19.11.2010 @ 12:31
Rumban kritiikki kaipaa kieltämättä lihaa luiden ympärille. Aika lonkalta ammuttu.
Toisaalta Haarman kritiikki on myös tekopyhyyden sävyttämää. Kallistun ehkä sittenkin Rumban kannalle - ainakin, mitä tulee itse mielipiteeseen.
Edustaja Virtanen on todennut, että "kaikki missä on vähänkin punkia, on väistämättä uskottavaa." Pakarisen musiikki ei ole vähääkään uskottavaa eikä aitoa eli punkia se ei ainakaan ole.
Itsesäälin sekaista tekotaiteellista kertakäyttötuubaa. Mutta voihan sillekin, kuten Haarmankin kirjoitus osoittaa, jotain käyttöä olla.
Pe 19.11.2010 @ 12:52
Jukka Haarma taitaa ottaa Rumban arvostelun turhan henkilökohtaisesti. Haarma ei itse ole varmaan itse ollut koskaan nuori ja prososointiin pyrkinyt rocktoimittaja, vaan tuollainen leppoisa jakenyman tyylinen jokapaikantietäjä.
Pe 19.11.2010 @ 13:47
Haarma toteaa "rockin aikakauden olleen jo pitkään ohi" ja kaipaa musiikkikritiikkiin uusia rajoja rikkovia näkökulmia.
Pitäisikö katsoa peiliin? Yle ei tarjoa musiikinystäville enää yhtään mitään. YleX suoltaa keski-iältään yli 50-v. toimituskunnan laatimaa, levy-yhtiöiden korruptoimaa soittolistaa. Radio Suomi on musiikillisesti junttien päiväkoti.
Yle ei ole enää vuosiin huolehtinut musiikin monipuolisuudesta, rohkeudesta tai rajojen rikkomisesta. Musiikin erikoisohjelmat on lopettu ja toisinajattelijat vaiennettu.
Tässä tilanteessa Haarman horinat Hanna Pakarisen levyn arvostelusta ja "guilty pleasuresta" ovat karmeita.
Kuinka alas siellä Pasilassa voidaan vajota?
Pe 19.11.2010 @ 21:09
Miten jonkun wallu Walpion kommentti voi merkata paskan latia?? Mies on täydellinen non-talent jonka meriitit musiikkialalla liittyy lähinnä omakehuun ja känniseen mokellukseen musiikkimessuilla.
Pe 03.12.2010 @ 09:38
Tähän voisi - ja pitäisi - kirjoittaa paljon ja syvällisesti/syvällisemmin. Sinänsä rockkritiikkiä ei kirjoiteta/harrasteta pelkästään Rumbassa ja "alan medioissa", ei tietenkään. Rocklevyn arvostelu missä tahansa paikassa on sitä -. Mutta tässä esimerkkinä kritiikistä, Ruotsin suurimmasta päivälehdestä Dagens Nyheteristä, jonka arvostelija Mattias Dahlström antaa Black Eyed Peasille puhtaan nollan, "DN:s första 0:a".
http://www.dn.se/kultur-noje/skivrecensioner/black-eyed-peas-the-beginning-1.1219428
Tuli vain mieleen - että taiteesta saa olla mieltä. Ja loppupeleissä on kyllä niin, että formaattiväline joka antaa tilaa mm. Hanna Pakarisen ja Black Eyed Peasin biiseille on mainituille paljon tärkeämpi tekijä ja suojelija kuin ne rockmediat & -kriitikot jotka painavat "en tykkää" -nappulaa.
La 04.12.2010 @ 13:32
Nuo Haarman esilletuomat rock-kritiikin ongelmat todella toistuvat vuodesta toiseen. Tänään viimeksi Keskisuomalaisen Aki Lehti on päättänyt päteä:
http://www.ksml.fi/viihde/levyt/ter%C3%A4sbetoni-maailma-tarvitsee-sankareita/624215
Kun ylläolevaa vertaa toiseen esimerkkiin samasta Teräsbetoni-levystä, enkä nyt puhu mielipiteen oikeanlaisuudesta tai pisteytyksestä, vaan perusteluista, niin ero on ilmeinen. Eikä pituudella voida tätä eroa selittää.
http://www.imperiumi.net/index.php?act=albums&id=11326
Ei voi kun toivoa, että joku tarttuisi aiheeseen ihan oikean tutkimuksen puiteissa.
To 23.12.2010 @ 04:28
Hyvä Jukka,
olet kirjoituksesi perusteella kutakuinkin tuohtunut. Se, mitä minä sinua tunnen, ei ole aivan tapaistasi. Tosin, olen omien tuntemusteni mukaan saanut hermosi riekaleiksi ainakin kerran. Jättäkäämme se tässä kuitenkin historiaan.
En ole kuullut Hanna Pakarisen levyä, enkä lukenut siitä tehtyä Rumba-arvostelua. Uskoakseni kummallakaan tuotteella ei ole elämälleni mitään annettavaa, näinpä en ole niiden pariin aloitteellisesti hakeutunut.
Blogikirjoituksesi olemassa olosta sain vinkin jälkimmäiseltä taholta, ja minua pyydettiin sitä kommentoimaan. Teen sen tässä mieluummin siten, että sinäkin sen näet. Tiedän, että luen kirjoitustasi piru-raamattu-menetelmällä, mutten tarkempaan analyysiin halua vapaa-ajallani mennä. Sinä sait varmasti aikaansaannokseesi kulumaan yhden palkallisen työpäivän, ellet peräti kahta.
"Minustakaan musiikin arviointia ei voi perustaa sille, kuinka paljon sen eteen on mahdollisesti tehty töitä, mutta minun on kyllä äärimmäisen helppo kuvitella, miltä kyseessä olevan levyn tekijöistä tuntuu tuon lauseen luettuaan".
- Näinhän se meni jo 80-luvun alussa Rockradiossa aloittaessasi. Tosin, suurempaa myötäelämisen tunnetta ei tuolloin koettu sellaisia artisteja kohtaan, joiden anti poikkesi Radiotalon 5. kerroksen yleisesti hyväksytyistä kriteereistä, eli ns. Springsteen-klaanin aikaansannoksista Gary U.S.Bonds- Little Steven-lieveilmiöineen, joille kuuluvuutta herui yltäkylläisesti. Ulkopuolelle "tuomituista" hyvänä esimerkkinä vaikkapa raskaampi rock, jota Jukka kyllä sympatiseerasi siten, että sitäkin tulisi lähetyksissä soittaa, koskapa valtavan suosittua Suomessa tuolloin oli, ja Ylellä monopoliasema radiossa. Kollegasi Juha Tynkkynen revitteli sitä vastoin avoimen asenteellisesti kommentoidessaan Iron Maidenin tuolloista "Piece Of Mind" albumia "tältä kuulostaa yhtye, joka tarjoaa uusimman lp:nsä sisäpussissa aivot, joita ei levyn tekemiseen ole taidettu paljoa käyttää". Scorpions-yhtyeen "Blackout"-albumin kansikin oli Jake Nymanin radiolausunnon mukaan "vähintäinkin luotaantyöntävä, jollaiseksi levyn musiikkikin voi monen korvissa osoittautua". Se, mitä näiden levyjen tekijät, saati täkäläiset "diggaajat" tunsivat, tuskin kovin paljon mieltänne painoivat, kun päitänne illalla tyynyyn iskitte. Nämä nyt vain esimerkkeinä siitä, että on sitä Yleisradiossakin osattu, vieläpä suuremman mahtisella voimalla. On tietysti totta, että noista on jo aikaa lähes 30 vuotta.
"Vihje: Jos Hanna Pakarisen ’Paperimiehen tytär’ halutaan asettaa historialliseen yhteyteensä, niin pitää katsoa amerikkalaisen countryn suuntaan. Se on traditio, jossa ensimmäisenä on laulettu niistä asioista, josta Hannan levyllä lauletaan.
Naisten näkökulmasta. Hannan levy alkaa sanoilla: ”Rakas älä masennu / olet menossa suuntaan oikeaan / sä oot vahva nainen / ei se mies pysty koskaan sua rikkomaan”. Ja päättyy näin: ”Nyt on mun vuoro / keskellä yötä itkeä ja laulaa peilin edessä / nyt on mun vuoro laittaa pinkki lamppu eteiseen / ja sänky olohuoneeseen”.
’Joutavanpäiväistä’? Ehkä nuoren miehen näkökulmasta"
Kysymys: Jos jokaikinen uusi julkaisu "pitää" asettaa "historialliseen yhteyteensä", tuleeko olla ties minkä genren asiantuntija, tässä tapauksessa amerikkalaisen countryn. Olisiko ikäänkuin mahdollista päättää ihan itsekseen, pitääkö jostain biisistä tai albumista ilman, että sitä pitäisi verrata jo johonkin aiemmin tehtyyn? Aika harvalla lienee kuitenkin kokonaisvaltaista käsitystä levytetystä rock'n'roll-musiikista, jota löytyy nyttemmin noin 55 kuluneen vuoden ajalta. Tarinan opetus: "Älä arvostele levyä, jollet mitään mistään tiedä. Ainakaan musiikista".
"Rock on kehittänyt itsellensä monopolin tai vähintäänkin erikoisaseman määrittää, millaisia ovat populaarimusiikkia koskevat aidoimmat tai syvimmät tunteet ja merkitykset.
Tiedän tuon tunteen, 40-vuoden kokemuksella"
-Oman käsitykseni mukaan rock on immateriaalinen käsite, joka ei voi kehittää itselleen yhtään mitään, vaan kaikki tapahtuu ihmisten korvien välissä. Kyllä minä ainakin itse kykenen vielä havainnoimaan, mitkä tunteet rockissa koskettavat minua, mitkä eivät sitten niinkään. Huomaan, että omaat myös tarpeen tuoda esille omaa "40 vuoden kokemustasi" ja siltä "arvovaltaiselta" pohjalla katsot oikeutetuksi julkituoda "nulikat pitäkää päänne kiinni"-asennetta. Ajattelisin mieluummin, että kuuntelija itse pystyy vaikkapa 40 sekunnin kokemuksella määrittelemään tarjoaako jokin musiikkikappale hänelle itselleen elämyksen vai ei, ilman että sitä pitäisi erikseen käydä kysymässä joltakulta, jolla kokemuksia on pidemmältä aikakaudelta.
Monopolista ja erikoisasemasta mieleeni tulee vuoden 1995 radiouudistuksesi, jolloin Radiomafiassa siirryttiin ns. soittolista-aikakauteen, olen tästä kuitenkin mieluummin käyttänyt käsitettä musiikkistrategia, koska varsinaisia soittolistoja ei tietääkseni mikään radioasema käytä siten, että työntekijöille jaettaisiin moniste soitettavista levyistä vaan ovat ajetut tietokoneelle valitun strategian mukaisesti. Aiemminhan Radiomafiassa oli käytössä ns. suostuttelulista, jolle toimituksen sisällä lähinnä naurettiin. Kovat jouduttiin laittamaan piippuun hyvinkin ilmeisesti sen takia, että samana vuonna (1995) lähetyksensä Suomessa aloittivat hittikanavat Kiss FM ja NRJ, ja Radiomafiankin musiikkistrategiaksi muodostui tuolloin Taikapeili, Aikakone, Mascara jne. merkittävien musiikintekijöiden hyysääminen. Samalla rock-erikoisohjelmien lopettaminen tai lähetysaikojen huomattava supistaminen. Rockin syvimmillä tunteilla tai merkityksillä ei tuolloin tuntunut olevan suurtakaan väliä, vaan vastaanväittäjät hiljensit lausunnolla "koska minulla on vastuu, minulla on oltava myös valta", tai silloisen aisaparisi Ville Vilenin kanssa käymäsi opastava keskustelu, sattumoisin Rumba-lehden Klinikka 269- palstalla, että älkääs te ruvetko neuvomaan meitä, kuinka radiokanavaa tehdään. Vastuunkantamisesta esimerkkinä käyköön se, että edelleen Yleisradio palkkasi maksaa, vaikka toimenpiteelläsi sait Radiomafian kuuntelijaluvut todistetusti laskemaan noin kolmasosalla. Ns. kaupallisella puolella työsuhteesi olisi päättynyt samantien siihen.
"Onhan rockin sisään rakennettu juuri siksi mm. käsite ’guilty pleasures’. Kyse on musiikista, jonka nauttimiseen on sisällytettävä häpeän tunteita ja pelkoja kasvojen menettämisestä.
Tiedän tuon tunteen, olen kokenut sen tuhansia kertoja".
-Itse olen tuon kääntänyt pelkästään voimavaraksi esimerkiksi tiistai-iltaisin klo 20-22.lähetettävässä ohjelmassani "Tiistaitrippi", jossa musiikkivalinnat ovat vapaat. Mitä pöyristyttävämpi yhdistelmä noin paperilla, sitä herkullisempi toteuttava. Esimerkinomaisesti peräkkäin soitettuina Avenged Sevenfold/Seitsemän Seinähullua Veljestä, Herrey's/Accept, Rammstein/The Proclaimers, Kiss/Matti Nykänen, Foo Fighters/Timo Jämsen & The Strangers, Rage Against The Machine/Hortto Kaalo, Metallica/Matti ja Teppo, Porcupine Tree/Kirka ja Tapio Rautavaara/King Diamond, kaikki tämän vuoden soittolistoilta. Muistelen, että vuosi-pari sitten Ylen radiotoiminnan pää-äänenkannattajan Helsingin Sanomain kulttuurisivuilta olin lukevinani, että Yleisradiossakin oltaisiin ainakin osin radiotoiminnon osalta menossa mainitsemiisi käsitteisiin rajojen rikkominen, haastavuus, rohkeus. No, minä jo toteutan sitä, ja toteutin jo ennen, kuin tuon artikkelin luin ja ei, minä en ole kokenut minkäänlaisia häpeän tunteita enkä pelkoa kasvojen menettämisestä. Onnistumisen mittaa Kansallinen RadioTutkimus eli tuttavallisemmin KRT, jolla nyt ei tosin tunnu olevan merkitystä kuin kaupallisella puolella nykylainsäädännön vallitessa. Yle saa joka tapauksessa rahansa ja Jukka palkkansa, tosin ei enää minulta luovuttuani tv-lähetysten vastaanottamisesta maaliskuussa 2008 ja siksi tässä on varmasti enemmän aikaa tällaisiakin kommentoida. Ja taas on näköjään esille tuotava, kuinka niin mahtikokenut tuhansine kertoinesi olet, ties mistä.
Lopuksi, en enää ole karkoittamassa sinua eläkkeelle. kuten joskus olen asian puheeksi asian ottanut. Olet tärkeä ihminen työsuhteeni jatkuvuuden kannalta, koska on helpompi ajatella, että mikään ei edustamasi yhtiön puolelta tule koskaan muuttumaan ja pysyt siellä pitkään. Ainakaan sen YLEmielisen asenteen ei soisi muuttuvan, sen, jonka ajattelutavan mukaan Pasilan paratiisissa osataan kaikki, ja siellä on vain hammasta purren hyväksyttävä se, että käenpoikien on sallittava niin sähköisten kuin paperisten medioiden osalta käydä leikkimässä samalla hiekkalaatikolla.
Ystävällisin terveisin,
Klasu.
To 06.01.2011 @ 22:09
Hannan uran lopusta faktana puhui muuten jo Wallu Valpio popkultissa viime keväänä, samoin perustein ja mantroin kuin Onninen.
Ja oli oikeassa. Katsotaan vaikka viiden vuoden kuluttua.
Ööö.. kaikki mitä Valpio sanoo, on vitsi.
To 14.04.2011 @ 23:17
Kun en jaksa kaikkia kommentteja lukea niin pahoittelen ja se siitä.
Musiikin joko "ostat" tai et.
Ulostuleva musiikki on monen tekijän summa. Lähestulkoon verrokkina voit tilata täydellisen oman-itsesi-näköisen- syntymättömän vauvan. En tiedä kumman kohdalla prosentit ovat paremmin kohdallaan.
Jos ei kukaan uskalla rikkoa rajoja, silloin talsimme paikallamme suossa. Ja kaikki ovat hiljaa tyytyväisiä.
Jokseenkin tunteita tukahduttavaa, ajatuksetonta kommentointia tai mikä lie onkaan perustelunsa, mutta henkilökohtaisesti itseä ärsyttää ihmisten ennakkoluuloisuus. Uskaltakaa heittäytyä. Live and let the others live too.
