Ma 26.11.2007 @ 16:18admin

Kansallisteatterin Tuntematon sotilas: Bang Bang!

Kävin perjantai-iltana Kansallisteatterin Tuntemattoman sotilaan ennakkonäytöksessä (ensi-ilta keskiviikkona 28.11.). Nyt on maanantai ja päässä pyörii vieläkin. Kyseessä oli monessa mielessä parasta teatteria mitä olen koskaan nähnyt.
 
Tuo ei sinänsä kerro esityksestä paljon mitään. Käyn erittäin harvoin teatterissa, joten ymmärrystä ja vertailukohtia on vähän. Turha siis minuun luottaa, menkää itse katsomaan.
 
Aion tähän kuitenkin kirjoittaa, että esityksen roolisuoritukset, visuaalisuus ja musiikillisuus olivat parhaimmillaan häkellyttävällä tasolla. Uskomattomia visuaalisia oivalluksia.
Höpöttävät nykyään paljon monimediaisuudesta. Tässä sitä on. Ja sitä vanhaa poikkitaiteellisuutta. Teatteria, elokuvaa, musiikkia. Ja draamaa, syvää draamaa. Seuraavassa hetkessä farssia, hersyvää farssia. Ja välissä julmaa farssia.
 
Ennakkomainonta ja arviot luovat odotuksia ja  
kyllä, esitys on lievästi sanottuna erilainen Tuntematon. Paikoin vähän tarkoituksellisestikin. Ja lopussa turhan osoittelevasti. 
 
Niin, ryssät ovat esim. tässä esityksessä  kirveellä hajotettavia pesukoneita. Got it? 
 
Käsiohjelmassa lukee ohjaus ja sovitus Kristian Smeds. Vaikka itse teksti on suoraan Linnan kirjan tekstiä, niin sana sovitus tuntuu kyllä tässä yhteydessä aika kevyeltä ilmaisulta. Ei tässä mitään soviteta, vaan halki ja pinoon!
 
Kohtaukset siis vilisevät päässä edelleen ja voivat sekoittua. Kommentoin vain muutamaa.
 
Esityksessä käytetään hyväksi 100-vuotisen Kansallisteatterin koko tilaa. Ja sen yleisöä.  Hulvaton on kohtaus, jossa sotilasjermunäyttelijät yrittävät saada yleisöä, siis meitä, laulamaan mukana vanhaa kapinalaulua. No eihän se perkele hienossa teatterissa onnistu eikä varsinkaan Kansallisteatterissa!  Minäkin yritin vähän sanoja tapailla. 
 
En usko, että  huutaminen ja kiroilu ovat koskaan kuulostaneet kansallisteatterin isolla näyttämöllä näin hyvältä.
 
Jossain kohtaa esitystä siirrytään Hauhia Broadcastingin lähetykseen, jossa on päällä hulvaton meininki. Nuorisoradio/tv-höpöttäjä vetää mahtavaa showta studiossa, naureskelee siinä ohessa vanhalle savikiekkohitillle (’Eldankajärven jää’), lähtee sen jälkeen reippaana yövartioon ensi kertaa ja saa kuulan kalloonsa. Niin kuin nuori ensikertalainen itse kirjassa. Ohjaajan kysymys tuntuu kuuluvan, että olisiko nykysukupolven hyvä meininki riittänyt jatkosodassakin? Minulle kohtaus toimi ainakin armoitettuna analyysina nykyisestä tavasta lähestyä/kuvitella/tehdä nuorisoooo mediassa.
 
Musiikin käyttö esityksessä on huimaa. Tarjolla on perinteiset Sibeliukset (onneksi), mutta myös paljon ihan muusta maailmasta lähtevää. Pari esimerkkiä.
 
Stalinin syntymäpäivänä vihollisen kovaäänisistä kuuluu musiikkia. Suomalaissotilaat yhtyvät lauluun ja tanssiin. Kappale on tunnetun venäläisen t.a.t.u:n popteknobiisi ’Malchik Gay’ vuodelta 2005. Teknobileet Karjalassa 1941-1944.
 
Huimin oli kuitenkin raskaana olevan Minttu Mustakallion laulu esityksen alkupuolella. Minttu lauloi koskettavan kauniisti. Yleensähän näyttelijät osaavat laulaa, mutta että tuolla tavalla meni laulamaan. Piti oikein kurkottaa, laulaako siellä oikeasti joku elävänä.
 
Ja mitä Minttu lauloi?  Cherin 60-luvun hittiä ’Bang Bang’. Lauloi sitä venäjänkielisenä sykähdyttävänä balladina.
 
Se yksistään oli jo illan arvoinen esitys.

Jukka Haarma

Aloin kuunnella musiikkia 50-luvun lopulla.

Se ei ollut populaarimusiikin kulta-aikaa. Se on nyt.

Kirjoitan tässä blogissa musiikin kuluttamisesta, uusista ja vanhoista levyistä, musiikkilehdistä ja -kirjoista, musiikkikritiikistä, musiikkialasta ja sen ilmiöistä, laidasta laitaan.

Blogiarkisto