Tähteyden kriisi?

Siitä ei ole kauaakaan kun konserttilipussa luki: ”Kameroiden ja videolaitteiden tuominen konserttipaikalle ehdottomasti kielletty”.

Tämän päivän perspektiivistä katsottuna tuo lause tuntuu lähinnä koomiselta. Se mikä oli aikoinaan lehtikuvaajien yksinoikeus tähtikonserttien kahden ensimmäisen kappaleen aikana, on nyt kaikkien konserttilipun lunastaneiden jokamiehenoikeus. Tai melkeinpä kansalaisvelvollisuus.

Sekään ei ole enää uutinen, että artistit taustajoukkoineen käyttävät eri tavoilla hyödykseen yleisön/fanien kuvaamaa konserttimateriaalia.

Kontrollin aika on ohi, sanotaan. Tuo koskee niin musiikkiteollisuutta kuin työpaikkojakin. Musiikkiteollisuuteen olennaisesti liittyvän tähteyden näkökulmasta tämä aika on siksi mielenkiintoista.

Tähteyteen kun on perinteisesti kuulunut julkisuuden kontrolli.

Tähteyden kulta-aikana eli valkokankaan suuruuden aikoina tähteyttä oli taatusti helpompi pitää yllä ja kontrollissa verrattuna tähän aikaan, jolloin sekä tähdet että yleisö kilpailevat usein siitä, kumpi pääsee lähemmäksi toinen toistaan.

Mutta tähteydestä ja kontrollista pidetään toki vielä kiinni; ainakin konserttilavojen suljetulla puolella.

Axl Rose ja tavallinen vesipullo

Ilta-Sanomat julkaisi Gun N’Rosesien Suomen konsertin yhteydessä Axl Rosen ns. raiderin eli lähinnä listan kaikesta siitä, mitä tähdille pitää olla tarjolla ennen konserttia, joko hotellissa tai konserttipaikalla. Listalla on n. 60-70 tarjoiluun liittyvää vaatimusta, kahdesta erikois-shampanjapullosta 12:ta tavalliseen vesipulloon. Ja ohjeita esim. siitä, mihin suuntaan tarjottimella olevien porkkanat pitää olla siivutettu tai minkä merkkistä pähkinävoita pitää pöydästä löytyä.

Konsertin järjestäjän Kalle Keskisen mukaan vaadittavien tuotteiden hankkimiseen ja etsimiseen osallistui kaksi asiantuntijaa monine avustajineen.

Listan luettuaan sitä alkaa kummasti miettiä, mitä se tavallinen vesipullo mahtaakaan tässä yhteydessä tarkoittaa.

Kuilu tolkuttoman kalliiseen elämäntapaan tottuneen ja lähinnä pr-toimistonsa kautta kommunikoivan perinteisen tähden ja tämän päivän ekologisesti tietoisen ja faniensa lähellä olevan tähden välillä on koko ajan suurenemassa.

Mutta Axl Rose edustaakin jo vanhaa maailmaa.

Tavallinen tähti?

On selvää, että netin alulle panema uusi maailma on muuttanut ratkaisevasti tähden ja fanin, artistin ja yleisön, levy-yhtiön ja kuluttajan suhdetta. Siinä missä aiemmin oli kontrollia, on nyt uutta avoimuutta, siinä missä aiemmin oli korkeita rauta-aitoja, on nyt yhteisöllisyyttä, siinä missä aiemmin oli tiedotteita, on nyt keskustelua.

Tuo on kehitystä, joka on muuttanut (musiikki)kulttuuria positiiviseen, rikastuttavaan suuntaan.

Mutta toisaalta, onko samalla kadotettu jotakin tähteyden lumosta ja siihen olennaisesti liittyvästä salaperäisyydestä?

Niin kuin PMMP:n Paula Vesala kirjoitti keväällä Nyt-liitteen kolumnissaan, nykyisin pitää cd- ja dvd -levyille lisätä kaikenlaista tylsää arkista lisämateriaalia sen nimissä, että pitää tulla fania lähelle.

Neuvonsa artisti-kollegoilleen Paula kiteytti näin: ”Jos musiikkinne kuljettaa kuulijan hetkeksi arjesta johonkin unimaailmaan, älkää tulko lähelle nöyränä ja tavallisena. Pysykää siellä jossain kaukana.”

Kyllä. Tavallisuus on ainakin tähteyden vastakohta.

Tosin ei välttämättä Suomessa. Suomalaistähdiltä on aina vaadittu myös tavallisuutta. Pitää olla jalat maassa, tähteydellä ei pidä ylpeillä. Tämän suhteen jopa Anna Abreu ja Kari Tapio ovat samalla viivalla.

Suomessa tähdeksi ei synnytä vaan siihen pitää kasvaa ja sen kanssa pitää elää siivosti.

Mutta pitäisikö kuitenkin kirjoittaa: Eläköön tähteys, eläköön se mitä aikoinaan kutsuttiin eskapismiksi, eläköön taiteilijan ja yleisön välinen ero!?

Eikö tähteyteen liittyvät unelmat ja salaperäisyys ole osa tähteyden ydintä eikä suinkaan bonusmateriaalia?

Tämä voi olla ääriesimerkki, mutta hei, kuka meistä oikeasti olisi halunnut nähdä, miten Marilyn Monroe selviää aamuaskareistaan?