Sankarini John Travolta

Elokuvan sankari pelastaa sinut ja maailman. Sankari tekee sinusta viisaan, kauniin ja kadehditun, luo sinuun uskoa ja voimaa ja pysyy rinnallasi aina ja ikuisesti.

Sankariksi ei synnytä, sankariksi kasvetaan. Aito sankari on sankari vasten tahtoaan. Sankarin elämä on kovaa.

Sankaria painaa tragedia. On sattunut jotakin kauheaa kauan sitten, silloin kun sankari oli vielä tavallinen ihminen eikä ollut pelastanut ketään. Talo on palanut tai silta romahtanut eikä sankari ole ehtinyt ajoissa paikalle. Häneltä on siinä rytäkässä kuollut isä, vaimo tai lapsi, eikä hän anna tätä ikinä itselleen anteeksi.

Sankarilla on siis jatkuvasti huono omatunto. Tavallinen arki vinksahtaa sijoiltaan. Sankari ei - omasta mielestään - ansaitse turvallista elämää, suojaa tai rakkautta. Hän hakeutuu tilanteisiin, joissa voi toimia sankarin tavoin ja sovittaa aiemmat virheet. Samalla hän tietää, ettei yksikään uusi sankariteko tuo mennyttä takaisin. Hänen on jatkettava sankaruuden yksinäisellä, kivikkoisella polulla elokuvan loppuun saakka, sankaruutensa vankina.

Miten katkeraa, miten suloista!

Näin 12-vuotiaana elokuvan Saturday Night Fever. John Travoltan tanssityyli valloitti diskot, Bee Gees kiekui itsensä nuorten naisten sydämiin. Minäkin leikkasin lehdistä Travoltan kuvia ja liimasin ruutuvihkoon, huoneeni seinällä Travolta tanssi leveissä lahkeissaan tukka tupeerattuna. Travolta oli tuhansien tyttöjen idoli. Lantionketkutus ja joustavat polvet eivät tehneet hänestä kuitenkaan sankaria.

Minun sankarini hän silti oli. Ei elokuvan, vaan elämän. Uppouduin hänen kosteisiin sinisiin silmiinsä, koska tiesin hänestä jotakin, mitä muut eivät tienneet. (Tai tietenkin tiesivät, siitä luki lehdissä, mutta muita ei kiinnostanut.)

Johnin naisystävä Diana Hyland oli kuollut syöpään Saturday Night Fever-elokuvan kuvausten aikana. Siitä johtui itkettynyt ilme Johnin kasvoilla: ei se ollut näyttelemistä, se oli sankaruutta. John oli pukeutunut rakkaansa hautajaisissa samaan valkoiseen pukuun, joka hänellä oli yllään elokuvan loppukohtauksissa. Muistatteko viimeisen kohtauksen, kun Tony Manero - John - on tytön ovella? Tyttö avaa, yllään valkoinen aamutakki.

On aamu. Valkoinen puku Johnin yllä on yön jäljiltä nuhjaantunut. Silmäkulma on teipattu. Henki haisee. Kurkkuun nousee pala. Ystävä on kuollut. Juhlat ovat ohi, koko huoleton nuoruus on ohi.

He istuvat kasvotusten leveällä ikkunalaudalla, nojaavat taaksepäin toisistaan. Lopulta tyttö nousee ja tekee yksinkertaisen eleen kohti Johnia. Rauhallinen kuva on täynnä valkoista valoa.

Mielikuvissani minä olen se tyttö, joka lohduttaa Johnia. Hän ei voinut pelastaa rakkaintaan, niin kuin en minäkään voinut pelastaa isääni, joka on kuollut syöpään samana keväänä. Siinä me itkemme yhdessä, sankarini ja minä. Samastun häneen vahvasti, me tunnemme samoin, saan hänestä voimaa. Jos sankarini on jaksanut viedä kuvaukset läpi, jaksan minäkin eteenpäin murrosiän kynnyksellä ilman isää.

PS. Ei John Travolta enää ole sankarini. En seuraa hänen uraansa, mutta jos näen hänestä jutun, luen sen ja muistelen hetken menneitä aikoja. John sai muuten Tony Maneron roolistaan Oscar-ehdokkuuden, 24-vuotiaana. Ei hullumpi saavutus sekään.