Ääneen näyttelemistä

Kuuntelin aivan äskettäin kaksi kuunnelmaa: ”Kristuksen morsian” ja ensimmäisen jakson uudesta huvikuunnelmasarjasta ”Hanhen selästä”. Jos ”Hanhen selästä” olisi kuulunut vaikkapa viereisen huoneen radiosta niin ettei olisi saanut selvää sanoista, olisi kuitenkin tajunnut että kyseessä on viihde. ”Kristuksen morsiamessa” olisi joutunut vähän pitempään kuuntelemaan ymmärtääkseen, että on kyse draamafiktiosta.

Radiossa noudatetaan edelleen lukuisia puheakteja eli erilaisia tarkoituspuheita, vaikka kahden juontajan höpöttämispuhe onkin yleistynyt. Yle Radio 1:n kuuluttaja puhuu aivan erilailla kuin Radio Suomen juontaja, joka taas puhuu erilailla kuin YleX:n juontaja. Keskusteluohjelmassa puhutaan eri tavalla kuin hartausohjelmassa, radiokolumnistin puhe eroaa poliittisen toimittajan kommentista, uutisten lukeminen on oma institutionaalinen puheaktinsa, joka kuulostaa aivan toiselta kuin radiofeaturen kertojan puhe, urheiluselostajan eläytymisestä puhumattakaan.

Radiodokumentien ja radiodraamojen tarkoituspuheissa ja puheen suunnissa on suuria vaihteluita, mutta me kyllä heti erotamme milloin on kyse dokumentista ja milloin draamasta. Osa radioesiintyjistä lukee/esittää kirjoitettua tekstiä: Yle Radio 1:n kuuluttaja, hartauden pitäjä, kolumnisti, levykonsertin juontaja, featuren kertoja, radiodraaman näyttelijä. Uskon että me erotamme myös sen, milloin henkilö puhuu kirjoitettua tekstiä ja milloin hän puhuu vapaasti.

Radion rikkaus on tämä puheaktien kirjo. On vain kuunneltava useita eri kanavia, jotta tämä kaikki paljastuisi. Kuulostaa siltä kuin Radio 1:n kuuluttajan, hartauden pitäjän ja kuunnelman esiintyjän puhe olisi vuosien varrella kaikkein vähiten muuttunut.

Työskentelin yli kaksikymmentä vuotta Radioteatterissa. Monet kerrat syntyi henkilökunnan keskuudessa kinaa siitä, mikä on hyvää näyttelemistä. Hyvälle näyttelemiselle ei tuntunut olevan mitään kriteerejä. Eri ihmiset kuulevat puheen erilailla. Näyttelemistä kutsutaan hyväksi tai huonoksi, aidoksi tai teennäiseksi, uskottavaksi tai epäuskottavaksi, sisäistyneeksi tai ulkokohtaiseksi, samaistuvaksi eläytymiseksi tai tekstin pintapuoliseksi lukemiseksi. Yleisesti huomautetaan, että radionäytteleminen on oma kummallisen äänensijoittamisen lajinsa.

Teatterinäyttelijä ilmaisee koko fysiikallaan. Hänen asentonsa, ryhtinsä, eleensä, liikuntansa tuottavat myös puheen, joka lähtee keskivartalosta eikä sijaitse vain ns. yläkajetossa, pään onteloiden alueella. Koska radio on näkymätön, syntyy radionäyttelijälle sekä oikeus että kiusaus tuottaa ilmaisu vain pään alueella. Edes hengitystä ei aina muisteta yhdeksi radioilmaisun alueeksi.

Pitkä traditio radiossa on kehittänyt mitä monenkirjavimman komediatyyppien joukon. ”Kankkulan kaivolla” -sarja 1950- ja 60-luvuilla perustui tyyppeihin. Sarjan käsikirjoittajat, Aune Ala-Tuuhonen ja Antero Alpola kilpailivat siitä kumpi hullumpia tyyppejä pystyy kirjoittamaan näyttelijöiden esitettäväksi.

Vielä aivan äskettäin pyörineen sarjan ”Knalli ja sateenvarjo” henkilöt Mildred ja Sir Henry Pitkin esimerkiksi olivat pitkällevietyjä esimerkkejä hienosti äänellä tehdyistä tyypistä, joita näyttelijät vuosikymmenestä toiseen muuttumattomina jaksoivat vääntää. Tämän sarja päähenkilöt Hamilton-Jones ja Lamm muodostuivat Kauko Helovirran ja Pekka Autiovuoren tulkinnoissa suorastaan jo luonteiksi. Ja nyt uusin huvikuunnelma ”Hanhen selästä” jatkaa tätä esittämisen traditiota. Kukin näyttelijä tuntuu etsivän omaa tyyppiään. Ääntä kaikki eivät enää sijoita koomisuuden merkiksi pään onteloihin, mutta edelleenkin näyttelijät ilmoittavat tulkinnallaan kuulijoille olevansa hauskoja.

Sen sijaan vakavammissa radiodraamoissa ilmaisu on kokenut suuremman muutoksen. Teatterinomaisen näyttelemisen ideaali on väistynyt, tai ainakin väistymässä, ja ns. normaalipuhe valtaamassa alaa. Normaalipuheella yleensä tarkoitetaan ilmaisun pienentämistä, koska mikrofoni armottomana laitteena kuulee kaiken ja toistaa kaiken. Hengityksen rytmi, puheen rytmi ja ajatuksen rytmi on se rytmiryhmä, joka komppaa näyttelijän tulkintaan.

Minulla on huonoja kokemuksia teatteriesitysten siirtämisestä radioon. Ne ovat kuulostaneet juuri näyttelijäilmaisullisesti ylinäytellyiltä ja teatraalisilta. Vaikka tämä ”Kristuksen morsian” on alunperin teatterikappale, on siitä tullut radioversiona vaikuttava, näytteleminen kuulostaa aidolta, uskottavalta ja sisäistyneeltä.