Näkymätön

Olin Radioteatterissa yli kaksikymmentä vuotta (1986-2009). Koko sen ajan puhuttiin kuunnelman kuolemasta ja järjestettiin kansainvälisiä symposiumeja aiheesta ”radiodraaman hengissä säilyminen”. Monessa maassa radiodraaman tekeminen onkin jo käytännössä lopetettu. Suomessa se kuitenkin elää edelleen. Mutta on hyvin paljon käsikirjoittajia ja kirjailijoita, ohjaajista puhumattakaan, jotka eivät tiedä kuunnelmasta mitään. Se on heille vain jokin menneisyyden radio-ohjelman muoto, mutta ei mitään elävää. Jotakin näkymätöntä.

Niin, jotakin näkymätöntä se onkin. Teatteri on tilallis-visuaalis-auditiivista, elokuva ja tv audiovisuaalista. Draaman ilmaisumuodoista radiokuunnelma on ainoana näkymätöntä, audiota. Radiodraamalle olisi häpeäksi, jos se kuolisi ennen kuin se täyttää edes sataa vuotta. Se on niin nuori laji, elokuvaakin nuorempi, että sen kaikkia mahdollisuuksia ei ole vielä edes löydetty. Se että se on näkymätöntä ei ole puute. Se on ominaisuus. Ja tekijöille se on haaste.

Koska radiodraamaa on vuodesta 1926 Suomessa tuottanut Yleisradio ja sen jakelua ja levittämistä on tekijänoikeusmääräyksin säädelty, eivät kuunnelmat ole olleet koskaan vapaasti saatavissa. Niiden tarjonnan kuulijoille on hoitanut Yleisradio ohjelmakaavionsa ja ohjelmasuunnittelunsa kautta. Järkeä on kuitenkin kuunneltu siinä suhteessa, että suuri määrä kuunnelmatallenteista on säilytetty. Ja viime vuosina kaikki kuunnelmatallenteet, olivat ne sitten ns. sellakkalevyjä, studio- tai dat-nauhoja, on digitoitu. Noin 10 000 kuunnelmaäänitettä, varhaisimmat 1930-luvun lopulta, olisi Ylen digiarkistossa milloin tahansa kenen tahansa kuunneltavissa. Olisi siis - sillä edellytyksellä, että tekijänoikeuskysymykset saadaan siten järjestettyä, että jokaiselta päätteeltä olisi oikeus päästä tuohon arkistoon. En usko tämän utopian kovin pian toteutuvan, mutta erilaisia valikoimia menneiden aikojen kuunnelmista sen sijaan varmaan saadaan tarjolle. Esim.: ”100 kuunnelmaa jotka sinun on tunnettava ennenkuin saat kirjoittaa/ohjata radiolle”.

Näkymättömällä kuunnelmalla on siis näkymätön traditio. Sen tradition vain harva tuntee. Me elämme tällä hetkellä aikaa, jolloin kaikki pitää nähdä ja näyttää. Mediassa eletään nyt jonkinlaista tavallisen ihmisen korottamista visuaalisen glamourin kultasaliin. Riittää että korotetaan edes hetkeksi. Radio tuntuu nyt olevan se väline, jonka kautta erilaiset ”juontajat” hankkiutuvat televisioruutuun. Tai sitten se on soittoautomaatti, joka lähettää suppeata erilaisille ”kuulijasegmenteille räätälöityä” musiikkivalikoimaa.

Mutta on radio muutakin. Pekka Gronow, musiikki- ja äänitealan tuntija ja entinen Ylen äänitearkiston päällikkö julkaisi hiljattain kirjan ”Kahdeksas taide – suomalaisen radioilmaisun historia 1923-1970”. Ansiokkaassa teoksessaan hän kuvaa radio-ohjelmiston ilmaisukeinojen kehittymistä radion olemassaolon ensimmäisen puolivuosisadan aikana. Radion peruskurssin kirja, ennen tämän tuntemista ei pitäisi olla asiaa kuunnelmastudioon.

Elokuvan historia on paitsi kaikkien alalla toimivien tuntema myös suureksi osaksi kaikkien muidenkin saatavilla. Tämän päivän suomalainen elokuvantekijä voi elokuvassaan viitata Sergei Eisensteinin Potemkiniin tai Teuvo Tulion Levottomaan vereen, mutta kuunnelmatekijätpä eivät Urpo Laurin ohjaamaan Kolmeen beaufortiin tai Katri Nirosen Agadiriin.

En usko kuunnelman/radiodraaman kuolemaan. Audio on jo laajentunut radiosta muihin välineisiin ja ne muut välineet tietysti muuttavat puolestaan radiodraamaa. Ja kun samalla arkistot alkavat aueta, niin radiodraamakin liittyy taiteiden traditioon. Pekka Gronowin sanoin: ”Kun jonakin päivänä löydetään taloudellisesti ja juridisesti realistinen tapa avata radioarkisto kokonaisuudessaan yleisön käyttöön, kulttuurin korttipakka jaetaan uudestaan.”