Erikoisohjaaja
Erikoisohjaaja
Jatkan kuunnelman kuolemasta. Radiodraama kuolee, jos ei ole siihen erikoistuneita ohjaajia. Radiodraaman ohjaaminen ei ole niin hyvin palkattua, että kukaan voisi freelancerina sillä elää, siksi on välttämätöntä, että Yleisradio itse huolehtii tämän taidon säilymisestä ja kehittymisestä. Se tarkoittaa, että Ylellä on oltava vakinaisesti kiinnitettynä radiodraamaan keskittyviä ohjaajia.
Suomalaisen kuunnelman eli radiodraaman historia on lyhyt. Se on saman ikäinen kuin Yleisradio, siis n. 85-vuotias.. Aluksi se oli näyttämöltä kuulijoille mikrofonin kautta välitettyä teatteria. Sitten studiosta välitettyä ja vasta sodan jälkeen vakiintui kuunnelman tekeminen äänittämällä ja nauhaa editoimalla. Radiodraaman koko historia on matkaa kohti itsenäisiä lajiominaisuuksia ja itsenäistä ilmaisutapaa.
Kuunnelma ei kehity, ellei ole ohjaajia, jotka tuntevat niin lajin tradition kuin ääni-ilmaisun nykymahdollisuudet. Monet radiodraamaa ohjaavat ovat saaneet teatterikoulutuksen ja suuntautuneet näyttämöteatteriin. Heille radio on vain keikka ja välityö. Radiodraama ei ole vastaanottajalle visuaalista eikä tilallista, mutta ohjaajat eivät useinkaan osaa ottaa tätä huomioon. Siksi monista kuunnelmista tulee yksitoikkoista äänitettyä teatteria.
Koska radiodraaman traditiota ei ole missään kuultavissa eikä saatavissa (traditio on Ylen arkistossa), sen kehitys myös kulkee hyvin hitaasti. Jokaisen uuden radioon tulevan ohjaajan on keksittävä koko traditio uudelleen. Radiodraaman mahdollisuuksien ja erilaisten suuntien osoittamisen mahdollistaa ainoastaan se, että on joku tai joitakin, jotka päätyökseen vastaavat radiodraamasta. Jotka siis ajattelevat ”korvillaan”. Näiden henkilöiden on siis paitsi tunnettava lajin menneisyys myös nykyiset äänelliset ja tekniset mahdollisuudet sekä radiovälineen ja kaikkien audiovälineiden kommunikaatio-ominaisuudet.
Tällä hetkellä kuunnelmatarkkailijat eli kuunnelman äänisuunnittelijat, joita on vain kourallinen, tuntevat parhaiten kuunnelman ominaisuudet ja mahdollisuudet sekä sen eri lajityypit. Heillä on kullakin oma käsialansa, jonka kuulee jokaisessa kuunnelmassa. Tämä sinänäsä mainio asia kielii myös siitä, ettei ole tarpeeksi ohjaajia joilla olisi oma käsialansa. Mutta tarkkailijat eivät ole ohjaajia. Todellisuudessa he kuitenkin usein ohjaavat kuunnelmaa enemmän kuin ne freelancerohjaajat, joiden työparina he työskentelevät. Äänitarkkailijat ovat kokopäivätyöllään kiinni kuunnelmassa, heidän sitoutumisensa kuunnelmaan on ammatillista. Toisin kuin monien ohjaajien.
Kuunnelman ohjaaminen ei ole sitä, että ohjaaja kuuntelee, ettei näyttelijä tee repliikeissään virheitä ja antaa kaiken muun äänitarkkailijan tehtäväksi. Radiodraaman ohjaaminen ei ole pelkästään näyttelijöiden ohjaamista, ”puhuttamista”, vaan se on teoksen äänellistä suunnittelua, johon kuuluu toki näyttelemisen ohjaaminen mutta myös kuunnelman kuulovaikutelman ja äänellisen rakenteen suunnittelu. Itse ”soivan” lopputuloksen tekee alan ammattilainen, äänitarkkailija. Äänitarkkailijoita kutsutaan nykyään äänisuunnitelijoiksi, joka on hiukan sekoittava ilmaisu radiodraaman kohdalla, koska ohjaajan tehtävä on nimenomaan teoksen äänisuuunnittelu. Tämä tehtävä jää äänitakkailijoille niin kauan kuin kunnollista radio-ohjaajien ammattikuntaa ei synny.
Toivottavasti nyt uudelleen organisoitunut Yle mahdollistaa radiodraaman kehittymisen; siis tunnustaa kuunnelman ohjaamisen erityisluonteen ja spesialiteettivaatimukset. Joita ovat: kuulo, kuunteleminen, ääni ja hiljaisuus.
Kommentit
Hotinen ei nyt halua ymmärtää, mitä tarkoitan äänellisellä suunnittelulla. Tarkoitan yksinkertaisesti sitä, että koska se teos jonka kuulijoille tarjoamme, toteutuu ja ilmenee akustisessa muodossa niin myös ohjaajan (jonka minä kuvittelen vastaavan kokonaisuudesta) on suunniteltava teoksensa ja toteutuksensa "äänellisesti". En puhu hierarkioista mitään. Voi olla niin että se, jolla on vahvin ja perustelluin näkemys teoksesta määrää toteutuksen suunnan. Sehän voi olla ohjaaja tai äänisuunnittelija tai näyttelijä. Minun muistaakseni sopimuksissa on jokin sellainen maininta että ohjaaja teoksen toteuttamisen työnjohtaja, siis määrääjä. Nykyään taitaa linjana olla, että tuottajan asema on jo yli ohjaajan.
test
Uusimmat blogimerkinnät
Uusimmat kommentit
- R. D. Siipikenttä
- Markku Y
- Pekka Kyrö
- Juha-Pekka Hotinen
- Anonyymi
Pertti
Vaikka kaikki taputtaisivat sinulle, olet onnistunut vasta kun voit taputtaa itsellesi.
Asiasanat
Footer
Kohtaus
Teosten takaa - seuraa kirjoittajia, ohjaajia ja muita luovan työn ammattilaisia tuotannon eri vaiheissa.
Kirjoita -osiosta löydät alati päivittyvän työkalupakin ja inspiraation lähteitä.
Tarjoa - osio neuvoo, kuinka valmis käsikirjoitus, synopsis tai idea kannattaa tarjota eteenpäin.
Palaute - anna palautetta Kohtauksesta tai kerro mistä aiheesta haluaisit kuulla lisää
Tekee mieli kommentoida vireän eläkeläisen, Radioteatterin emeritus-vastaavan Pekka Kyrön taannoista blogia radiodraaman ohjaamisesta. (Minkähän takia muuten ketään muuta ei kiinnosta blogata radiodraamasta - tai kommentoida blogeja - kuin entisiä vastaavia?:)
Innostuin kommentoimaan kahdesta syystä: Kyrö vaikuttaa kommentoivan erästä syksyllä kirjoittamaani, toistaiseksi julkaisematonta artikkelia, jossa sivusin hänen tapaansa käsitellä -- tai ohittaa -- ohjaajantaidetta koskevat kysymykset radiodraaman historiasarjassaan
.
Toiseksi tämä päivä soveltuu kommentoimiseen sikäli erittäin hyvin, että tänään avataan Teatterimuseossa ensimmäinen (!) äänisuunnittelua käsittelevä näyttely Suomessa.
Kyrö tiivistää näkemyksensä näin: "ohjaajan tehtävä on nimenomaan teoksen äänisuunnittelu". Tämä ei pidä paikkaansa; näkemys on hämmentävä tai peräti vanhakantainen. Ohjaajan tehtävä on teoksen kokonaissuunnittelu; olisi outoa väittää, että elokuvaohjaajan tehtävä on kuvasuunnittelu. Hän osallistuu siihen ja jopa kantaa siitä viimeisen vastuun, mutta ilman pääkuvaajan taiteellista, luovaa panosta hän ei tule toimeen.
Vanha, hierarkinen näkemys, jolla on taipumus vähätellä äänisuunnittelijoiden osuutta ja vastuuta, palautuu ammattien historiaan ja toisaalta siihen näkemykseen, että joillakin tietyillä suunnittelijoilla ei olisi valmiuksia itsenäiseen taiteelliseen suunnittelutyöhön. Entiset äänitarkkailijat eivät tietenkään voi ryhtyä ohjaajiksi omalla päätöksellään tai edes ryhtyä nimittämään tarkkailijan suorittavaa työtä suunnitteluksi. Mutta yksilölliset pyrkimykset tai puutteet eivät kumoa yleisperiaatetta. Puutteiden korjaamiseksi äänisuunnittelun yliopisto-opetusta annetaan jo kahdessa paikassa, Aalto-yliopistossa ja Teatterikorkeakoulussa.
Näyttämötaiteessa ero suorittavan äänimiehen ja itsenäisemmän äänisuunnittelijan välillä kyettiin näkemään jo 25 vuotta sitten, vaikka ajatuksen juurruttaminen alan käytännöksi on jatkunut näihin päiviin asti. Tällaisena äänisuunnittelun juhlapäivänä onkin syytä ihmetellä, miksi ammattien eriytyminen ja kehittyminen on ollut ja näyttää edelleen olevan niin hidasta nimenomaan radiotaiteessa.
Kyse ei myöskään ole työn eri lajien välisestä pysyvästä hajuraosta. Suunnittelija tekee useimmiten myös operatiivista työtä, mutta olisi outoa jos hänet rajattaisiin ulkopuolelle teoksen strategisesta ja taktisesta suunnittelusta. Olisi outoa, jos ohjaaja nyt tekisi saman minkä kirjailija teki aikaisemmin: rajaisi muut suorittavaan paarialuokkaan.
Alkuperäinen kysymykseni oli, miksi radiodraaman ohjaajantaide ei ole jalostunut ja eriytynyt esimerkiksi viimeisten 20 vuoden aikana. Nyt tämä sama kysymys on laajennettava koskemaan äänisuunnittelijaa. Miksi alan traditiossa -- mm. Kyrön argumenteissa -- ohjaaminen palautetaan äänisuunnitteluksi ja äänisuunnittelu äänen "tarkkailemiseksi", siis mekaaniseksi suorittavaksi työksi?
Kenestä -- ja miksi -- tuntuisi rauhoittavammalta, jos meillä edelleenkin olisi äänittämössä vain ohjaaja ja tarkkailija?
Rinnastus musiikista: yleensä ohjaajan on mielletty olevan rakenteessa samalla paikalla kuin kapellimestari. Orkesterin paikalla ovat näyttelijät, tarkkailijat, tehostemiehet sun muut. Säveltäjän paikalla on "luonnollisesti" kirjailija.
Sitten syntyykin äänisuunnittelija. Mutta mihin hänet pitäisi tässä rakenteessa sijoittaa? Vanhalla selkäydinreaktiolla hänet on usein sijoitettu orkesteriin tarkkailijan tai tehostemiehen paikalle. Nyt jotkut pelkäävät, että suunnittelija haluaa sijoittaa itsensä kapellimestarin eli ohjaajan paikalle, mikä olisi tarpeetonta ja vääristäisi sekä ohjaajan että suunnittelijan identiteettejä.
Pitääkö hänelle rakentaa kokonaan oma paikka, jota traditio ja analogia eivät suoraan tarjoa? Ja milloin -- ja kenen kauhuksi -- syntyy sellainen tilanne, että äänisuunnittelija istahtaakin suoraan säveltäjän/kirjailijan paikalle? Yllättävää kyllä, älykkäät ohjaajat pystyvät tällöinkin työskentelemään ilman komplekseja.
Lopuksi palaan alkuperäiseen kysymykseeni ohjaajasta. Kyrö vastaa, että erityistä radiodraaman ohjaajantaidetta ei ole, koska ohjaajat eivät arvosta radiodraamaa. Tämä on helppo nopeasti havaita eikä riitä vastaukseksi. Varsinaiset kysymykset kuuluvat, miksi eivät arvosta ja mitä asialle voisi -- olisi voinut -- tehdä.
Näiden kysymysten pohdintaa jatkanemme ainakin valppaan emerituksen kanssa tässä entisten vastaavien julkisessa kerhossa.