Ääniversumi

Radion ohjelmisto jaetaan usein kahteen ryhmään: puheohjelmiin ja musiikkiohjelmiin. Jako on selkeä, mutta karkea. Puheen ja musiikin väliin jää laaja universumi ohjelmia, jotka eivät ole puhtaasti puhetta eivätkä puhtaasti musiikkia. Olin mukana ideoimassa aikanaan sellaista ohjelmakokonaisuutta, jolle annoimme nimen ”Ääniversumi”. Niin radiodraamalla, feature-ohjelmalla kuin dokumentilla ja musiikilla on kullakin sellaisia raja-alueita, jotka leikkaavat toisiaan jollakin ei-kenenkään-maalla. Sellaisia alueita, joiden määritteleminen on vaikeata. Näitä alueita on kutsuttu äänitaiteeksi, akustiseksi tai radiofoniseksi taiteeksi, kokeelliseksi ääni-ilmaisuksi, konkreeettiseksi musiikiksi, uudeksi kuunnelmaksi. Niinkuin aina, perinteisten kategorioiden ulkopuolelle jäävä, muu, saa monia nimityksiä.

Ns. ”uuden kuunnelman” saksalaiset kehittäjät Klaus Schöning ja Ernst Jandl sanoivat, että kuunnelma ei voi enää kuulua kirjallisuuden piiriin, vaan kuulemisen piiriin. Melu, häly, ääni, soundi, sointi, musiikki, puhe, kaikki ovat samanarvoisia. ”Semanttisiin merkityksiin suhtaudutaan kriittisesti, kun ne joutuvat muun äänellisen aineksen kanssa samanarvoiseen asemaan.” Kuunnelman tekemistä ei heidän mukaansa enää voi aloittaa asioista, ihmisistä, tilanteista eikä toiminnasta, vaan yksinkertaisesti äänellisestä materiaalista ja akustisesta todellisuudesta.

”Ääniversumi”-otsikon alle haluttiin koota juuri näitä ”muita” ohjelmia. Radio-ohjelmiston kaupallistuessa myös ohjelmakirjo yksipuolistuu. Soitetaan musiikkia ja puhutaan siitä. Heitetään läppää ja luetaan uutisia. ”Ääniversumi” tuo kuuluville jotain sellaista, mitä kuulija ei osaa odottaa, jopa sellaista mitä hän ei ole ikinä edes kuvitellut olevan olemassa. Siis ohjelmia jotka piipittävät, ulisevat, kolisevat, kohisevat ja rahisevat ja joilla on rytmi ja tempo, joissa äännellään, ehkä myös puhutaan.

Perusajatus oli, että Ylen olisi huolehdittava akustisen taiteen vaalimisesta, mikä tarkoittaa tämän alueen tekijöitten ja teosten tunnetuksi tekemistä, julkistamista, tuottamistakin. Aluehan on epäilemättä perifeerinen, mutta ääni-ilmaisun kehityksen kannalta se on tärkeä. Tausta-ajatus on samankaltainen kuin se, että Ylen katsotaan olevan velvollinen kuvapuolella tukemaan suomalaista elokuvaa, koska lajin säilymistä ja kehittymistä pidetään tärkeänä.

Nyt kun julkisen palvelunkin puolella tehdään vimmattua asiakastyötä ja -tutkimusta, havaitaan varmasti että tällaisia raja-alueohjelmia vain harvat kuuntelevat. Koska niillä on ”kapea kontaktipinta” asiakkaaseen, kysytään onko niiden suosiminen Yleisradion tehtävä. Asiakastyöhän on sitä, että kysytään kuulijoilta, mitä he haluaisivat kuunnella ja sitten annetaan sitä mitä he haluavat. Paradoksi on vain se, että enemmistö haluaa sitä, mitä eniten tarjotaan: tuttua musaa, tuttuja ”radiopersoonia” ja tuttuja ajatuksia. Kukapa nyt osaisi haluta sellaista, mitä ei ole koskaan kuullut ja josta ei ole mitään tietoa.

”Ääniversumi” kuitenkin edelleen on Yle Radio 1:n ohjelmavalikoimassa. Se viitannee siihen, että Ylen vanha valistusperiaate vielä elää. Se haluaa tuoda kuulijoiden korviin jotakin poikkeuksellista, jotakin sellaista radio-ohjelmaa, jossa muoto on sisältö. Tietenkin kaikki sisältö ilmenee muodossa, mutta näissä ohjelmissa soundi, akustiikka, tilaääni, korvaan tarttuvuus on keskiössä.

Nyt kun äänitaiteen tekeminen ja tuottaminen netissä ja nettiin on helppoa, saattaa käydä niin, että Ylen merkitys välityskanavana vähenee. Minusta on kuitenkin tärkeää, että raja-alueiden teoksia tuotetaan ja lähetetään, jo pelkästään siksi, että vaikkapa kuunnelman tekijöiden on syytä oman ilmaisunsa vireyttämiseksi kuunnella, ja jopa tehdä, näitä ohjelmia.