Kuunnellaan kilpaa

Komedia ja jännitys näyttävät olevan vaikeita lajeja kuunnelman tekijöille. Kuuntelin Ylen kuunnelmakilpailun teokset enkä voi muuhun päätelmään tulla. Syitä on varmaan useita. Uskoisin että yksi merkittävimmistä on se, että radiota ilmaisuvälineenä ei tunneta. Radiota ei toisin sanoen kuunnella tai sitä ei suorastaan osta kuunnella. Äänitapettina ja musiikkisoittimena se on kaikille tuttu. Ohjelmaradio sen sijaan on jo varsin vieras. Radiodraaman (ja ylipäänsä radion/audion) eri genrejä ja lajityyppejä ei tunneta, vaan muistissa elää erilaisia kliseitä jostakin ”Kalle-Kustaa Korkin seikkailuista” tai vastaavista. Tai Gösta Sundqvistin radiomafiasarjoista, kuten ”Belgialaisia kirjauutuuksia” tai ”Koe-eläinpuisto” .

Elokuvan historia on tuttu filmihulluille ja muillekin. Kaikki on saatavissa dvd:nä tai verkosta. Radiodraamaa ei saa juuri mistään. Vanhoja Orson Wellesin kuunnelmia kyllä löytyy ja uusimpia kuunnelmia voi kuunnella eri maiden radioyhtiöiden kotisivuilta, ainakin jonkin aikaa niiden radiolähetyksen jälkeen. Mutta kuka kuuntelee? Kuunnelman traditio ja konventiot eivät ole hallussa.

Ymmärrän, että esittäminen, oli se sitten näyttelemistä, lukemista, puhumista tms., ei ole näissä kilpailukuunnelmissa kovin korkealla tasolla. Radioesiintyminen, ääniesiintyminen vaatii epäilemättä taitoa. Roolissa puhuvan äänen pitäisi olla koulutettu, ainakin koulittu. Valitettavasti kaikkien äänien väri ja soundi eivät sovi radioon. S- ja muut äänneviat, äänen sameus, rytmittömyys, vääränlainen hengitys ja nieleskelyt ym. pilaavat kuulovaikutelmaa.

Minä odottaisin käsikirjoitukselta höpöttelyn ja vitsailun lisäksi myös, että se ilmaisisi jonkin asian, olisi jossakin suhteessa todellisuuteen. Ja sisältäisi yllättäviä käänteitä. Komediat ja jännärit eivät kerro välttämättä todellisuudesta sellaisena kuin todellisuus niinsanotusti on, mutta kyllä nekin aina kantaa maailmaan ottavat silloin kun ne hyviä ovat ja hyvin toimivat.

Musiikkikuunnelmissa ja ”vapaissa ääniteoksissa” oli enemmän kuunneltavaa, koska niiden äänelliseen ilmaisuun jo tehtävänasettelun myötä oli keskitytty. Kuunnelma on nimensä mukaisesti teos jota kuunnellaan, jonka sisältö ilmenee kuunneltavana, kuulovaikutelman kautta. Yle Radio 1:n ohjelmat Avaruusromua ja Ääniversumi ovat pienen joukon tuntemia, mutta ”vapaissa ääniteoksissa” ilmiselvästi diggarit tuntevat alueensa ja osaavat jopa muutakin kuin nojata syntikan nappulaan. Tekotaiteellisuuden eli teennäisyyden vaara näissä aina toki piilee.

Radiodialogi ei, ainakaan jos se on kuunnelmallinen, draamallinen tai viihteellinen, ole tavanomaista keittiön pöydän ääressä tapahtuvaa jutustelua, Kauppisen pariskuntaa tai vastaavaa. Muistellaanpa vaikka Speden ja papukaija G. Pula-ahon keskustelua radion Ruljanssiriihessä anno dazumal. Vitsit olivat verbaalisia, mutta keskustelutilanne absurdi. Me kaikki tunnemme myytin puhuvasta papukaijasta (eikä se ole ihan myyttikään, olen itsekin kuulut papukaijan sanovan päivää), joka Spedellä on vain useampaan potenssiin korotettu heittäessään stadin slangia ja uskallettuja juttuja. Ja vastakohtana haastattelija Spede aivan tavallisena reportterina. Nimenomaan radioon sopii tällainen dialogi ja tuolla tavalla puhuva papukaija. Se sopii siksi, että radio on näkymätön.

Jotkut tekijät olivat minulle nimimerkistä huolimatta tuttuja, joitakin vahvasti epäilen tuntevani, suurinta osaa tietenkään en. Joukossa on iäkkäitäkin tekijöitä, mutta uskoakseni suurin osa on suhteellisen nuorta väkeä. Tämä tuntuu tietenkin mukavalta ja lupaavalta. Koska kuunnelman tekeminen ei enää ole teknisesti vaikeata, ei sen kuuntelemisenkaan pitäisi olla.