Jussi "Jo' Buddy" RaulamoJussi Raulamo alias Jo’ Buddy on Tampereelta käsin operoiva blueskitaristi ja -laulaja, bändiliideri, säveltäjä-sanoittaja sekä deejii. Tämä musiikille kokonaisvaltaisesti omistautunut renessanssimies vaikuttaa nykyisin paitsi omissa Jo’ Buddy & Down Home King III- , Groovy Eyes- sekä Jo’ Buddy & the Uplifters -kokoonpanoissaan, myös esimerkiksi Gene Taylorin (USA) ja Diz Watsonin (UK) yhtyeissä.
Mitä New Orleans sinulle henkilökohtaisesti edustaa?
- Sekä musiikillista että henkistä kotia, avarakatseista kulttuurillista sulatusuunia, jossa lukuisat hyvinkin erilaiset musiikkitraditiot ovat risteytyneet ja synnyttäneet länsimaisen populaarimusan perustan. Näen kaupungin genrevapaana vyöhykkeenä, missä uudet musiikilliset synteesit eivät ole vieläkään mahdottomia. New Orleansissa on samalla myös jotain todella mystistä, mitä en koskaan kykene selittämään ja hyvä niin.
Jo ennen matkustamistani kaupunkiin (22-vuotiaana keväällä 1989), olin nähnyt unia kokemuksista ja asioista, jotka toteutuivat myöhemmin paikan päällä. Kun aloin kuunnella laajemmin New Orleansin ja Etelä-Louisianan musaa, tunsin että olin löytänyt oman ”kansanmusani”, musiikillisen peruskallioni, josta saatoin ponnistaa kaikkiin suuntiin. Uskon, että New Orleans suodattuu persoonani läpi kaikessa mitä teen. Jos olisin taikauskoinen, voisin väittää, että elin edellisen elämäni siellä. Ha-haa!
The Dirty Dozen Brass Band: My Feet Can't Fail Me Now (Floating World / Retroworld v.1984). Jo’ Buddy: “Kaupungin johtavan Brass Bandin loistavan debyyttialbumin nimibiisi rulettaa joka kelillä.”
Millainen oli ensimmäinen kosketuksesi New Orleansin musiikkiin? Muistatko ehkä, mikä vuosi oli kyseessä ja millaista stuffia silloin kuulit?
- Kesällä 1980, 13-vuotiaana kuulemani Little Richardin Long Tall Sally räjäytti tajunnan ja avarsi universumin. Muutamaa vuotta myöhemmin valkeni, että ralli oli purkitettu nimenomaan New Orleansissa. Pian sen jälkeen kuulin myös Fats Dominoa, Louis Primaa ja Louis Armstrongia, mutta oikeastaan vuonna 1982 ilmestynyt, Diz Watsonin (nykyisen työnantajani) johtaman Diz & The Doormenin Blue Coat Man -tappoalbumi sai minut hurahtamaan lopullisesti New Orleans -musaan. Juuri tuon levyn ansiosta löysin muiden muassa Professor Longhairin, Huey ”Piano” Smithin, Smiley Lewisin ja pikkuhiljaa kaiken muun.
Muutama vuosi myöhemmin eli 1985 perustin ekan oman bändini One O'Clock Humphin, jonka perusta oli alusta asti vahvasti New Orleansissa ja Etelä-Lousisianassa. Enkä voi unohtaa niitä Matti Laipion 1980-luvun New Orleans -aiheisia Ylen radio-ohjelmia. Itse asiassa sain Matilta hiukan myöhemmin hyvät henkilökohtaiset evästykset ensimmäiselle Big Easyn -reissulleni.
Alvin “Shine” Robinsonin Down Home Girl (Red Bird v.1964). Jo’ Buddy: “Tämä on se originaali versio Leiber-Stoller -klassikosta rasvaisella laidback-groovella, joka täyttää vastustamattomasti tanssilattian joka kerta, kun soitan sen DJ-keikoillani.”
Ketkä ovat sinulle tärkeitä NO-hahmoja?
Buddy Bolden, King Oliver, Louis Armstrong, Kid Ory, Sidney Bechet, Lonnie Johnson, Jelly Roll Morton, Stormy Kid Weather, Champion Jack Dupree, Tuts Washington, Cosimo Matassa, Roy Brown, Dave Bartholomew, Smiley Lewis, Professor Longhair, Paul Gayten, Fats Domino, Herb Hardesty, Lee Allen, Alvin ”Red” Tyler, Mahalia Jackson, Archibald, Huey ”Piano” Smith, Edward Frank, Guitar Slim, Earl King, Wardell Quezergue, Art, Aaron, Charles & Cyril Neville, Lloyd Price, Chris Kenner, Allen Toussaint, Lee Dorsey, James Booker, Irma Thomas, Johnny Adams, Snooks Eaglin, Alvin ”Shine” Robinson, Edgar Blanchard, Roy Montrell, Walter ”Papoose” Nelson, Justin Adams, Ernest McLean, Ernie K-Doe, Tommy Ridgley, Eddie Bo, Big Boy Myles, Li'l Millet, Robert Parker, Willie Tee, Prince La-La, Skip Easterling, Oliver Morgan, Bo Dollis, Monk Boudreaux, Big Chief Jolly, Harold Battiste, Baby Dodds, Earl Palmer, Cornelius Coleman, Charles ”Hungry” Williams, John Boudreaux, Smokey Johnson, James Black, Ed Blackwell, Idris Muhammad (Leo Morris), John Vidacovich, George & Bob French, Lloyd Lambert, George Davis, George Porter Jr., Dr. John, Ronnie Barron, Frankie Ford, Jerry Byrne, John Boutté, Leroy Jones, Kermit Ruffins, Trombone Shorty, Wolfman Washington, John Mooney, Jon Cleary, Marva Wright, Sunpie, Bruce Daigrepont,...
Jo’ Buddy: "Earl Kingin Your Love Mean More To Me Than Gold (Imperial v.1961) on yksi kaupungin kaikkien aikojen lahjakkaimman laulaja-kitaristi-lauluntekijän kisällinäytteistä."
Kerro lisää New Orleans -kokemuksistasi! Kuinka monta kertaa olet vieraillut kaupungissa?
- Viisi kertaa. Vuonna 1989 oli alkuräjähdys. Vierailin tuolloin mm. Jazz & Heritage Festivalilla, jossa tuli nähtyä esimerkiksi Jessie Hill, Willie Tee, Fats Domino, Johnny Adams, Clarence Frogman Henry, John Mooney, Leo & Geo (Leo Nocentelli & George Porter), The Subdudes, Bo Dollis & The Wild Magnolias, Katie Webster, Marcia Ball, Johnny Winter, Beausoleil, Cov. Jimmie “You're My Sunshine” Davis, Tabby Thomas, the Hackberry Ramblers, Zachary Richard, The Dirty Dozen Brass Band ja The Neville Brothers.
Pysyvimmän jäljen jätti soittotapaani Snooks Eaglin. Enkä voi unhohtaa esim. Tipitina's -klubilla tapahtunutta Earl Kingin tapposhowta ja pikkutuntijamia Snooksin kanssa. Festarilla oli lisäksi iso teltta, jossa pääsin ensimmäisen kerran nauttimaan livenä myös mielimusaani gospelia - vaikkapa huikean The Five Blind Boys of Alabaman keikan. Eikä pidä unohtaa festarin mahtavaa folk-antia: Pete Seeger, Arlo Guthrie, Odetta. Myös Ricky Skaggs soolona oli vaikuttava.
Jo’ Buddy: "Snooks Eaglin ja liveversio kappaleesta Drop the Bomb! (alunperin vuoden 1986 studioalbumilta Baby You Can Get Your Gun!) on James Brown -heijastukisineen New Orleans -fonkia räjähtävimmillään."
- Toinen kerta oli vuonna 1990, jolloin kova juttu oli esimerkiksi Barbara George livenä Irma Thomasin omistamassa Lion's Den -klubissa.
1991 vierailin jälleen muun muassa Jazz & Heritage -festarilla, josta kirkkaimmin mieleen jäivät sittemmin edesmenneiden Champion Jack Dupreen ja Jesse Thomasin keikat. Molemmat veteraanit olivat jo yli 80-vuotiaita, mutta yhä täydessä iskussa. Samoin koin vihdoinkin idolini ja mentorini Gatemouth Brownin livenä jopa kolme kertaa.
Ja parina iltana esiinnyimme kollegani Tommi Laineen kanssa kaupungissa asuvan huuliharpistin Rockin' Jaken ja jo aiemmin Arkansasin Helenassa tapaamamme kitaristin T.J. Wheelerin yhteisillä klubikeikoilla, jossa oli kompissa vanha Lee Dorseyn rytmiryhmä.
- Vuonna1995 koin koko Mardi Gras -karnevaalikirjon loputtomine katuparaateineen. Ystävystyin tuolloin Oliver Morganin kanssa, mikä johti One O'Clock Humph -bändini säestyksellä tapahtuneeseen uusintalevytyseen miehen 60-luvun hitistä Who Shot The La La. Esiinnyin myös livenä WWOZ-radioaseman Ready Teddy Show’ssa duona ruotsalaisen Jump 4 Joy -bändin nokkamiehen Ulf Sandströmin kanssa.
- Ja yhtenä päivänä soi Canal Streetilla sijainneen majapaikkani, Rockin' Jaken asunnon ovikello. Avasin oven ja päästin sisään vieraan, joka oli Tommy Ridgley. Hän oli tullut soittamaan uutta Black Top -albumiaan ja kysymään mielipidettämme siitä. (Levyllä on muuten Snooks Eaglin kitarassa.) Aloimme suunnitella yhteistä silloisen bändini One O'Clock Humphin säestyksellä toteutettavaa Pohjoismaiden-rundia, mutta se kariutui pian Ridgleyn sairastuttua vakavasti munuaisten vajaatoimintaan. Hieno mies, hieno ääni. RIP.
Vuonna 1997 oli viides kerta. Hengailua, soittelua paikallisten bändien kanssa ja jopa omat häät osana kolmen kuukauden USA:n ja Kanadan loma-, kuherruskuukausi- & keikkareissua.
Professor Longhair: Hey Now Baby feat. Snooks Eaglin. Jo Buddy: “Karibiaa tihkuvalla synkopoinnilla ja iskevällä puhallinsektiolla höystetyssä versioinnissa yhdistyy kaikki se New Orleans -meininki, joka saa sukat pyörimään jalassani.”
Millaiselta New Orleans on tuntunut?
- Kodikkaalta. Kaupungin laidback atmosfääri sopi mulle täydellisesti. En välittänyt milloin tai missä kävelin, sillä ilmapiiri kaikkialla tuntui ystävälliseltä. Myöhemmin kuulin, että se ja se lähiö oli vaarallinen. Olin onnekas, kun säästyin kaikilta ikävyyksiltä. Ja hyödyllisimmän ensivinkin sain Laipion Matilta: paras New Orleans -meininki löytyy muualta kuin turistirysänä toimivasta ranskalaisesta korttelista ja sen tunnetuimmalta kadulta Bourbon Streetilta; esimerkiksi uptownin Tipitina's- & Maple Leaf -klubeilta... ja samaa olen yrittänyt sanoa sen jälkeen kaikille, jotka menevät kaupunkiin ekaa kertaa.
Keitä legendaarisia NO-hahmoja olet tavannut vuosien varrella?
- Koen olevani todella onnekas, sillä heitä ovat Tommy Ridgley, Eddie Bo, Wayne Bennett, Johnny Adams, Irma Thomas, Oliver Morgan, Charles Neville, Leo & Angelo Nocentelli, Bobby Wilson, Jon Cleary, Wolfman Washington, Wilbert ”Junkyard Dog” Arnold, Guitar Slim Jr., Barbara George, John Mooney, Henry Butler, Kirk Joseph, Leroy Jones.
Smiley Lewis: Go On Fool (Imperial v.1957) Jo’ Buddy: “Mielestäni Smiley Lewis on kaikkien aikojen New Orleans -mieslaulaja. Hänen koko levytetty tuotantonsa edustaa minulle kaikkien aikojen parasta NO-musaa. Pääasiassa Dave Barholomew’n kynäilemillä loistobiiseillä mukana kaupungin 1950-luvun johtavat sessiorumpalit Earl Palmer ja Hungry Williams.
Miten NO-muusikoiden toiminta mielestäsi eroaa esimerkiksi suomalaisten muusikoiden työskentelystä?
- Tuohon on hirveän vaikea vastata, koska kaikilla tuntemillani huippumuusikoilla on kuitenkin omat työskentelytapansa. On helpompi löytää yhdistäviä tekijöitä kuten esimerkiksi sen, että meistä jokainen yrittää tehdä jatkuvasti parhaansa pysyäkseen hengissä tässä selviytymiskamppailuammatissa ja edistyäkseen siinä. Toinen yhdistävä juttu on, että harva muusikko pysyy hengissä ilman rundaamista tai opetushommia.
Mutta, noista eroista: USA:n sosiaaliturva on mitätön. Niinpä mikäli et tienaa leipääsi muusikkona, on sinun todistettava vuokaisännälle tai asuntolainan myöntäneelle pankille, olevasi riittävästi tuottavassa ansiotyössä tai menetät asuntosi ja joudut kadulle. Meillä on kuitenkin sossu ja Kela, joita freelance-muusikot voivat laihoina aikoina hyödyntää.
Jussi "Jo' Buddy" Raulamo
Näkemäsi kaikkien aikojen New Orleans -livekeikka?
- Snooks Eaglin & the Iguanas toukokuussa 1991 klubissa nimeltä Muddy Waters. Se oli jotain ylittämätöntä. En voi myöskään unohtaa Neville Brothersin Yellow Moon -albumin julkkarikeikkaa Tipitina'sissa huhtikuussa 1989, enkä Dr. Johnin Riverfront-keikkaa vuoden1995 Mardi Gras’n aikaan.
Entä kaikkien aikojen New Orleans -kokemuksesi noin ylipäätään?
- Lensin ekan kerran kaupunkiin kylmästä New Yorkista läpi ukkosmyrskyn. Perillä New Orleansin lentokentällä näin ainostaan hymyileviä ja hyväntuulisia ihmisiä ja tunsin tulleen kotiin. Otin taksin ja majoituin ensimmäiseksi yöksi keskustan Maria Antoinette -hotelliin. Kun astuin sisään huoneeseeni, sen radiossa soi valmiiksi Huey Piano Smithin Rockin' Pneumonia & the Boogie Woogie Flu. Silloin koin, että olin oikeassa paikassa oikeaan aikaan, eikä mikään sittemmin NO:ssa kokemani ole tuottanut pettymystä. Ja elämää suurempia elämyksiä on joka visiitiltäni rutkasti repussa.
Dave Bartholomew: "The Monkey" (Imperial v.1957) Jo’ Buddy: “Tappobiisi! Aikansa gangsta-räppiä. Edelleenkin 92-vuotiaana aktiivinen monitoimimies, trumpetisti ja laulaja oli New Orleansin johtava 1950-luvun levytuottaja, hittitehdas ennen Allen Toussaintin tuotannon 1960- ja 70-lukujen kultakautta. On vaikea kuvitella Fats Dominon kulta-ajan listamenestyksiä ilman Mr. Bartholomew’ta.”
Millainen on suhteesi New Orleans -musiikkiin tänään?
- Uskon, että henkinen yhteyteni kaupungin musaan vain voimistuu ja jatkaa jalostumistaan, vaikka en olekaan käynyt siellä sitten vuoden 1997 ja monet muusikkoystävänikin ovat muuttaneet pois tai kuolleet evakossa Katriinan jälkeen.
Tiedän, että soittajat ovat palanneet suurimaksi osaksi kaupunkiin. Keikkailen toisinaan ja levytän parhaillaan Groovy Eyes -bändini säestyksellä albumia englantilaisen New Orleans -tyylin pianistin ja laulajan Diz Watsonin ja jamaikaisen lyömäsoittajan Tony Uterin kanssa. Heiltä kuulen New Orleansin uutisia ja tarinoita joka kerta nähdessämme. Ja kun tapaan ystäviäni Leroy Jonesia ja Katja Toivolaa kuulen myös päiviteyt NOLA-juorut.
Louis Armstrong & his Hot 5: "Savoy Blues" (v.1927) Jo’ Buddy: “Jazzin pioneeri, kornetisti-laulaja Louis Armstrong on vienyt kaupungin musakulttuuria maailmalle enemmän kuin kukaan muu. Vierailijana kitaroi toinen New Orleans -lähtöinen suuruus, jazzblues-soolokitaroinnin pioneeri ja huippulaulaja Lonnie Johnson.”
- Mulla tuli tammikuussa 30 vuotta keikkailua täyteen ja sen kunniaksi julkaisen syyskuussa juhla-albumin, jolla ovat mukana kaikki aktiiviset keikkakokoonpanoni Groovy Eyes (kvartetti ja kvintetti), Jo' Buddy & The Uplifers (trio) sekä Jo' Buddy & Down Home King III (duo) sekä vierailjoita, joita yhdistää ainakin henkinen yhteys New Orleansiin. Levyn äänittänyt ja miksannut Jukka Mäkinen pääsi tapaamaan muutama vuosi sitten henkilökohtaisesti legandaarisen Cosimo Matassan New Orleansissa ja sai äänittäjägurulta kullanarvoista vinkkejä mikityksistä ja sen sellaisista sessioiden taltiointiasoista.
Jo' Buddy & The Uplifters
Lopuksi vielä kolme Jo’ Buddy -valintaa New Orleans -levytyskatalogista:
1. The Wild Tchoupitulas: (Indians) Here Dey Come (Island-merkin The Wild Tchoupitulas -albumilta v.1976):
Jo’ Buddy: “Kolme kärpästä yhdellä iskulla, Nevillen veljesten enon Mardi Gras Intiaanipäällikkö Big Chief Jollyn (George Landry) johtama The Wild Tchoupitulas-intiaaniheimobändi, The Neville Brothers & The Meters samalla levyllä!!! Levy, jolla legendaarisen Neville Brothersin tarina bändinä sai alkunsa.”
2. Roy Montrell: That Mellow Saxophone (Specialty v.1956):
Jo’ Buddy: “Huippubiisi, kaikkien aikojen parhaalta rock'n'roll-singleltä! Kappale on myös oma rahasamponi, jolla olen katusoittajana kazoo- ja kitaraversiolla tienannut enemmän kuin millään mulla rallilla.”
3. Lee Dorsey: Yes We Can (Polydor v.1970:
Jo Buddy: “Mahdotonta kuvitella New Orleansia ilman tätä Allen Toussaintin kynäilemää mestariteosta ja nimenomaan Lee Dorsey:n hittiversiona & vieläpä funk-musan jättiläisten The Metersin komppaamana. Have Mercy!”
Kommentit (0)