Jones ja Toivola ovat näkyvästi esillä Tremen jaksossa nimeltä Can I Change My Mind?, jonka ensiesitys TV1:lla on ke 12.6. klo. 22.00.
Leroy Jones esiintyy Tremen kakkostuotantokauden jaksossa kahdeksan sekä Katja Toivolasta tehdyssä dokumentissa Pasuunarakkautta. Suomalaisillekin hyvin tuttu trumpettiässä Jones syntyi New Orleansissa helmikuun 20. päivä vuonna 1958 ja alkoi soittaa 10-vuotiaana koulubändissä.
Leroy Jones solistina Harry Connick Jr:n Big Bandissa.
- Kävin St. Leo The Great Elementary Schoolia, jossa meiltä oppilailta kysyttiin kiinnostusta ylimääräisiin aineisiin ja minä valitsin yhtyesoiton. Tunsin aina vetoa musiikkiin jo ennen kuin soitin mitään. Ensimmäinen instrumenttini oli kitara, jota soittelin jo ennen kuin liityin koulubändiin. Mutta koska koulun orkesteri oli puhallinyhtye, valitsin kornetin. Vanhempani vuokrasivat minulle kornetin, mikä oli ihan viisas ratkaisu. Miksi sijoittaa rahaa upouuteen soittimeen, jos lapsen kiinnostus herpaantuu, eikä hän jaksakaan harjoitella?
Aloin saada yksityistä perusopetusta orkesterin kapellimestarilta, joka myös soitti trumpettia ykkösinstrumenttinaan. Melko pian osasin jo soittaa oikein hyvin ja luin myös nuotteja sujuvasti, itse asiassa paljon paremmin kuin muut oppilastoverini. Opettajani suositteli vanhempiani hankkimaan minulle uuden soittimen ja sain 11-vuotiaana ensimmäisen uuden trumpettini, jolla jatkoin soittamista koko yläasteen ja lukion. Kävin myös jonkin aikaa New Orleansin Loyola Universitya, jossa oli tuolloin upouusi jazzlinja.
Saitko siellä ensikosketuksen jazziin?
Se tapahtui jo aikaisemmin. New Orleansin jazzin pariin minut johdatti Danny Barker. Hän oli neworleanslainen jazzkitaristi, joka soitti muun muassa Billie Holidayn kanssa ja kuului 1930-luvulla Cab Callowayn yhtyeeseen. 1960-luvulla Danny palasi kotikaupunkiinsa ja asui aivan kulman takana perheeni asuintalosta. Hän kuuli usein, kun harjoittelin koulun jälkeen vanhempieni autotallissa. Noihin aikoihin soitin nimittäin todella lujaa, joten soittoni kantoi parin kolmen korttelin päähän. Korttelissamme oli muutama muukin soittamista harrastava kaveri ja kokoonnuimme usein autotalliimme jammailemaan. Yhtenä päivänä Barker päätti ohi kulkiessaan piipahtaa esittäytymässä, kun autotallin ovet olivat auki.
Danny kertoi, että hänen seurakuntansa Fairview Baptist Churchin kirkkoherra halusi koota nuoriso-orkesterin, joka olisi brass band - liikkuva puhallinyhtye. Ongelmana oli, että seurakunnan piiristä ei löytynyt aivan tarpeeksi soittajia täyteen kokoonpanoon. Kirkkoherra tiesi, että Danny oli ammattimuusikko, jolla saattaisi olla kontakteja myös nuoriin lupaaviin soittajiin. Niinpä minusta tuli ensimmäinen värvätty yhtyeeseen, joka perustettiin vuonna 1970 ja jonka nimi oli tuolloin Fairview Baptist Church Christian Marching Band.
Aloimme itse asiassa harjoitella kyseisen yhtyeen kanssa juuri siinä samassa vanhempieni autotallissa. Alussa kokoonpanoon kuului kymmenen 9-16 -vuotiasta soittajaa. Itse olin silloin 12 vuotta vanha. Danny Barker näki, että suhtauduin kunnianhimoisesti ja vakavasti musiikkiin, vaikka olin soittanut vasta muutaman vuoden. Niinpä hän teki minusta bändin johtajan. Juuri siinä yhtyeessä sain ensikosketukseni solistiseen toimintaan jazzia soitettaessa ja improvisointiin. Samaan aikaan tosin otin viikonloppuisin yksityistunteja ja opiskelin myös musiikin teoriaa konservatoriossa. Mutta minulla oli luonnostaan hyvä korva kuulla, improvisoida ja aistia musiikkia ja Danny huomasi sen. Siinä yhtyeessä siis kehityin jazzmuusikkona.
Vuoteen 1974 mennessä - ollessani 16-vuotias - Danny katsoi, että olimme kyllin varttuneita hoitamaan itse omia asoitamme. Siinä vaiheessa bändi nimi vaihtui Hurricane Brass Bandiksi, koska Dannyn mielestä puhalsimme kadulla myrskyisästi. Monesta hurricaneslaisesta tuli Dirty Dozen Brass Bandin perustajajäseniä. Bändin ydinporukka tulee samoilta kulmilta kuin minäkin, Seventh Wardista. He kokosivat Dirty Dozenin suunnilleen vuonna 1978. Itse olin puolestani hieman väsynyt brass band -musiikkiin tuohon aikaan. Ilmaisun äänekkyys ja 6-7 tunnin paraatit tuntuivat rankalta, kun soitin vielä koulun brass bandissa, sinfoniaorkesterissa ja kaiken päälle keikkabändissäkin. Suoritettuani lukukauden Loyolassa jäin pois ja päätin jatkaa itseopiskelijana. Kirjoittauduin muusikkojen liiton jäseneksi ja aloin soittaa Bourbon Streetilla, jossa ensimmäinen jazzkeikkani oli vuonna 1978 klubissa nimeltä Maison Bourbon.
Siitä lähtien kehitykseni jazzmuusikkona vain kiihtyi. Ensimmäinen esikuvani oli tietenkin Louis Armstrong, mutta nyt aloin tutustua myös bebopiin ja tuon ajan moderneihin jazz-suuntauksiin. Soittajana minua luonnehditaan vielä nykyisinkin moderniksi, vaikka bebop on jo 60 vuotta vanha tyyli. Tuohon aikaan New Orleansissakin oli pieni ryhmä muusikoita, jotka soittivat bebopia. Sitä paitsi kaupungissa on koko ajan meneillään monenlaista musiikkia. Oma ykkösrakkauteni on aina ollut swing.
1980-luvun alkuun tultaessa olin vakiinnuttanut asemani yhtenä ranskalaisen korttelin kantavista voimista. Työskentelin monissa klubeissa ja minulla oli oma bändi, jonka perustin vuonna 1980. Vuonna 1982 tein ensimmäisen Euroopan-matkani Louisiana Repertory Ensemblen riveissä. Yhtye soitti perinnejazzia, King Oliverin ja Original Dixieland Jazz Bandin materiaalia alkuperäisillä sovituksilla. Siis enemmän kollektiivista meininkiä, eikä niinkään solistimateriaalia.
Leroy Jones
Vuonna 1985 tein Camellia Jazz Bandin jäsenenä matkan Kaakkois-Aasiaan, jossa vietin yli kolme vuotta soittamalla New Orleansin jazzia eri hotelleissa muun muassa Indonesiassa ja Malesiassa. Nämä hotellit keskittyivät New Orleansin ruoka- ja musiikkikulttuuriin ja olivat palkanneet jopa neworleanslaisen keittiömestarin! Se oli itse asiassa varsin menestynyt hanke. Soitimme Singaporen ja Hong Kongin tapaisissa keskuksissa smokit päällä viiden tähden hotelleissa asiakkaille, jotka olivat enimmäkseen rannikon öljytyöntekijöitä ja rikkaita aasialaisia liikemiehiä. Se oli ainutlaatuinen kokemus.
Palasin New Orleansiin 1980-luvun lopulla ja vuonna 1990 sain soiton Harry Connick Jr:n manageritoimistolta. Minä ja Harry olimme tutustuneet vuonna 1985 juuri ennen kuin lähdin Singaporeen. Harry oli sillä välin lyönyt läpi sooloartistina ja kokosi nyt omaa big bandiaan, johon minua pyydettiin mukaan.
Pääsin Harryn big bandissa todella hyvin esille Yhdysvalloissa. Minulla oli jo jonkin verran nimeä Etelä-Euroopassa, mutta tämän big bandin kautta minut alettiin todella tuntea myös kotimaassani. Soitin Harry Connick Jr:n bändissä 17 vuotta (1990-2007).
Harry Connick Jr. Big Band keikalla New York Cityssa. Menossa All Of Me, solisteina Leroy Jones ja pasunisti Lucien Barbarin.
Työskentelen nykyisin New Orleansissa säännöllisesti Preservation Hallissa. Pääsin esiintymään sinne vuonna 1992, kun Humphreyn veljekset Willie ja Percy olivat vielä elossa. Heistä toinen oli melkein 90- ja toinen 92 -vuotias. Kumpikin musisoi edelleen tuossa vaiheessa, mutta minut kutsuttiin Percyn avuksi, koska hän alkoi olla jo hieman vanha. Percy soitti ehkä yhden choruksen ja minä jatkoin. He pitivät minusta ja tietenkin minä heistä. Kunnioitus oli molemminpuolista.
Kun aika jätti Humphreyn veljeksistä, minulle avautui mahdollisuus soittaa säännöllisesti Preservation Hallissa bändiliiderinä. Noihin aikoihin tapasin tulevan vaimoni pasunisti Katja Toivolan New Orleansissa, jonne hän oli matkustanut sekä henkilökohtaisen musiikki- ja kulttuurikiinnostuksen että opintojen vuoksi. Tapasimme vuonna 1996 ja aloimme seurustella 1997 ja menimme lopulta vihille 2006.
Aloimme tehdä yhteistyötä myös musiikillisesti. Katja alkoi soittaa sekstetissäni Preservation Hallissa ja minulla oli myös mahdollisuus vierailla Suomessa vuonna 1997 Classic Jazz -tapahtumassa, jonka järjestäjiin Katja kuului.
Leroy Jones ja Katja Toivola ovat vieneet New Orleans –musiikin ilosanomaa ympäri maailman.
Onko New Orleansin musiikkiskene muuttunut sinun elinaikanasi, ja jos on, niin millä tavoin?
No esimerkiksi niin, että ennen vanhaan turistialue Bourbon Street oli oikeasti jazzille omistautunut alue. Minulla oli onnea, koska sain kokea vielä Bourbon Streetin huippuajan loppupuolen. Tuolloin oli normaalia, että pelkästään yhdessä klubissa saattoi soittaa kolme bändiä päivässä. Kukin bändi soitti kuusi settiä siten, että ensimmäinen aloitti kello 11 aamupäivällä ja sotti kello 17:ään. Sitten seuraava bändi jatkoi kello 23:een ja viimeinen lopetti kello viisi aamulla. Koska Bourbon Streetilla oli koko ajan ihmisiä, niin se oli aina auki. New Orleansista ja etenkin Bourbon Streetista sanottiin, että se ei koskaan nuku.
Muusikkojen liiton vähimmäistaksoitus nousi 1970-luvun puolivälin aikaan ja klubeilla ei ollut enää mahdollisuutta maksaa bändeille entiseen malliin. Seurauksena oli, että bändien oli pakko pudottaa kokoonpanoistaan yksi puhallinsoittaja pois. Lisäksi soitettavien settien määrä väheni viiteen.
1980-luvun alussa piirisyyttäjä halusi siistiä aluetta prostituutiosta, vaikka meno ei ollut niin paheellista kuin Storyvillessa joskus vuonna 1912. Sutenöörit ja huorat toimivat diskreetisti kulisseissa ja prostituutio kuitenkin hyödytti aluetta niin, että myös klubit saivat asiakkaita.
Siistimisen jälkeen Bourbon Streetista tuli t-paita- ja rihkamamyyntiin erikoistuneitten matkamuistoshoppien aluetta, jossa musiikin osuus väheni. Nyt klubeissa soitti vain yksi bändi. Joissakin klubeissa on aina kuultu myös rhythm & bluesia ja bluesia, mutta sen osuus on kasvanut ja joissakin paikoissa kuullaan jopa coverbändejä. Tämä viimeksi mainittu ei ole kuitenkaan sitä, minkä takia ihmiset New Orleansiin tulevat. He haluavat kuulla traditionaalista jazzia, dixielandia ja sen sellaista. 1980-luvun loppuun mennessä Bourbon Streetin jazzklubien määrä oli kutistunut kahteen tai kolmeen. Nyt Bourbon Streetilla on vain kaksi jazzklubia: aiemmin mainittu Maison Bourbon ja enemmän dixielandiin erikoistunut Fritzel’s.
Kuva: Katja Liebing
Preservation Hall sijaitsee niin ikään ranskalaisessa korttelissa, mutta Bourbon Streetin poikkikadulla St. Peters Streetilla, noin puoli korttelia kulman takana. Paikka on perustettu vuonna 1961 ja edelleen todella voimissaan. Se on itse asiassa nykyisin suositumpi kuin koskaan.
Preservation Hall on yksi minun suosikkipaikoistani. Kyseessä ei todellakaan ole baari, jossa muusikoiden pitää kamppailla tulemisesta kuulluiksi kovaa pulisevien ihmisten seassa. Preservation Hallissa on konsertti-ilmapiiri, pääosassa on musiikki. Mitään ei vahvisteta sähköisesti, vaan ilmaisu on täysin akustista. Jopa laulu toteutetaan ilman mikrofonia, mikä on täysin mahdollista, jos yleisö osaa käyttäytyä. On siunaus, että paikka on edelleen olemassa.
Iloa minulle tuottaa viimeisten vuosikymmenten aikana tapahtunut brass bandien uusi tuleminen. Nykybändit ovat luoneet uutta perinnettä yhdistämällä traditioon nykytuulia ja -musiikkia. Dirty Dozenin, ReBirth Brass Bandin, Hot 8 Brass Bandin ja muiden menestyksen myötä nuoret ovat innostuneet brass band -kulttuurista. Nyt brass bandeja on todella paljon, kymmeniä. Ihan koululaisetkin ovat huomanneet, että voivat tienata viikonloppuisin soittamalla kaduilla ja sehän on hyvää viihdettä. Voi sanoa, että brass band -perinne elää ja voi hyvin New Orleansissa.
Kuva: Chris Williams
Kommentit (0)