Katja Toivola - Preservation Hall Jazz Band.
”New Orleans on jazzin syntymäkaupunki ja 50-vuotias Preservation Hall jazzfanien mekka. Siis nimenomaan perinteisen NO-jazzin saralla. Monesti kun menemme Preservation Halliin keikalle, niin paikkaan on sata metriä pitkä tuplaparijono jazzdiggareita ympäri maailman. Siellä jonottaa japanilaisia, korealaisia, argentiinalaisia, brasilialaisia, amerikkalaisia, saksalaisia, ranskalaisia, espanjalaisia. Meillä käy paljon ihmisiä ihan vuosittain. He tulevat yhä uudestaan kaupunkiin musiikin takia. Monista faneista on muodostunut meillekin maailmanlaajuinen ystävä- ja tuttavapiiri. Toki New Orleansissa on muutakin – hyvää ruokaa, kauniit maisemat ja mukava ilmanala. Mutta pääsyy on musiikki. Ja Preservation Hall on vakiotyöpaikkani joka perjantai.”
Katja Toivola keikalla Louis Armstrong Parkissa – parin korttelin päässä kotoaan.
Suomalaispasunisti Katja Toivola on toteuttanut elämässään sen, mistä moni muusikko vain haaveilee. Hän asuu New Orleansissa. Eikä vain asu – vaan elättää itsensä soittamalla jazzia sekä omillaan että yhdessä miehensä, syntyperäisen neworlenslaisen ja kaupungin valiomuusikoihin lukeutuvan trumpetisti Leroy Jonesin kanssa. Kaiken päälle hän esiintyy HBO:n Treme-sarjan kakkostuotantokauden jaksossa kahdeksan nimeltään Can I Change My Mind? (YLE TV1 12.6. klo. 22.00).
Kuinka sinusta tuli muusikko?
Katja Toivola.Tavallaan ihan vahingossa. Lapsena soitin pianoa, mutta muhun iski jazzvillitys joskus 90-luvun alussa – ollessani kuudentoista. Aloin kuunnella aivan fanaattisesti levyjä – lähinnä New Orleans -jazzia – ja käydä keikoilla. Siinä vaiheessa tuli ajatus että olisi aika kiva soittaakin. Päädyin jostain syystä hankkimaan alttosaksofonin, jota puhaltelin vuoden päivät. Otin esimerkiksi tunteja Risto Salmelta, joka soittaa nykyisin mun bändissä. Sitä jatkui aikansa, vaikka jotenkin se foni ei tuntunut mun jutulta.
Sit me oltiin yksi kesä Otavassa, jossa on sellainen jazz-musiikkileiri. Jonkin yön pimeänä tuntina kysyin yhdeltä niistä pasunisteista lupaa kokeilla hänen soitintaan ja se tuntui heti hyvältä. Sain sitten yhdeltä kaveriltani pasuunan lainaksi ja aloin omin neuvoin töräytellä ja ottaa osaa Ravintola Storyvillen jameihin. Ja sitten minua pyydettiin bändiin nimeltä Riverside Rascals! Olin siis soittanut siinä vaiheessa ehkä vuoden ja olin… aivan surkea. Mutta se oli kuitenkin loistava tilaisuus. Sillä mokailinpa miten paljon tahansa, niin homma pysyi kasassa, kun kaikki muut siinä bändissä oli ammattisoittajia. Kotona tai koulussa voi harjoitella, mutta onhan eri asia päästä oikeasti soittamaan. Tollanen tehokurssi tuntuu jälkikäteen ajateltuna aivan uskomattomalta tuurilta. Ensimmäinen keikkani oli Ylläs Jazz & Bluesissa vuonna 1996 – eli 17 vuotta sitten. Jos joku olisi silloin sanonut mulle, että kymmenen vuoden kuluttua sä soitat Preservation Hallissa, niin enpä olisi aivan hevillä uskonut. Enkä varsinkaan sitä, että tälläkin hetkellä tiedän missä soitan kymmenen vuoden päästä perjantaina: Preservation Hallissa.
Niin, kuinka muutto kaupunkiin sitten tapahtui?
Kiinnostukseni New Orleansia kohtaan kasvoi ja keväällä 1995 matkustin sinne ensimmäistä kertaa. Tunsin jo silloin paikallisia muusikoita, joihin olin tutustunut heidän vieraillessaan Suomessa. Heidän ansiostaan sain nähdä ja kuulla paljon sellaista musiikkia, johon keskivertoturisti ei ainakaan ensivierailullaan törmäisi. Samaisella matkalla kuulin myös ensimmäisen kerran ReBirth Brass Bandiä heidän esiintyessään nyttemmin jo suljetussa Tremé Music Hallissa.
Brass bandien yli satavuotias perinnehän on noussut uuteen kukoistukseen viimeisen kolmenkymmenen vuoden aikana. Niinpä pro gradu -tutkielmani Helsingin yliopiston musiikkitieteen laitoksella huhtikuussa 2003 käsittelikin sitten New Orleansin jazzia soittavaa ReBirth Brass Bandia.
Katja Toivolan gradun otsikko Feel Like Funkin’ It Up tulee ReBirthin samannimisestä biisistä.
Tutkielmani kannalta erityisen keskeisellä sijalla olivat kolme vuosina 2001 - 2002 tekemääni kenttätyömatkaa New Orleansiin. Matkojen yhteiskesto oli 14 viikkoa ja niiden aikana osallistuva havainnointi sekä materiaalin kerääminen mahdollistivat syvän ja omakohtaisen tutustumisen New Orleansin musiikkikulttuuriin ja sen erityispiirteisiin.
Ensimmäisen matkan jälkeen kävin New Orleansissa yhteensä viisitoista kertaa, vierailujen yhteenlasketun keston ollessa noin vuosi ja kolme kuukautta. Matkojen aikana sain seurata lukuisia musiikkiesityksiä ja tutustua muusikoihin. Vuonna 1995 aloitettujen musiikkitieteen opintojen edistyessä ajatus tutkia New Orleansin musiikkia muotoutui luontevaksi. Kiinnostukseni ja rakkauteni kaupungin musiikkikulttuuria kohtaan vain syveni vuosien varrella. Olin jo siinä vaiheessa viettänyt New Orleansissa useimmat siihenastisen elämäni ikimuistettavimmista hetkistä.
Olen aina kokenut brass band -musiikin hyvin emotiaalisena, voimakkaana ja maanläheisenä. Vuonna 1995 aloittamani pasuunan ohella olen skulannut vuodesta 2001 lähtien myös bassorumpua, tyypillistä brass band -instrumenttia. Summa summarum: Kaiken tämän myötä tutustuin Leroy’in ja “loppu on historiaa”.
Leroy Jones Quintet feat. Tricia Boutte keikalla Brasiassa. Katja Toivola pasuunassa (solistina 2:00 hujakoilla).
En ala kysellä kuinka tapasit Leroyn tai milloin suutelitte ensimmäisen kerran. Kysyn sen sijaan, kuinka pitkään olette asuneet Tremessä ja miten viihdytte?
Loppuvuodesta tulee kymmenen vuotta täyteen asumista aivan Tremen sydämessä. Hirveän hyvin viihdytään. Meidänkin talo on 1800-luvun loppupuolella rakennettu; oikein kiva, korkeat huoneet ja valoisa. Ihana pikku takapiha ja muuta. Alue on meille myös sijainnillisesti aivan loistava, sillä valtaosa keikoistamme on ranskalaisessa korttelissa. Niinpä asunnostamme on 5 – 10 minuuttia töihin riippuen meneekö polkupyörällä vai kävellen. Meillä on tosi kivoja naapureita ja kaikki tuntee toisensa. Alueella on kaikenlaisia tapahtumia – konsertteja, second line –paraateja sun muuta vilskettä ja vilinää oikeastaan ympäri koko vuoden. Treme on todella yhteisöllinen ja eloisa paikka asua.
Katja Toivola ja Leroy Jones ovat aviopari. Kuva: Claudia Reiter
Onko Tremessä klubeja?
Kyllä, useampiakin paikallisia, joissa on livemusiikkia tiettyinä viikonpäivinä. Yleensä niissä on vakkaribänditkin. Yksi pisimpään toimineista on Candlelight Lounge, jossa Treme Brass Band soittaa joka keskiviikko. Kermit Ruffins avasi myös hiljattain alueelle oman klubinsa, Kermit’s Treme Speakeasyn. Myös St. Bernard Avenuen varrella on muutamia klubeja, joissa soittaa bändejä. Kun ensimmäisiä kertoja vierailin New Orleansissa 90-luvun puolivälissä niin Tremessä oli klubeja enemmän. Sittemmin monet sulkeutuivat ja nyt on taas auennut uusia.
Kerro bändeistäsi!
Spirit of New Orleans on toiminut 11 vuotta. Olemme soittaneet paljon festivaalikeikkoja ja esiintyneet myös mm. Uudessa-Seelannissa, Fidji-saarilla, Sveitsissä ja Tanskassa. Se on ollut aika hauskaa, sillä eihän suomalaisia, varsinkaan traditionaalista jazzia edustavia, bändejä ole enää vuosikymmeniin DDT:n jälkeen enää kiertänyt. Poikkeuksena tietenkin Antti Sarpila, pitää heti perään lisätä. Useimmilla festareilla olemme olleet ensimmäinen suomalaisbändi.
Toinen bändini on nimeltään New Orleans Helsinki Connection, joka sai alkunsa samana vuonna kuin Spirit of New Orleans. Tässä bändissä minä ja rumpali Thomas Rönnholm edustamme Helsinkiä ja kaikki muut jäsenet ovat New Orleansista. Silläkin bändillä on tehty kaksi levyä ja soitettu New Orleansissa. Lisäksi olemme kiertäneet Norjassa, Suomessa ja esiintyneet myös Brasiliassa. Näissä molemmissa bändeissäni on vaikuttanut myös mieheni, trumpetisti Leroy Jones.
Toivolan bändi Spirit of New Orleans keikalla Ylläs Jazz & Bluesissa 2011.
Leroyn bändi on nimeltään Leroy Jones Quintet, jossa olen ollut vakituisena pasunistina nyt kolme-neljä vuotta. (Eli Leroy on soittanut pidempään mun bändissä kuin minä hänen bändissään.) Tämän yhtyeen vakituinen toimipaikka on New Orleans. Lisäksi meillä on New Orleansissa paljon erilaisia keikkoja erilaisilla kokoonpanoilla. Hoidamme esimerkiksi perjantai-illat Preservation Hallissa periaatteessa Leroy Jones Quintetilla, vaikka ryhmä onkin listattu ohjelmaan nimellä Preservation Hall Jazz Masters feat. Leroy Jones. Tuossa kokoonpanossa on vielä lisäksi mukana saksofonisti, eli bändi on itse asiassa sekstetti.
New Orleans Helsinki Connection keikalla Donna’sissa.
Onko New Orleansissa paljon bändejä?
New Orleansissa on oikeastaan aika vähän varsinaisia bändejä suhteessa keikkojen valtavaan määrään. Sen sijaan siellä on hirveän paljon muusikoita. Vielä alle kymmenen vuotta sitten oli aivan tavallista, että mennessäsi keikalle ei ollut harmainta aavistusta siitä, ketkä ovat muut muusikot. Asia selvisi kymmenen minuuttia ennen alkua. Tulit paikalle ja näit tyypit: ”Moi, ei ollakaan nähty vähään aikaan”. Ja sitten vaan lavalle. Siihen aikaan oli tavallista, että klubin ohjelmavastaava buukkasi muusikot keikalle. Tämä käytäntö on kyllä onneksi muuttumassa, koska se ei välttämättä johda parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen. Joskus toki tulee iloisia yllätyksiä silläkin metodilla.
New Orleansissa on myös paljon muusikkosukuja – ammatti kulkee suvussa sukupolvesta toiseen. Esimerkiksi pasunisti Trombone Shorty eli Troy Andrews ja isoveljensä trumpetisti James Andrews ovat tällaisesta suvusta. Heidän serkkunsa Glen Andrews on myös pasunisti ja perheessä on muutenkin muusikoita vaikka kuinka. Näin muuten Shortyn ekan kerran silloin vuoden 1995 reissullani Danny Barkerin muistoparaatissa. Shorty oli silloin 13-vuotias ja soitti tuubaa. Semmoinen valtava sousafoni ympärillä hän soitti jo kuin tyhjää vaan. Shorty on saanut paljon vaikutteita, pelottomuutta ja rockvaikutteita Lenny Kravitzilta, jonka bändissä soitti monta vuotta. New Orleansissa kaikki tuntevat toisensa, eikä kuuluisatkaan muusikot kauheasti muutu, eikä menestys nouse hattuun. Kaikki ovat yhtä suurta perhettä.
Minkä tyyppisiä bändejä New Orleansissa on jazzin saralla?
New Orlensissa kutsutaan ”set bandiksi” ryhmää, jossa on rumpusetti, basso, kitara tai piano. Leroy Jones Quintet ja Preservation Hall Jazz Masters ovat tällaisia ryhmiä. Sen lisäksi teemme jonkin verran keikkoja Leroyn jo 1970-luvun alussa perustamalla brass bandilla, joka oli alun perin nimeltään Hurricane Brass Band. 1970-luvun puolivälissä Leroyn toiminta painottui enemmän jazzbändeihin ja Bourbon Streetille kvintettinsä kanssa, jolloin Hurricane Brass Band hajosi ja osa kundeista perusti Dirty Dozen Brass Bandin.
”Original Hurricane” keikalla – bassorummussa Katja.
Katrinan (29. elokuuta 2005) takia mekin jouduimme evakkoon. Tulvan hitaasti vetäytyessä ihmisiä alettiin laskea takaisin. Se tapahtui viikottain ja määräytyi postinumeroiden perusteella riippuen siitä, kuinka pahoja vaurioita kyseinen alue oli kärsinyt. Meidän postinumero pääsi takaisin 12. lokakuuta, eli kuusi viikkoa tulvien jälkeen, mikä oli aika pian. Monillahan ei ollut edes mihin mennä. Meillä oli itse asiassa ihan sama juttu, mutta yhdellä chicagolaisella ystävällämme on ranskalaisessa korttelissa loma-asunto, jonka hän antoi käyttöömme. Kaikki hotellit olisivat olleet täynnä, eikä telttailu tulvavaurioituneen kotimme pihalla olisi tullut kyseeseen.
Kaupunki ei ole myöskään ikinä ollut niin turvallinen. Sen ensimmäisen kuukauden ajan ulkonaliikkumiskielto astui aina puolen yön aikaan voimaan. Oli tavallaan sotatilafiilis. Mekin istuimme sen laina-asuntomme portailla ja juttelimme naapureiden kanssa (mikä on New Orleansissa hyvin tavallista), kun keskiyöllä paikalle tuli kansalliskaartilaisia komentamaan porukat sisään. Myös normaaliasiat kuten posti ja bussit puuttuivat. Oli pitkään niin, että postia ei kannettu lainkaan ja postitoimistot olivat kiinni. Yksityinen postiliike ajoi viikkotolkulla päivittäin postia Baton Rougeen. Joitain keikkoja me soitettiin myös Vaughan’sissa, joka on Kermit Ruffinsin vakimesta. Kermit oli vielä silloin evakossa Houstonissa.
Marraskuun 5. päivä yksi meidän tuttu oli sitä mieltä, että nyt pitää olla ranskalaisessa korttelissa jonkin sortin paraati, eli second line ja kääntyi Leroyn puoleen. Saatiin bändi kasaan, meitä oli seitsemän tai kahdeksan ainakin. Ihmisillä oli tulvaan liittyen poliittis-protestihenkisesti kierrätysmatskuista ja suojapressuista sovellettuja naamiaisasusteita päällä. Tapahtumasta oli tiedotettu ja mediaa oli paikalla ennen kuin me lähdettiin liikkeelle. Leroyta haastateltiin ennen meidän liikkeellelähtöä ja häneltä kysyttiin bändin nimeä. No, koska Hurricane Brass Band oli alun perin Leroyn bändi ja ottaen huomioon tilaisuuden luonteen oli luonnollista että Leroy sanoi sen olevan Hurricane Brass Band.
Nyt, 30 vuoden tauon jälkeen, Hurricane on taas olemassa. Tässä väliaikana oli kuitenkin Hollannissa perustettu samanniminen yhtye, joten Leroy on vuoden 2005 jälkeen kutsunut ryhmää nimellä Original Hurricane Brass Band.
Leroy Jones’ Original Hurricane Brass Band – bassorummussa Katja Toivola.
Esiinnytte Tremen kakkostuotantokauden kahdeksannessa jaksossa. Kuinka tämä tapahtui?
Treme-sarjassahan vilisee muusikoita koko ajan. Se on New Orleansille ja kaupungin musiikille todella loistava juttu. Yksi sarjan vakituisista kuvauspaikoista on ihan asuntomme nurkan takana ja meillekin tulee aina sähköpostilla pyyntö siirtää auto, kun HBO tarvitsee parkkitilaa tuotantorekoilleen.
Meidän esiintymisemme kyseisessä jaksossa tapahtui niin, että tuotantosihteeri soitti, että olisi kirjoitettu kohtaus, jossa trumpetisti Delmond Lambreaux tulee jammaamaan Leroy Jones Quintetin kanssa. Että sopisiko? Ja jos, niin olisiko Leroylla ajatusta kuvauspaikasta? No, totta kai sopi ja Leroy ehdotti Palm Court Jazz Cafe’ta, jossa meillä on vakiokiinnitys kerran kuussa. No, HBO varasi sen yhdeksi päiväksi. Leroy on ollut aikaisemminkin mukana filmausjutuissa, mutta itselleni se oli ensimmäinen kokemus tällaista isoa, ihan elokuvatason tuotantoa. Kokemuksena hauska ja mielenkiintoinen. Tosi hidastahan se on, jos ajattelee että sitä tehdään kokonainen päivä, mutta lopulliseen jaksoon päätyy muutama minuutti. Kauheesti porukkaa ympärillä säätämässä mittanauhojen ja kameroiden ja mikkien ja puuterihuiskujen kanssa ja varmaan kymmenen kertaa soitettiin sitä samaa biisiä, niin että ne sai tallennettua sen eri kuvakulmista. Nyt muuten soittivat meille taas ja kysyivät Leroy’ta neljännen tuotantokauden jaksoon.
Leroylta ja Katjalta sujuu myös laulaminen. Kuva: Andre Fossati
Trumpetisti Kermit Ruffinsin cameo on varmaan yksi merkittävimpiä muusikkorooleja Treme-sarjassa. Sähän toit aikoinaan Ruffinsin Suomeen?
Joo, mä tutustuin Kermitiin vuonna 1995, sillä ihan ensimmäisellä New Orleans -reissullani. Olin siihen aikaan mukana järjestämässä Helsinki Classic Jazz Festivalia. Jostain syystä mulle jäi siltä reissulta kaikista bändeistä mieleen nimenomaan Kermitin bändi. Kai mä olin tarpeeksi vakuuttava, koska niinhän siinä kävi, että Kermit Ruffins tuli Suomeen marraskuussa 1995. Moni nyt sarjaa katsovista ei ehkä tiedä, että Kermit esiintyi 17 vuotta sitten Helsingissä Savoy-teatterissa ja Storyvillessa.
Jazzin katsotaan syntyneen Congo Squarella. Eikös sekin ole osa Tremeä?
Nykyisen Louis Armstrong -puiston yksi nurkka on alkuperäinen Congo Square, joka oli aikanaan Tremen sydäntä. Se on meiltä kahden korttelin päässä. Congo Squarella kokoontuu vieläkin sunnuntai-iltapäivisin rumpuryhmä ja jos pitää ikkunoita auki, niin rummutus kuuluu kotiin asti.
Eli ei lainkaan pöllömpää, kun ajattelee että se on satoja vuosia vanha perinne.
Kommentit (0)