Jussi Raittinen esiintyy TV2:n Iltatähti-ohjelmassa 1975.
“New Orleans on Memphisin ja Nashvillen ohella tärkein juurimusiikin keskus USA:ssa”, summaa Jussi Raittinen, suomalaisen rockmusiikin legenda, jolla on paljonkin omakohtaista perspektiiviä aiheeseen.
Millainen oli ensikosketuksesi New Orleansin musiikkiin? Muistatko ehkä mikä vuosi oli kyseessä ja millaista stuffia se oli?
- Ilman muuta Little Richardin esiintyminen Don't Knock the Rock -elokuvassa ja edelleen se, että kaverillamme Meriheinän Hessulla oli ep-levy jolla oli mm. Tutti Frutti ja Long Tall Sally. Tämä oli alkuvuonna 1957. Saman vuoden syksyllä saimme veljeni Eeron kanssa saksalaisen London-savikiekon The Girl Can't Help it / She's Got It ja sisaremme sai Pat Boonen seiskakasin Tutti Frutti / I'll Be Home. Vertailuja oli siis helppo tehdä!
Little Richardin vuoden 1955 New Orleans -levytys Tutti Frutti äänestettiin Mojo-lehdessä kaikkien aikojen rock’n’roll-sinkuksi. Ei ole kovin liioiteltua sanoa että rock’n’roll alkoi tästä.
Little Richard and the Upsetters ja Long Tall Sally. Saksofonisti Grady Gaines soittaa legendaarisen soolonsa flyygelin kannella. Tämäkin playback elokuvasta Don’t Knock The Rock.
Muistan, että esitit vuonna 1978 Peter von Baghin juontamalla rock’n’roll-pakettikiertueella Smiley Lewis/Fats Domino -biisin Blue Monday.
- Pikku-Rikun ohella tärkein vaikuttaja oli ilman muuta Fats Domino, jonka Blueberry Hill -sinkku meillä oli lainassa jo 1958 ja jonka olin kyllä kuullut elokuvassakin (kuten kenties myös Blue Mondayn). Eka Domino-levyni oli kuitenkin When My Dreamboat Comes Home / I Can't Go On, originaali Imperial-sinkku. Tässä vaiheessa olin myös lainannut kavereilta Dominon ruotsalaisia punaetikettisiä London-merkin ep-levyjä, joten stuffi oli tuttua. Jollain niistä oli Blue Monday, josta sitten plokkasin pianolla dim-soinnun b-osan ensimmäisessä tahdissa
( | F F#dim | C | C C7 | F F# | G7 | G7 | ) ja olin ylpeä itsestäni.
- Tämä lienee ollut joskus 1961-62. Lewisin versioon tutustuin vasta Laipion Masan kautta 70-luvun alkupuolella. Levytin kyseisen biisin New Orleansissa 1976.
Blue Monday kertoo raskaan työn raatajasta maanantaiaamun ankeudessa.
- Äärettömän tärkeä minulle on niin ikään Laipion kautta tutuksi tullut Dr. Johnin vuoden 1972 albumi Gumbo, jolta napattiin Iko Iko keikkaohjelmistoon ja myöhemmin myös levylle suomeksi nimellä Aikoo, aikoo. Blueberry Hillhän on myös samalla Mä tahdon rokata -albumilla.
Jussi Raittinen: “Dr. Johnin Gumbo sytytti uudelleen innostukseni NO-kamaan ja samalla myös syvensi tietämystäni."
Levytit itsekin New Orleansissa. Kerro kokemuksesta!
- Joo, vuonna 1975 Matti Laipion organisoimalla reissulla, jonka aikana levytimme myös esimerkiksi Memphisissä ja vierailimme Johnny Vincentin luona Mississippin Jacksonissa, josta ajoimme 66 mailin matkan New Orleansiin (kiertotietä Ponchartrain-järven yli rakennettua siltaa pitkin). Sessio tapahtui Allen Toussaintin ja Marshall Sehornin omistamassa Sea Saint -studiossa. Äänittäjänä toimi Ken Laxton. Rumpali oli Herman Ernest, basistina David Barard, kitaristina Steve Hughes, congarumpalina Kenneth Williams, alttosaksofonissa Neville-veljessarjan maineikas Charles Neville ja tenorifonissa Lon Price. Sama miehistö oli juuri tehnyt session Paul McCartneylle.
- Homma sujui kuin tanssi. Erityisesti rumpali Ernestin työskentely oli todella upeaa. Pohjat olivat valmiina tuossa tuokiossa ja kun puhaltajat tulivat paikalle kolmen tunnin kuluttua, ei siinäkään nokka pitkään tuhissut.
Miten NO-muusikoiden toiminta erosi tuolloin (1970-luvulla) esimerkiksi suomalaisten muusikoiden työskentelystä?
- 1975 levytimme pari Westerlundin Kajden ja K.W. Blomqvistin tekemää biisiä, jotka oli tehty NO-tyyliin, siis Alla palmupuiden / Mennään melomaan. Muusikoiden oli tietenkin helppo saada ne toteutettua hyvin, muistuttihan mm. ensinmainittu Iko Iko -biisiä.
New Orleansissa levytetty Alla palmupuiden osallistui Syksyn sävel -kisaan 1975 ja sijoittui neljänneksi.
- Toinen USA:n-levytysreissu tapahtui kesällä 1976 ja sen New Orleansin -osuus toteutettiin jälleen Sea Saintissa. Sillä kertaa levytettiin Dominon, Lewisin ja Glarence Frogman Henryn klassikoita, joihin Kajde oli kyllä tehnyt pillisovitukset. Niitä ei kuitenkaan juuri tarvittu, sillä kama oli kaikille muusikoille jo skidivuosilta tuttua. Rentoa ja letkeää menoa. Tuloksena syntyi A-puoli albumille Rollin’ the Rock.
Millaiselta kaupunki vaikutti?
- Kyllähän se tuntui hienolta, oikealta kaupungilta verrattuna vaikkapa Memphisiin, josta tuolloin 1975 oli mm. vanha Beale Street lähes kokonaan hävinnyt. Muualla en ollut vielä tällä ekalla reissulla ehtinyt käydä. Se, että New Orleansista tuntui löytyvän aivan kaikenlainen amerikkalainen juurimusiikki kantrista bluesiin ja jatsiin, sai minut ajattelemaan, että jos joskus voisin asua vuoden USA:sa niin Big Easy olisi juuri se mesta.
Näkemäsi kaikkien aikojen New Orleans -livekeikka?
- Vuonna 1975 mentiin ainakin Laipion ja Westerlundin Kajden kanssa todella pelottavaan klubiin jossain kaupungin mustassa osassa. Siellä esiintyi pianisti James Booker soolona ja mies oli kuvaamattoman upea. Välillä tuli silkkaa klassista kamaa, Lisztiä ja Rahmaninovia ja seuraavassa hetkessä joku NO-klassikko, vaikkapa Big Chief.
James Booker oli pianistina nero, mutta valitettavasti parantumaton alkoholisti ja narkomaani.
Millainen on suhteesi New Orleans -musiikkiin tänään?
- Minulla on aina silloin tällöin ollut mahdollisuus esittää NO-kamaa erilaisten puhallinkokoopanojen kera, mm. Polaris Celebration Bandin, jonka kanssa rupesin työskentelemaan viime vuonna.
- NO-tavaran suhteen tärkein kokoonpanoni on ollut v. 2000 – 2009 toiminut Jump'n'Jive, joka ikävä kyllä lakkasi toimimasta Matti Oilingin kuoltua. Bändin perusrungon muodostivat Masan ohella pianisti Hillel Tokazier ja meikäläinen (komppikitara) sekä ensin Oiling Boilingin basisti Iiro Kautto ja fonisti Panu Syrjänen ja heidän jälkeensä saman bändin Pekka Helin ja Juho "Boots" Hurskainen. Viimeisessä kokoonpanossa Helin vaihtui rock and roll-laulaja/basisti Masa Salorantaan. Jump'n'Jiven tärkein soittoympäristö oli Helsingin Storyville -klubi, bändihän perustettiin soittamaan siellä hiljaisina maanantai-iltoina fiksatulla liksalla, ei lipputuloilla. Keikkoja ehti siellä olla varmasti lähes sata. Toki muuallakin käytiin.
- Koska nykyinen Jussi & The Boys on kitarabändi, emme sillä soita New Orleans-materiaalia oikeastaan ollenkaan.
Kiitos Jussi! Kuunneltaisiinko tähän loppuun vielä yksi sinulle tärkeä NO-levytys?
- Se olkoon Clarence Frogman Henry ja hänen levytyksensä But I Do. Kuulin biisin ekan kerran kesällä 1961 Ahvenanmaalla Radio Nordista, Ah, nuoruus!
Kommentit (0)