Venäläisen tuolin tarina alkaa 1800-luvulla. Isoisäni isoisä, Johan Reinhold Aspelin oli Suomen ensimmäinen valtion arkeologi. Hän teki useita tutkimusmatkoja Venäjälle. Eräältä matkalta Suomeen saapuivat myös kukilla kirjaillut venäläiset tuolikaksoset.

Toinen tuoleista, koivusta veistetty, jäi sukuumme. Toinen, tamminen, löytyy Suomen kansallismuseosta. Ne voivat kuiskia toisilleen Töölönlahden yli, sillä ne asustavat Töölönlahden vastakkaisilla rannnoilla.

Muistan tuolin isoisän kotoa. Tuoli tuntui suurelta. Minun ja isosiskon lisäksi siihen mahtui suuri leikkikarhu. Nyt tuoli on saanut kodin omasta kodistani. Se on kuin pieni pala isovanhempien kotia olohuoneen nurkassa.

Jotta venäläinen tuoli saisi jatkaa pitkää elämäänsä, sitä tulisi säilyttää huolella, poissa kirkkaasta auringosta. Tuolin ”pahimmat viholliset” taitavatkin olla alle vuoden ikäiset kaksoseni, jotka saattavat ylös kurkotellessaan löytää herkullisia tarttumapintoja tuolin hauraasta ja jo hiukan repeilleestä kirjotusta kankaasta. Isoveli Toivo saa pian tietää tuolin tarinan.

Joitakin vuosia sitten pyöräilin vastarakastuneena Louhisaaren kartanolinnaan Askaisissa. Siellä, Mannerheimin syntymäkodissa, huomasin palasen lahjapaperia, joka oli kuvioitu venäläisen tuolin kukkasin.

Johanna Haapkylä