Eletään 80-luvun alkua, olen ehkä viisivuotias. Olen äidin ja isän kanssa opastetulla kierroksella Tamminiemessä, Kekkosen kodissa. Siellä on pallon muotoinen tuoli. Pyrähdän tuolin luo ja kiipeän istumaan sen sisään, Urkin tuoliin. Perheessäni on sanottu, että olen siitä saakka haaveillut pallotuolista, Eero Aarnion klassikosta.

Olen aina ihastunut esineisiin, nauttinut niiden hyvästä suunnittelusta.

Vuonna 2005 surffailen netissä. Huuto.net on uusi juttu. Löydän unelmieni tuolin, sen pallon muotoisen. Joku myy tuolia viereisessä kaupunginosassa. Haluan tuolin, mutta se on kallis - mutta aito.  Olen nähnyt pallotuolijäljitelmiä, mutta saan selville, että tuoli josta haaveilen on alkuperäinen, tosin hiukan tuunattu. Sen pinta on nyt valkoinen, mutta valmistuessaan sen kuviona oli maapallon kartta. Istuintyynyt ovat lehmänahkaa. Väärin sanoisi joku, mutta vanha tuoli on kierrätystä parhaimmillaan. Itse olisin valinnut punaiset sisuskankaat, mutta nämä kuuluvat juuri tähän tuoliin.

Tuoli muutti Eirasta kotiini Punavuoreen vuonna 2005. Oli kahdesta sentistä kiinni, että
se mahtui vanhan talonsa rappukäytävästä ulos. Tilasin flyygelifirmasta miehet kuljettamaan tuolia, sillä vain sen rautainen jalka painaa seitsemisenkymmentä kiloa. Tuolin minulle myi nuori mies, joka oli sattumalta opiskellut samassa paikassa kuin minä.

Nyt unelmieni tuoli on meillä. Koska tuoli on hyvä piilopaikka, piilotan sinne joskus vaatteita ja muuta kodissa ajelehtivaa tavaraa. Mutta se ei ole tuolille oikein. Pallotuoliin voi piiloutua myös ihminen. Pieni kummipoikanikin pitää siitä.

Johanna Mattila