Käyntikorttini… & Väreitä (S)

Kino Suomi esittää koko lopputalven ja kevään ajan harvinaisempia 1960-luvun kotimaisia elokuvia. Sarjan aluksi päästetään miesten haavemaailma irti kahden leffan ajaksi.

Erkko Kivikosken Käyntikorttini… (1964) kertoo 1930-luvun toimistovirkailijasta, joka näkee puistossa unelmiensa sulottaren, mutta empii ottaa kontaktia. Suoran toiminnan sijaan hän uppoaa uniin ja unelmiin, joissa kaikki keinot on käytössä vastustajien raivaamiseksi onnen tieltä.

Kivikosken esikoiselokuva Kesällä kello 5 (1963) oli ilolla tervehditty uuden aallon avaus kotimaisessa tarjonnassa: se oli kesäinen, kevyt ja ilmavan rento nuoren parisuhteen kuvaus. Käyntikorttini… vie toisenlaiseen maailmaan ja ilmaisuun. Uuden aallon ranskalaisten esikuvien mukaisesti myös Kivikoski leikittelee erilaisten lajityyppien parissa: Käyntikorttini… on 1930-luvulle sijoittuva epookkielokuva, hillitty tatimainen komedia, ja unijaksojensa puolesta absurdi fantasiaelokuva, jopa toimintaseikkailu.

Elokuvan tapahtumat sijoittuvat seinällä olevan almanakan mukaan kesään 1934, mutta varsinkin naisten maskeerauksen ja frisyyrin suhteen epookissa on otettu melkoisia vapauksia: tupeeraukset ovat ehtaa 1960-lukua. Koko 1930-lukulaisuus jää elokuvassa hiukan irralliseksi. Nykynäkökulmasta elokuvan päähenkilön kontaktivaikeudet olisivat olleet aivan yhtä uskottavia 1960-luvullekin sijoitettuina.

Elokuvan parina nähdään Kino Suomessa toinen unelmointikuvaelma, Ilmari Sarkin Väreitä (1965). Lyhytelokuvassa yksinäinen kalastaja näkee alastomia neitokaisia, jotka uivat hänen saarensa rantaan. Mutta ovatko neidot totta vai eroottista unta? Entä verkosta löytyvä vedenneito?

Molemmat elokuvat luotaavat yksinäisen miehen estoista naissuhdetta tavalla, josta freudilaiset analyytikot saisivat paljonkin puheenaihetta. Molemmissa on myös hetkellisyyttä ja irtonaista ulkokuvausta, joiden perusteella ne on helppo määrittää 1960-luvun tuotteiksi. Väreissä on eroottisuuteen kurkottavaa alastomuutta, joka on kuitenkin niin kilttiä, ettei elokuva saanut ikärajaa edes 1960-luvun ilmapiirissä.

Elokuvan musiikin on tehnyt Heikki Sarmanto, ja Sarmannon studio-orkesterissa soittavat Erik Dannholm, Esa Pethman, Tapani Tamminen, Juhani Aaltonen, Otto Donner ja Christian Schwindt. Solistina on Iris Rautio.