Kiehuva järvi

Puuopossumi olisi saanut jäädä näkemättä. Yksi Dominican luonnon harvoista nisäkkäistä makasi avuttomana Kiehuvan järven polulla. Eläinparka oli pudonnut puusta eikä pystynyt enää liikkumaan. Se availi ja sulki suuria yöeläimen silmiään ja haroi välillä ilmaa siroilla etukäpälillään. Pitkä kierteishäntä oli toimettomana rullalla. Peter Maguire hivutti kokeneesti banaaninlehden kuolevan opossumin alle ja siirsi sen harjanteen lehvikköön viettämään viimeiset hetkensä rauhassa.

Kunniakseni on sanottava, etten edes harkinnut valokuvan ottamista onnettomasta olennosta. Kuoleville kuuluu arvokkuutensa.

Peter Maguiren ei pitänyt ollenkaan olla oppaani Kiehuvalle järvelle. Tuona keskiviikkona Peterin piti hoidella taaroviljelmäänsä. Hänen piti hoivata peltihökkelikotinsa vierellä orgaanisia yrttejään ja persiljapenkkiään rakkaassa Laudatin kylässään vuorten keskellä.

Hotellin tilaama opas ilmoitti puoli seitsemältä lähtöaamuna, ettei auto-ongelmien takia pääse tulemaan. Ettei vaan olisi kaatunut rommia moottoriin. Oli turvauduttava suunnitelmaan B.

Laudatin kylä, lähtökohta vaativalle patikkaretkelle, oli linnuntietä vain parin kilometrin päässä. Kuten Dominicalla melkein aina, välissä oli ylikäymättömänä esteenä nuori vuori pystysuorine rinteineen. Dominica on geologisesti hyvin nuori saari. Se ryöpsähti esiin Karibian merestä tulta sylkien vain 26 miljoonaa vuotta sitten. Ennen dynamiitin keksimistä ja päällystettyjä teitä liikkuminen saarella oli lähes mahdotonta, nykyään se on enää vaikeaa.

Ensimmäinen auto, joka oli tulossa rinnettä alas Trafalgarin putouksilta ja vesivoimalaitokselta, pysähtyi rinkkaa tiellä kantavan valkoisen miehen kohdalle. Tarvitsisiko vaeltaja kenties kyytiä? Matkalla Trafalgarin helminauhana tietä myötäilevän kylän halki alas kohti Karibian merta ja Laudatin tienristeystä kuljettaja veikkaili, josko matkamies olisi Kiehuvalle järvelle menossa. Hän oli kyllä itse menossa pääkaupunkiin, mutta pientä korvausta vastaan voisi heittää minut ylös Laudatiin. Ei tarvitsisi risteyksessä bussia odotella.

Bussin virkaa 70 000 asukkaan saarivaltiossa hoitavat sivumennen sanoen tilataksin tyyppiset ajoneuvot, jotka kulkevat arkisin ilman aikatauluja pienimpiinkin kyliin. Nämä ajoneuvot ovat erittäin edullisia eivätkä ne ole edes täynnä. Kuljettajat tuntevat tiet hyvin ja ajavat varovaisesti. Bussien huono puoli on, että ne kulkevat harvoin.

Tie Laudatiin oli rapautunut järkyttävään kuntoon ja pyrki koko ajan nousemaan pystysuoraan. Kaikkein hankalimmassa kurvissa oli tien korjaus menossa. Kalustoa ja miehiä oli ja töitä tehtiin tosissaan. Jarrut tarkastetaan, ennen kuin tällä saarella lähdetään ajelemaan.

Ensimmäinen elävä sielu Laudatin kylässä oli vajaa viisikymppinen miehenkäppänä lökäpöksyissä, valkoisiksi valmistetuissa tennareissa ja punertavassa t-paidassa, joka oli kulunut kantajaansa kiinni niin kuin se olisi ollut hänellä syntyessä päällä.

Kyllä minä lähden viemään miestä Kiehuvalle järvelle, sanoi maailman vähiten eräoppaan näköinen mies kuljettajalle. Hinnaksi sovittiin sata itäisen Karibian dollaria eli 25 euroa koko päivän rankasta työstä, ja sitten sitä mentiin. Minä rinkan kanssa perässä ja Peter Maguire edellä tyhjin käsin, ilman edes vesipulloa seitsemän tunnin vaellukselle erämaassa.

Vaellus Kiehuvalle järvelle on vaativimpia patikoita mitä ns. normaalikuntoisen ihmisen voi ajatella maastossa tekevän. Suurin osa on hyvin yksiselitteistä polkua, mutta Autiuden laaksossa meikäläinen olisi eksynyt armotta. Onnettomuuksia sattuu harvoin, mutta niitä sattuisi enemmän, jos opas ei olisi pakollinen. Jos sattuu, tästä maastosta ei tule hakemaan ambulanssi eikä helikopteri. Ei ole vaihtoehtoja, on pakko skarpata. Muita ihmisiä seudulla ei ole.

Ensimmäinen tunti on mukavaa reipasta kävelyä sademetsässä. Sitten aletaan kivuta harjanteille ja rotkoihin, lopulta mahtavan Morne Nicholsin huippuharjannetta pitkin, josta on tajuntaa avartavat näkymät sekä Atlantille että Karibian merelle. Peter Maguire katseli näkymää lumoutuneena ylimmällä näköalatasanteella, kun meikäläinen puuskutti paikalle keuhkot kasassa. 200 patikointia Kiehuvalle järvelle ei ole yhtään vähentänyt hänen rakkauttaan näihin näkymiin.

Peter ei ole koskaan käynyt kotisaarensa ulkopuolella. Saaren luonnosta, kasveista ja eläimistä sekä käyttökelpoisista poluista hän tietää aika lailla kaiken. Ihmisestä voi oppia kyselemättäkin. En kysynyt, onko hän rastafari-kultin miehiä. Hän kertoi, ettei käytä muita päihteitä tai piristeitä kuin luonnon yrttejä, eikä syö muuta kuin luomua. Polulla hän lauleli hiljakseen laulua jah rastafarista. Asia oli selvä, vaikka Peterin tukka olikin leikattu. Dominicalla näkee paljon rastafari-liikkeen kannattajia pitkät hiukset puna-kelta-vihreään pipoon sullottuina. Edesmenneen rasta-liikkeen äänitorven Bob Marleyn musiikki elää näillä saarilla eri tavalla kuin Euroopassa, missä se on 1970-luvun nostalgiaa. Täällä se on totuus. One love.

Nichols, jonka mukaan vuoremme on nimetty, oli toinen kahdesta britistä, jotka ensimmäisinä ihmisinä näkivät Dominican Kiehuvan järven vuonna 1875. Sitä ennen oli toki havaittu valtavat savupilvet, jotka nousevat hornankattilasta, mutta paikka oli luoksepääsemätön. Dominican sisäosissa on edelleen alueita, joilla ihminen ei ole käynyt. Millä käyt kun ei pääse.

Nicholsin vuoren harjanteelta Peter ja minä aloimme laskeutua kohti villejä  savumerkkejä lähettävää Autiuden laaksoa, jossa rikkipitoista vettä, savea ja savua pulppuaa maan pinnalle mitä merkillisimmissä paikoissa ja muodoissa. Ruskeiden, sinisten ja valkoisten muotojen keskellä kannattaa tietää mitä tekee, sillä jos astuu väärälle kivelle, se kivi voi polttaa sekä kengän jalasta että itse jalan. Pysyin aika tarkkaan Peterin jalanjäljissä.

Kuplivaa sinistä kuumaa jokea seuraillen reitti vei uudelle harjanteelle ja lopulta tiukkaan loppunousuun reunustasanteelle, jonka alla kiehui kuin kattila patikoijan pääpalkinto: Kiehuva järvi. Uudessa Seelannissa on isompi, tämä on kakkonen näiden luonnon ihmeiden alueella.

 Tässä ei nyt kekkaloida sanoilla. Järvi on noin 60 metrin levyinen kuppimainen allas, jonka keskiosa kiehuu voimakkaasti ja välillä erittäin voimakkaasti. Reunoilla vesi on reilusti 80-asteista, se on mitattu. Järveen virtaa pari kuumaa puroa, ja kupin toisella reunalla on tulikuuma laskujoki. Porinaa tässä kattilassa pitävät yllä maanalaiset höyryventtiilit, jotka purkautuvat järven pohjaan ja takaavat kiehunnan.

Kiehuva järvi on osa Morne Trois Pitonsin kansallispuistoa, joka on UNESCOn maailmanperintökohde. Sinne ei siis koskaan rakenneta köysirataa tai asvalttitietä. Matkakirjailija Lynne Sullivan totesi osuvasti, että tämä koko päivän patikka on yksi hienoimpia asioita, mitä Karibian alueella voi tehdä. Ja kun sen on tehnyt, vannoo ettei tee sitä ikinä toiste.

Yhtä epätodellinen kuin kiehuva järvi itse oli sen reunalla rauhalisesti romaania lueskellut saksalainen patikkamies. Hän oli tullut ilman opasta eikä lainkaan hätäillyt, kun me Peterin kanssa lähtiessämme paluumatkalle muistutimme lähestyvästä pimeän tulosta. Saksalainen ilmoitti aikovansa yöpyä makuupussissaan alueella, kuten oli tehnyt edellisenä yönäkin. Hänelle tämä oli kuin mikä tahansa patikkaretki Alpeilla. Kova kaveri ja hyväkuntoinen, mutta kyllä Peter vähän ihmetteli.