Tie Deshauteursiin

Deshauteurs on niin pieni kylä, ettei sitä oikeastaan pitäisi olla edes kartalla. Kylän huomaa vain kolmesta asiasta. Siellä on tienristeys, ainoa niillä main. Kauppakin on ja sen edessä ukot olutta turaamassa. Moni on lisäksi rakentanut töllinsä ihan tien varteen. Siinä niitä on Guadeloupen D105-tien ja toisen, pilkopimeään ei minnekään vievän tien varressa ihan vieri vieressä olohuoneet auki tielle, niin että mammat voivat pyllyä nostamatta seuraamatta, kuka tietä tänään kuluttaa. Ei se Deshauteurs oikeastaan niin pieni kylä olekaan, kun asiaa ajattelee.

Olkoon Deshauteurs toistaiseksi kartalla. Kylän nimeen on kätketty sana hauteur, mäki. Outoa olisikin, jos kylän nimi ei viittaisi mäkeen, sillä sinne on ylämäki joka paikasta. Ylämäki minutkin sinne tuo, ja alamäki antaa mennä, kun sieltä haluaa pois. Mikä tapahtuu koko lailla välittömästi.

Guadeloupe on kuin perhonen kartalla. Perhosen läntinen siipi on nuorta ja villiä vuoristoa. Maa puhkuu siellä vielä voimaansa kuumina höyryinä. Idän puoleinen siipi on vanha ja kulunut tasaisemmaksi. Ajan hammas on pyöristänyt sisämaan vanhat vuoret kumpuilevaksi maastoksi. Kun siellä kulkee, on kuin cumulus-pilven pyöreillä muodoilla liikkuisi.

Kartanpiirtäjälle on tainnut tapahtua vahinko. Jylhän läntisen puoliskon nimi on Alamaa, Bas-Terre. Idempi perhosen siipi on nimetty Suureksi maaksi, Grand-Terre. Monta rommilasia on aikojen mittaan kumottu, kun on laadittu teorioita siitä, miksi ja miten nimet ovat vaihtuneet päittäin. Mutta nimet ovat ja pysyvät, vuosisadat vaihtuvat.

Kolmenkymmenen asteen helteessä – mikä on normaali lämpötila koko vuoden – ylämäki Saint-Annen kylästä ylös Deshauteursiin syö miestä, kun vajaan kahdeksan kilometrin matkan taittaa jalan. Sanoinko, että mäki on kuin pumpulipilvellä kulkisi? Mitä oikein mahdoin ajatella.

Kartalla Deshauteursin vedenjakajan nimi on Morne l´Escalot ja sen korkeudeksi on merkitty vaatimaton 136 metriä. Korkeimmalla paikalla on kumpare, joka on parin pitkäsarvisen lehmän laidun. Sieltä on pientä näköalan tynkää merelle kotipesäni Saint-Annen suuntaan. Meri näyttää olevan kaukanakin alapuolella. 136 metriä ei kerro totuutta matkan nousuista ja laskuista, joiden bruttosumma on paljon suurempi, sillä tie kiemurtelee vuoroin ylös ja alas.

Onneksi matkan varrella on monta etappia, jotka ovat tulleet tutuiksi ja jäsentävät taivalta.

Sainte-Annen kylän reunamilla vastapäätä aina tyhjää Tupakkabaarin terassia töröttää Kaz Grillin salaperäinen aaltopeltilinna. Pohjakerroksessa näyttää olevan sepän paja, jossa joku tekee tarvittaessa myös mekaanikon töitä. Siellä ei koskaan ole ketään. Kerran kiersin koko rakennuksen, mutta en löytänyt mitään merkkiä rapuista tai edes tikkaista talon toiseen kerrokseen, missä kaikki toiminta on. Pyörin peltirakennelman ympärillä kuin mikäkin pöljä, ja patonginhakureissultaan palailevat mummelit siunailivat, että mikähän tuollekin valkoiselle pojalle on tullut.

Kaz Grillin yläkerrasta kantautui tuolloiseen iltahämärään musiikkia, jota paremman termin puutteessa luonnehtisin mitä hämäräperäisimmäksi guadeloupelaiseksi haitarisäesteiseksi äijärapiksi. Keskivahvassa humalatilassa säveliä tapailevien amatöörihanuristien veljeskunta ei tunne rajoja, mutta tällä soittajalla oli esittää muutakin kuin puutteellista tekniikkaa. Sävelmän toistuva kuvio oli oudoin, mitä olen kuullut sitten lambada-villityksen. Rummuissa oli myös innokas harrastaja, mutta tämän komppi oli riittävä selkänoja kreoliksi räppäävälle miehelle, jonka äänihuulia oli kypsytetty usean kymmenen vuoden rommihauteella.

Nopeasti laskeutunut pimeys korosti tilanteen epätodellisuutta. Tieteelle ennestään tuntemattoman musiikkityylin lisäksi Kaz Grillin yläkerran ikkuna-aukoista leijui polttopuiden ja hiilloksen pehmeä aromi ja parin 40 watin hehkulampun himmeä valo. Seurasin pitkään, tulisiko talosta joku ulos tai menisikö sinne joku sisään. Mitään ei tietenkään tapahtunut. Eräänä toisena iltana kummitustalon kummitusbändi tapaili valssia tai beguinea, vaikea sanoa kumpaa, sillä taiteilijat eivät olleet saaneet vielä riittävää annosta luomisvireen käynnistysnestettä.

Kaz Grillin jälkeen tie Deshauteursiin yltää jo maaseudulle. Talot alkavat harveta ja niiden välissä on aluksi puita, sitten metsiköitä ja lopulta metsää. Ensimmäisessä jyrkässä kaarteessa on paikka, jossa olin törmätä pimeässä tulikärpästen parveen. Niitä ei ole sen jälkeen näkynyt, parinmuodostus varmaan onnistui toivotusti. Seuraavana on mummon talo, jonka muurissa näin yhtenä päivänä anolis-liskon, joka oli uskoakseni leopardianolis eli Guadeloupen anolis. Tämä lisko on ottanut itselleen gekkoliskojen lokeron pikkuhyönteisten pyövelinä, mutta on itse asiassa hirmuisesti kutistunut leguaani. Laji jäi varmistamatta, kun mummon vartiokoira tulkitsi väärin mielenkiintoni. Koira oli yhtä iso kuin itse talo ja siitä lähti paha ääni.

Luontoon tietää päässeensä, kun kumpuja mutkitellen kiertävä tie ohittaa puun, jossa kaikki haikarat yöpyvät. Eräänä iltana laskin yöpymispaikalla tien puolella 400 haikaraa, ja toinen mokoma oli ilman muuta toisella puolella näkymättömissä. Ei tämä porukka tietysti ihan yhteen puuhun sovinnolla mahdu, vaan yöpymispaikkaa on suosion myötä laajennettu käsittämään 3-4 lähipuuta. Näillä pienehköillä haikaroilla on mustat silmät, porkkananpunainen nokka ja sen sävyyn sopiva nuoren David Bowien tapaan värjätty oranssi otsatöyhtö. Muuten lintujen puku on valkoinen. Laji on aikamme tulokaslajien kuninkaita, bubulcus ibis. Se saapui Amerikkaan Afrikasta 1940-luvulla.

Haikaroiden yöpuun jälkeen seuraava etappi on paikka, jossa aina tulee tähyiltyä näkyisikö missään rapuja. Eräänä iltana kuulin tässä tieltä kuivaa rapinaa: kräp kräp, kräpkräpkräp, kräp kräpäti kräp. Valoon osui lapsen nyrkin kokoinen taskurapu, joka mennä röpötteli onnellisena maantien yli. Guadeloupella asuu ihan oikeita maakrapuja, jotka käyvät meressä vain munimassa. Tämäkin otus viihtyi hyvin ainakin parin kilometrin päässä Karibian merestä, jo aika korkealla kukkuloilla.

Näin matka jatkuu 7-8 kilometriä ylämäkeen yleensä illan hämärtyessä kun on jo hieman viileämpää, ehkä joskus alle 30 astetta. Kukkuloilla kääntyessä onkin jo pimeää ja alamäen juokseminen tuntuu siinä vaiheessa hyvältä idealta. Ja onkin sitä, vaikka muutama ylämäki siinä joukossa käristää ranskan kielen epäsäännöllisten verbien taivutukset päästä tykkänään.

P.S. Pieni kuntoilu kannatti. Saaren korkein huippu, tulivuori Soufriere, tuli valloitettua eilen koko 1462 metrin komeudessaan. Tästä rääkistä lisää myöhemmin, kun lakkaa sattumasta.