Tämä voi tulla järkytyksenä helppojen vaaleiden rommien ystäville, mutta rommin kuuluu olla pahaa. Monet parhaista rommeista kuuluvat pahan viinan suurenmoiseen veljeskuntaan.

Kaikkialla maailmassa turaukot istuvat rähjäisissä baareissa turaamassa pahan viinan kanssa. Siinä turataan ja irvistellään ja annetaan maailman mennä ohi. Ukkojen paha viina voi olla tehty rypäleistä, luumuista, kaktuksista tai riisistä. Ei se niin tarkkaa ole kunhan se vain on pahaa.

Yksi kamalimpia tisleitä, millä päitä on koskaan sekoitettu, on sokerinvalmistuksen sivutuotteesta melassista potkunsa hakenut 1600-luvun alkurommi. Tuotetta on 400 vuoden aikana kehitelty moneen suuntaan. Hienojen juomien joukkoon se on noussut vasta hiljattain, 1940-luvulta alkaen. Britit ja kuubalaiset tykkäävät tummista rommeista. Muualla rommit ovat enimmäkseen vaaleita. Meripihkan väriset rommit ovat siinä välissä.

Bacardin suku kehitti naistenkin lasiin sopivan sutjakan ja makean rommin. Tämän koulukunnan tuotteita lantrataan usein mm. trinidadilaisessa laulussakin mainitulla kokiksella. Espanjankielisten maiden vaaleissa rommeissa ei usein ole lainkaan itse sokeriruo´on makua jäljellä. Clean taste amerikkalaiseen makuun.

Aina amerikkalaisten rommimaku ei ole ollut helppo. George Washingtonista esimerkiksi tiedetään, että hänen kesteissään vieraiden oli tuhottava vähintään tynnyrillinen Georgen orjien kaatamaa rommimönjää, ennen kuin isäntä päästi vieraat kotiin. Rommilla on itse asiassa ollut melkoinen vaikutus sihen, että Amerikassa syntyi kansallinen tietoisuus ja vapautusliike, joka lopulta ajoi britit tulevista Yhdysvalloista. Mutta se on toinen tarina.
 

Ranskan Antilleilla rommin kehitys on vienyt aivan omaan suuntaansa. Täällä sokeriruo´osta ei eroteta ensin sokeria ja tislata melassia, vaan rommi tehdään suoraan sokeriruo´osta. Ruokomehu käytetään ja tislataan. Ja arvatkaa miltä se maistuu? Se maistuu pahalta! Se on niin pahaa, ettei paremmasta väliä. Tällaisen rommin etiketissä lukee erotuksena ja varoituksena kaikesta muusta: rhum agricole eli kirjaimellisesti maatalousrommi.Tilarommi tai ruokorommi kertoisivat nimityksinä enemmän.

Eilisiltana istuin vuokra-asuntoni terassilla Guadeloupen Sainte-Annessa vastakorkatun Pere Labat-pullon kanssa ja itkin onnesta tropiikin yöhön. Pienen naapurisaaren Marie-Galanten ruokorommia ei varastoida eikä kypsytetä. Se on siinä. Jean-Baptiste Labat oli kirkonmies, gastronomi, vakoilija ja sanotaan hänen osuneen musketilla englantilaiseen pitkänkin matkan päästä. Hän oli myös tislauslaitteiden suunnittelija. Hienon miehen nimi elää jalossa juomassa.

Miltä se maistuu? Jos on juonut hyvää – siis hyvää – kirkasta grappaa tai oikein tosi hyvää rakia, on aika hyvin kartalla. Niin pahaa, että se on hyvää. Tällaisia takapotkuisia kirkkaita pahoja viinoja ottomiehet perinteisesti luonnehtivat kunnioituksella tärpäteiksi. Niitä ei juoda paljoa kerralla tai käy hassusti.

Se, että rommia ei varastoida useiksi vuosiksi, merkitsee tietysti kuluttajalle edullista hintaa. Selvää on, että rommi paranee tynnyreissä säilöttäessä vuosien mittaan.    Ranskan saarillakin toki ikäännytetään vanhoja rommeja, termi on silloin rhum vieux ja myynti-ikä 3-15 vuotta. Vanhat rommit ovat hienostuneen makuisia sellaisenaan ja kauniin meripihkan värisiä, mutta hintakin on kolminkertainen tuoretärpättiin verrattuna.

Guadeloupella on ollut perinteisesti iltapäivän ja illan mittään neljä rommiryypyn paikkaa, muistaakseni yksi on otettu raakana ja kolme erinimisinä punsseina.

Rommeilla on ollut etiketin mukainen paikkansa ja aikansa kuten brittien teehetket. Kun kirkkaaseen rommiin lisätään sokeria ja puristetaan tai survotaan limettiä, tuloksena on pikkupunssi, petit punch tai yleisemmin kreolilaisittain ti punch. Toinen yleinen juomasekoitus syntyy rommista ja vastapuristetusta hedelmästä, tavallisesti ananaksesta. Hedelmälihaa kuuluu löytyä lasista. Tämä on punch planteur eli plantaasinomistajan punssi, ja ihan eri asia kuin ti punch.

Ostin torin varrelta pienestä kirjakaupasta teoksen, joka esittelee kaikki Guadeloupella ja sen lähisaarilla valmistuvat rhum agricolet. Niitä on paljon. Rommin ystäviä tällaisissa tuotteissa kiinnostaa kohtuullisen hinnan yhdistyminen eräänlaiseen käsityöhön. Useimmissa etiketeissä muistutetaan erikseen, että rommi on valmistettu ja myös pullotettu yhdellä tilalla. Kävijä voi paikan päällä todeta, että tämä rommimerki valmistetaan juuri tämän pellon sokeriruo´oista. Vanhoilla koneilla tehdään pientä tuotantoa. Aika kaukana ollaan suuren maailman standardoiduista teollisuusviinoista. Jokainen tuote on persoonallinen ja erilainen. Viskin ystäville tulee tästä varmaan mieleen single malt-viskit, eikä rinnastus ole kaukaa haettu.  

Tässä olen puhunut esimerkinomaisesti v. 1738 kuolleelle kirkonmiehelle Isä Labat´lle  nimetystä rommista.  Mutta sen verran olen ehtinyt testata kilpailevia tuotteita, että uskallan väittää niiden kaikkien olevan hyvin eri makuisia. Eri tavoilla ihanasti pahan makuisia siis. Montebelloa pidetään hyvänä.

Pere Labat-pulloa kallistaessa sitä virtaa 50 voltin ajatuksenvaihtovirta, joka lämmittää aivojen ohella muutkin sisuskalut. Tätä pohtiessa kuuntelin huru-ukkojen nousevia äänenpainoja alakerran baarista, jossa sielläkin istuttiin täräykset raakaa Labat-rommia lasissa nokan alla. Yhteistä kieltä ei meilä ukkojen kanssa ole, mutta nyt tiedän taas jotain oleellista kulttuurista.