Ajattelurakennelmat kielten takana

Viime talvena puhelimeni soi. Mies nimeltään Erkki Hiltunen soitti ja alkoi kertoi minulle tutkimuksista, joihin hän osallistui 1970-luvulla. Tutkimusten tarkoituksena oli selvittää sitä, miten eri kielet tuottavat erilaista ajattelua ja niitä johti norjalaissyntyinen psykologi Frode J. Strömnes. Tein hiukan muistiinpanoja ja kiitin herra Hiltusta puhelusta.

Koska aihe on aina pohdituttanut minuakin, aloin selvittää aikoinaan vapaana toimittajana ja elokuvaohjaajana työskennelleen Hiltusen juttuvinkkiä. Löysin yhteyden samoihin tutkimuksiin osallistuneesta psykologi Antero Johanssonista ja pian sain käsiini myös Strömnesin kirjan The Fall Of The Word And The Rise Of The Mental Model.

Kirjan teoreettinen viitekehys on psykologiaan perehtymättömälle maallikolle jokseenkin vaikea, mutta miehen tutkimuksista kirjassa on lukuisia kiehtovia esimerkkejä. Kielen ja ajattelun välisen suhteen elokuvalliset tutkimukset saivat alkunsa siitä, kun nuori psykologi vietti talven 1976 Tromssassa. Iltaisin hän teki pitkiä kävelyretkiä kaupungin kaduilla. Tavallisesti talojen ikkunoista kajasti television kuvaputken sinertävä hohde, mutta pian kävelijämme havaitsi, että tiettyyn aikaan illasta tuo kajastus sammui suuressa osassa ikkunoista. Strömnes päätti ottaa selvää, miksi suuri osa kaupunkilaisista lopetti television katselun samaan aikaan ja tutki lehdestä, mitä televisiosta tuli tuohon aikaan. Tulos oli, että katselukatkoksen aiheutti se, että maan ainoa kanava, Norjan Televisio, lähetti tuolloin suomalaisia elokuvia.

Kun Strömnes katsoi suomalaisfilmejä sukulaistensa kanssa, nämä keksivät yhtäkkiä jotain muuta tekemistä ja lähtivät pois television ääreltä. Psykologimme otti suomalaisfilmit puheeksi norjalaisten tuttujensa kanssa ja kävi ilmi, että suurin osa ei pitänyt niistä, koska tekstityksestä huolimatta he eivät tajunneet, mitä niissä tapahtuu.

Strömnes ajatteli, että tämä elokuvien ymmärtämättömyys johtuu suomalaisten kielellisesti erilaisista ajatusmalleista, mutta vasta kun hän muutama vuosi myöhemmin Turussa opettaessaan tapasi toimittaja Hiltusen ja oppilaansa Johanssonin, hän sai heidän kanssaan kehiteltyä välineen asian tutkimiseen. Elokuvan tekemistä opiskellut Hiltunen laati yhdessä ohjaajaystäviensä kanssa menetelmän tila-avaruudellisen liikkeen mittaamiseksi elokuvasta ja analyysin kohteeksi valittiin neljä eri maissa tehtyä klassikkonäytelmien filmatisointia. Ryhmä tutki Moliéren Tartuffen, Tsehovin Vanja-Enon ja Ibsenin näytelmien Nukketalo sekä Villisorsa televisioversiot, jotka oli kuvattu sekä indoeurooppalaisella kielialueella Ruotsissa ja Norjassa, että fennougrilaisessa Suomessa.

Tulokset olivat hämmästyttäviä: suomalaisversiot olivat täynnä staattisia lähikuvia henkilöistä, kun taas skandinaaviset versiot vilisivät kokokuvia, joissa liikuttiin. Vain Tartuffessa erilaisten kuvien määrät olivat samankaltaiset, epäsuomalaiset. Kun suomalaisohjaajaa haastateltiin, hän vastasi nimenomaan pyrkineensä noudattamaan näytelmästä tehtyä ranskalaisfilmatisoinnin henkeä.

Samankaltaiset tulokset seurasivat tutkimuksesta, jossa vertailtiin Italiassa ja Eestissä tehtyjä dokumentteja Alvar Aallosta. Ryhmä tutki myös suomen- sekä ruotsinkielisten lehtien otsikoita. Tulos oli se, että suomalaiset tunkivat otsikkoihin substantiiveja, kun taas ruotsinkieliset käyttivät mieluummin verbejä. Samaa kieli tutkimus suomalaisten ja ruotsalaisten työtapaturmista, puhumattakaan muista ryhmän tutkimuksista.

Mitä tämä tarkoittaa? Eivätkö kielet olekaan keskenään samanlaisia merkkijärjestelmiä? Onko kielten välillä muitakin eroja kuin eri sanat? Mistä nämä erot kertovat? Psykologi Antero Johansson kertoo.
– – –
aristoteles(at)yle.fi