Arvostelun mekin ansaitsemme

Niin kauan kuin ihmiset ovat tehneet taidetta, musiikkia ja kertoneet tarinoita, toiset ihmiset ovat arvioineet näitä teoksia. Niin kauan kuin on ollut taitelijoita, on siis ollut myös kriitikoita. Nykyään kritiikillä tarkoitetaan lähinnä sanomalehtien kulttuurisivuilla julkaistavia arvosteluja, joita tekevät eri aloille erikoistuneet kulttuuritoimittajat, lehden avustajat ja eri alojen taiteilijat.

Periaatteessa arvostelun tekijän tehtävä on helppo: tutustua taideteokseen ja kertoa siitä lukijoille. Mutta kun taidesuuntauksista on käyty vilkasta keskustelua ja aiheista on kehitelty teorioita jo satojen vuosien ajan, ei ihme, että kriitikollakin voi mennä sormi suuhun. Usein tilanne ratkaistaan niin, että kirjoitetaan niin vaikeaselkoinen arvostelu, että siitä ei saa tolkkua kuin toinen arvostelija.

Jos taiteilijoilla on oma kielensä, myös arvostelujen tekijät ja lukijat haluavat erottua muista taidekenttien ryhmistä viljelemällä omaa termistöään. Niinpä saamme lukea lehdestä, että säveltäjä B. "rakentaa sointipilareita ja verkkaan kulkevia laavasuistoja". Tai että taideteoksen keskiössä on "katkoksesta johtuva tyhjyys". Kriitikoiden kieli on joskus niin kaukana normaalista yleiskielestä, että heidän tekstejään julkaisevan lehden on julkaistava palstaa, jossa selitetään arvostelijoiden termejä. Helsingin Sanomien Terminaattori-palstalla kriitikko selvitti taannoin eräässä arvostelussa käyttämäänsä sanaa metonymia. Joka tarkoittaa sitä, kun jostain asiasta puhuttaessa siihen viitataan mainitsemalla siihen läheisesti liittyvä asia.

Suurin osa taiteilijoista sanoo, etteivät he välitä kritiikistä, mutta pahimmillaan taiteen tekijän toimeentulo voi riippua siitä, arvioidaanko teos arvostetussa lehdessä vai ei. Niinpä arvostelut ovat muutakin kuin teoretisoivaa sanahelinää teoksen teemoista. Kuuluisimpia tällaisia arvosteluja ovat August Ahlqvistin määrätietoinen Seitsemän veljeksen mollaaminen 1800-luvulla ja Toini Havun tuomitseva näkemys Väinö Linnan Tuntemattomasta sotilaasta.
Ahlqvistin kritiikki meni jopa niin pitkälle, että vielä Kiven kuoleman jälkeenkin hän kirjoitti runoilijasta ivarunon: "Muut’ en mä ollut kuitenkaan/ Kuin taitamaton tahruri/ Ja hullu viinan juoja vaan".

Vähemmän tunnettu suomalaisen taidekritiikin merkkipaalu on Hymy-lehden reportterin Veikko Ennalan näkemys jazzpianisti Keith Jarrettin konsertin televisioinnista vuonna 1980: "Puolitoista tuntia kilikalikilikali, voi jeesusperkele".

Tällaisten teosta tulkitsevien ääripäiden välimaastossa operoivat arvostelijat, joihin tuhannet taiteenystävät voivat luottaa. Esimerkiksi kaikki vuonna 2006 eläkkeelle jääneen Mikael Fräntin elokuva-arvostelujen lukijat tiesivät aivan tarkkaan, mitä tarkoitti, kun hän mestarillisen napakoissa neljän-viiden virkkeen elokuva-arvosteluissaan tuomitsi jonkun näyttelijän ”rutikuivaksi maneeripökkelöksi” tai ylisti toista ”kuulaana naishahmona”.

Mistä tulevat kriitikkojen ihmeelliset ilmaukset? Voiko taiteesta muuten puhuakaan? Onko kritiikkislangi toivoton yritys kääntää taide sanalliselle kielelle? Yksinkertaistaako internetin taidekeskustelujen demokratisoiva vaikutus teoksista puhuttua kieltä vai päinvastoin? Suomen arvostelijain liiton lehden päätoimittaja ja pitkän linjan taidekriitikko Otso Kantokorpi lähti kanssamme "tutkimaan välitiloja ja halkeamia".

– – –
aristoteles(at)yle.fi