Kuunnellaanpa lähestyvän Kalevalanpäivän kunniaksi rivit ruotsalaisesta Svensk Literatur-Tidningistä vuodelta 1817:
”(...) jos tahdottaisiin kerätä vanhat kansanrunot ja niistä muodostaa järjestelmällinen kokonaisuus, tulkoon siitä sitten eepos, draama tai mitä muuta hyvänsä, voisi siitä syntyä uusi Homeros, Ossian tai Niebelungen Lied; ja näin jalostettuna, oman ominaislaatunsa loistossa ja kunniassa, itsestään tietoiseksi tulleena ja oman kehityksensä sädekehä ympärillään Suomen kansakunta herättäisi aikalaisten ja jälkimaailman ihailua.”
Ei, nämä rivit eivät olleet Elias Lönnrotin kynästä, hän alkoi kerätä kansalta runoja Kalevalaan vasta liki kymmenen vuotta myöhemmin. Tuon kirjoittaja oli Carl-Axel Gottlund, Ruotsinpyhtäällä syntynyt ja Turussa opiskellut kansallisuusmies, joka pian näiden sanojen kirjoittamisen jälkeen lähti keräämään muinaista suomalaista kansanrunoutta, muttei Karjalaan vaan Ruotsin Värmlantiin metsäsuomalaisten pariin. Siellä asui vielä muutamia tuhansia suomea puhuvia metsäsuomalaisia, joita oli muuttanut Ruotsin metsiä asuttamaan 1500-luvun lopulta lähtien.
Lähestyvän Kalevalanpäivän kunniaksi on paikallaan lukea myös ensimmäiset kansan suusta muistiin kirjoitetut säkeet Sammosta, josta sittemmin on tullut yksi Kalevalan suurista myyteistä, jolle yhä etsitään selitystä.
”Vanha Väinämöinen ja Nuori Jompainen... Lähettiin muinon Pohjan-muaale Sammasta hakemaan... Sieltä suaatiin Sammas kiini - Lähettiin merelle. Sanoi Nuori Jompainen Vanhallen Väinämöisellen: ‘Alota jo virteis’... ‘Viel on Virsillen varainen, Vielä Pohjolan portit näkyy, Tuvan uunit kuumottaa’... Lensipä Sammas pilvee. Löi Nuori Jompainen miekalla kaxi varvasta Sammalta poikki. Yxi lensi mereen – Toinen suaatiin muaalle. Joka lensi mereen, siitä tuli suolat mereen; Joka suaatiin muaalle, Siitä tuli heinät muaalle. Kuinj ois usseemat suaanut, niin ois vilja tullut ilman kylvämätä.”
Ei, Elias Lönnrot ei kerännyt näitä rivejä Karjalan laulumailta. Ne kertoi metsäsuomalainen Maija Turpoinen, Sävsenissä Taalainmaalla samaiselle Carl Axel Gottlundille, joka edellä ennusti suomalaisen kansalliseepoksen synnyn. Gottlund julkaisi säkeet vuonna 1818 kirjassaan Pieniä Runoja Suomen Poijille Ratoxi. Kului vielä neljätoista vuotta ennen kuin Lönnrot keruumatkoillaan törmäsi Sampoon.
Gottlund kirjoitti yhden ensimmäisistä suomenkielisistä tieteellisistä kirjoituskokoelmista nimeltään Otava, perusti Helsingin ensimmäisen suomenkielisen sanomalehden Suomalaisen ja jatkoi kirjoittamista kuolemaansa saakka liki 80-vuotiaaksi.
Miksi emme kuitenkaan juhli Gottlundia vaan Lönnrotia? Miksi Gottlund on unohdettu ja jos miehestä tietoja löytää, törmää hämmentävän jyrkkään pahansuopuuteen, jossa Gottlund luonnehditaan sairaalloisen katkeraksi ja vainoharhaiseksi riitapukariksi.
Dosentti Risto Pulkkinen on tutkinut tätä Kalevalan varjoon jätettyä suurmiestä, joten kysytään häneltä mistä on kysymys.
– – –
aristoteles(at)yle.fi
C. A. Gottlund myös Suomen floristisen kasvitieteen uranuurtaja
(C. A. Gottlund myös Suomen floristisen kasvitieteen uranuurtaja)
C. A. Gottlund oli myös Suomen floristisen kasvitieteen edelläkävijä, kun hän vuonna 1843 tutki systemaattisesti Helsingin edustalla olevan Isosaaren versokasvillisuuden. Löysin tämän herbaarion kasviluettelon SKS:n arkistosta. Se on merkittävä nykyihmiselle myös siksi, että vähäiselle suoralle ihmistoiminalle altistuneen Isosaaren kasvillisuuden muutokset noin 160 vuodessa ovat olleet mittavat ja ovat osoittajia ympäristön muutoksesta, mukana osin ilmaston lämpeneminen. Gottlundin kasviluettelo Isosaaresta ja em. muutosten vaikutukset kasvistoon on julkaistu Memoranda Societatis pro Fauna et Flora Fennica-lehden vuoden 2008 ensimmäisessä numerossa. Elias Lönnrot oli botanistinakin Gottlundin perässähiihtäjä, aloitti Suomen kasviston tutkimisen noin vuonna 1850. Lönnrotin työstä valmistui koepainos suomenkielisestä kasviosta (Flora fennica) vuonna 1860 sekä kasvitieteellistä oppisanastoa. Flora fennicaa kehitti Th. Saelan edelleen ja varsinaiseen levitykseen kirja tuli vuoden 1866 painoksena SKS:n kustantamana. Paitsi Gottlundin floristiset tutkimukset, oli varmaankin kielitieteen suunnalta H. A. Reinholmin suomen kansanomaisten kasvinnimien luettelo Lönnrotille toinen kimmoke tehdä Flora fennica. Reinholmin käsikirjoitus kasvien nimistöstä Suomi-lehdelle oli valmis vuoden 1847 jouluna ja Lönnrotin tarkastettavana. Kolmas alue Lönnrotin mielessä on varmasti ollut kasvien fytoterapeuttinen käyttö ja muu hyötykäyttö. Nämä olivat taas suuresti kansan tietouden kirjaamista, osin lainauksia vieraskielisestä kirjallisuudesta.
Jokioisissa 23.2.2009. Hannu Ahokas