Vietämme jälleen Kalevalan juhlavuotta, tänä vuonna tulee kuluneeksi 160 vuotta eepoksen ensi-ilmestymisestä. Vaikka teos on vahvasti tekijänsä Elias Lönnrotin käsialaa, se perustuu hänen ja muiden perinteenkerääjien eri puolilta keräämiin kansanrunoihin ja näin runoelma sisältää aimo annoksen runonlaulajien suullista perinnettä.
Tällä tavalla Kalevala välittääviestejä menneisyydestä. Se koostuu tarinoista, joita ihmiset sukupolvi toisensa jälkeen on kertonut toisilleen, ja niiden kertomiseen on todennäköisesti ollut jokin muukin syy kuin pelkkä viihdyttäminen tai sanataide sinänsä. Koska Lönnrot on lajitellut ja sommitellut tarinoita toisiinsa niin, että ne muodostaisivat yhtenäisen eepoksen, emme voi olla aivan varmoja tarinoiden sanomasta. Mutta kaikki kansat kaikkialla maailmassa ovat kertoneet suullisesti seuraaville sukupolville luonnonlakeja, maailmanselityksiä, yhteisön moraalisääntöjä, soveliaita käyttäytymisohjeita ynnä muuta elämän tiellä opittua erilaisten tarinoiden muodossa, joten miksi suomalaiset runonlaulajat olisivat tehneet tässä poikkeusta.
Suullisuus selittää paljon Kalevalan runojen muodosta. Nyt paperilta luettuna Kalevala vaikuttaa jopa hankalalta luettavalta, mutta runomitta, alkusoinnut ja toistot palvelevat erinomaisesti runojen oppimista ääneen luettuna. Vanhoina aikoina yhteisön tärkeiden asioiden oppiminen onkin ollut varsin toisenlaista kuin nykyään. Tätä voi jokainen kokeilla ja pyytää, että ystävä opettaisi hänelle vaikka Kalevalan ensimmäisen luvun lausumalla.
Kalevalan vaikeudesta osa hälvenee kätevästi ääneen luettuna. Kovaankaan ääneen karjuminen ei kuitenkaan selvitä lukijalle monien sanojen merkitystä. Kuuluisin on tietysti sampo, jolle on esitetty kymmeniä selityksiä. Mutta jo kahdennellatoista rivillä törmäämme sanaan kasvinkumppali. Ei siis kumppani vaan kumppali. Entä mikä on 64:nnen rivin Kimmo? Siellähän kertoja luettelee, että
”viel' on muitaki sanoja, ongelmoita oppimia”.
Niitä löytyy mm.
“mustan Muurikin jälessä, Kimmon kirjavan keralla”.
Ja mikä on sommelo, jolle kertoja nuo sanat kerää:
“Ne minä kerälle käärin, sovittelin sommelolle”.
Sanat ovat tuttuja, mutta niitä käytetään hassussa yhteydessä. Kehyskertomuksen etenemistä saattaa seurata yksittäisten sanojen merkitystä tietämättäkin, mutta melkoisesti oudot sanat hidastavat lukemisen ymmärtämistä. Kalevalasta on toisaalta tehty ansiokas selkokielinenkin versio, mutta siinä runon rytmi ei taas ole yhtä kiehtova kuin alkuperäisessä.
Kielimies ja erilaisia sanakirjoja ennenkin laatinut Raimo Jussila julkaisi alkuvuodesta teoksen, jota tuhannet Kalevalan lukijat meitä ennenkin ovat varmasti kaivanneet. Se on nimeltään Kalevalan sanakirja ja se kertoo mm, että kasvinkumppali on yhdessä kasvanut henkilö, Kimmo on lehmän nimi (!) ja sommelo on tuohikerä.
Nyt kysymme, mitä Raimo Jussila itse oppi Kalevalasta sanakirjaa tehdessään.
– – –
aristoteles(at)yle.fi
Olen samaa mieltä Raimo Jussilan kanssa
Kuuntelin Aristoteleen kantapään su 4.10. kun se tuli uusintana klo 17.15-17.45. Se oli hyvin mielenkiintoinen kun aiheena oli Kalevala. Raimo Jussila esitti aivan oikein näkemyksensä Sammosta että se on kirja, vaikka kymmeniä muitakin selityksiä on tehty.
Minä esitän samoin, että Sampo on kirja. Seuraavat siteeraukset olen ottanut suoraan Uudesta Kalevalasta (Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1949).
“Sampo ei puuttunut sanoja eikä Louhi luottehia, vanheni sanoihin Sampo, katoi Louhi luottehisin”(1.runo). “Taiatko takoa Sammon, kirjokannen kalkutella, joutsenen kynän nenästä... joka Sampuen takovi, kannen kirjo kirjoittavi” (7.runo).
Toisin sanoen Sammossa oli sanoja. Se oli siis kirja, joka kirjoitettiin sulkakynällä kun tuolloin ei muita kyniä tainnut ollakaan. Ja kirjoihin tehtiin kannet jo siihen aikaan suojaamaan lehtiä. Mielestäni kirjokansi on yhteensulautuma sanoista “kirjoitettu” ja “kansien väliin pantu”.
KARI HONKANEN, Parikkalan kunnasta