Tänään Aristoteleen kantapään kielellinen haukankatse kohdistuu yhteen lähihistoriamme lahjakkaaseen kirjoittajaan ja kielenkäyttäjään, jonka syntymästä tulee näinä päivinä täyteen tasan 106 vuotta. Kyllä, tänään puhumme kirjailijasta, toimittajasta, aforistikosta, pakinoijasta ja julkisten puheiden mestarista Urho Kekkosesta.
Sanankäyttäjä Urho Kekkonen sekoitetaan usein samannimiseen tasavallan presidenttiin, joka istui maamme johdossa vuosina 1956—1981. Tai samannimiseen pääministeriin, joka johti hallituksia 1950-luvun alkuvuosina noin 5 vuoden ajan. Ja usein lahjakas kirjoittajamme sekoitetaan menestykselliseen korkeushyppääjä Urho Kekkoseen, jonka omin laji oli vauhditon korkeushyppy.
Omaelämänkerrassaan Vuosisatani I Kekkonen kirjoittaa, miten lukuharrastus laajensi nuoren pojan maailmankuvaa 1900-luvun alun Savossa ja Kainuussa. Lukemisistaan innostuneena hän alkoi sepitellä pöytälaatikkoon myös omia tarinoita. 11-vuotaana innokas kajaanilaispoika kirjoitti kertomuksen nimeltään ”Synkkien vuorten ja kauniiden ketojen maa”. Pian hän alkoi tarjota tekstejään myös eri lehtiin. Toverikunnan ja raittiusseuran lehdet Kipinä ja Mielikki olivat hänen ensimmäisiä areenoitaan ja siirtyminen Kajaanin Lehteen oli pian luontevaa.
Alusta saakka Urho Kekkosen pakinoiden ja kertomusten kirjoittamiselle oli tyypillistä nimimerkkien käyttäminen. Elämänkerrassaan hän kertoo, miten hän piti omaa sukunimeään rumana ja haaveili jostain maankaatonimestä, jollainen hänen mielestään oli vaikkapa lapsuudesta tuttu Kangasniemen Synsiänjärven rannalla sijaitsevan mökin nimi Kultaranta. Myöskään etunimi Urho ei ollut nuoren skribentin mieleen, siinä oli hänen mielestään liikaa omakehua ja pöyhkeilyä.
Niinpä nimimerkkien käyttäminen oli luontevaa jo mieleisen identiteetin kehittämisenkin kannalta. Kajaanin Lehden lukijat saivatkin seurata Urho Sorsimon, Sampsa Remusen, Korvenpojan, Urrin, Esa Isin, Urho Uran ja Kalle Kuolion sepitelmiä, jotka kaikki olivat Urho Kekkosen kotonaan keittiön pöydällä raapustamia. Nimimerkki Känä oli yksi pitkäaikaisimmista. Esaias Ranstakka muuttui pian Kohennuskepiksi. Liimatainen ja Pekka Peitsi olivat ahkeria kirjoittajia eri lehdissä läpi Kekkosen presidenttikausien.
Koulun jälkeen Kekkonen aloitti Kajaanissa lehtimiehen uran jo parikymppisenä. Aktiivisen poliittisen toiminnan Urho aloitti vasta opiskeluaikoinaan tuolloin lähinnä suomen kielen asemaa puolustaneen ja opiskelijoiden frakin käyttöä vastustaneen Akateemisen Karjala-Seuran piireissä vuosia myöhemmin.
Muistelmissaan Urho Kekkonen pohdiskelee itsekin omaa kiinnostustaan kirjoittamiseen. Hän päättelee sen syyksi metsätyönjohtajana toimineelta isältään saamansa geeniperimän:
”Sen verran kirjoittaminen isääni kutkutti, että muistan kerran löytäneeni hänen takintaskustaan mustakantisen vihon. Siihen isä oli merkinnyt muistiin vaikutelmia metsätyömailta. Lukemani pienet novellit kuvasivat mainiosti tuonaikaista elämää.”
Millainen kirjoittaja Urho Kekkonen lopulta oli? Menettikö Suomi presidentissä merkittävän kirjailijan, sen tietää professori Timo Soikkanen, joka on tutustunut Kekkosen arkistoihin.
