Tänään onnittelemme laskutavasta riippuen kolmatta tai viidettä suomalaista Nobel-palkinnon saajaa Martti Ahtisaarta ja pohdimme Martin vaikutusta suomalaiseen ja namibialaiseen kielenkäyttöön. Aivan oikein, varmaan kaikki suomalaisethan ovat kuulleet tarinan siitä, miten Martti Ahtisaaren työ Namibian demokratian ja itsenäisyyden eteen innosti namibialaisia niin paljon, että Martti-nimisiä poikalapsia vilisee Windhoekin kaduilla.

Mutta aletaan kotimaasta. Martti Ahtisaari valittiin Suomen tasavallan presidentiksi suurella innolla vuonna 1994. Kyseessä oli ensimmäinen suora presidentinvaali ja kansalla oli vahva olo siitä, että nyt karistetaan suomalaisesta elämästä viimeisetkin vanhan vallan tomut pois. Mauno Koivisto oli hallinnut jo kaksi kautta Kekkosen jälkeen, mutta hänkin oli pitkän linjan poliitikko ja tuttu ministerinpallilta jo vuodesta 1968 saakka. Martti taas tuli suoraan YK:n päämajasta New Yorkista ja Afrikasta. Ahtisaaren valttina pidettiin sitä, että hän ei ollut ryvettynyt maamme politiikassa. Ehkä jokin Kekkosen kauden aiheuttama trauma oli aiheuttanut sen, että poliittisesta kokemuksesta oli tullut rasite. Toisaalta sama kokemuksen halveksiminen näkyy erilaisissa rekrytoinneissa yhäkin jopa ikärasismiksi saakka.

Presidenttinä Ahtisaari teki mitä odotettiinkin, arkipäiväisti maan johtajan viran. Martista tuli Mara, jota nähtiin eri puolilla maata aivan uuden instituution, maakuntamatkojen, viemänä. Sanat laastari ja lakeerikengät saivat uutta hohtoa, kun Ahtisaari palasi Ruotsiin suuntautuneelta matkalta laastari otsallaan läskipohjakengillä liukastumisen jäljiltä.

Myös leppoisa koko perheen kirosana peijooni tuli kuuluisaksi Ahtisaaren ansiosta. Missä yhteydessä hän sen tokaisi, on useimmille epäselvää, mutta yhtä kaikki tuo lurjusta merkitsevä sana juontuu ruotsin sanasta spion, joka oikeastaan tarkoittaa vakoojaa. Ruotsin murteissa spion alkoi merkitä myös kelmiä ja petkuttajaa, jossa merkityksessä se lainautui myös suomeen. Ensimmäinen maininta sanasta löytyy jo Lönnrotin vuoden 1886 sanakirjasta muodossa peijuoni.

Kaikista presidenteistä kerrotaan vitsejä, mutta Martti Ahtisaari on vitsien määrässä yhä omaa luokkaansa. Monilla internetin vitsipalstoilla Martti saa edustaa presidentti-instituutiota ainoana edustajana. Ikävä kyllä Mara-vitsit eivät operoi samalla hersyvän kansanhuumorin aaltopituudella kuin esimerkiksi Kekkos-kaskut. Latteiden tuotosten suurin inspiroija on Ahtisaaren pyöreä ulkomuoto ja persoonallinen kävelytapa. Lapsellisten vitsipalstojen Mara-vitseistä voi ehkä aistia sen jälki-kekkoslaisen vapauden riemun, kun kansalainen voi sanoa presidentistä mitä haluaa, eikä kukaan suutu. Sananvapaus on sananvapautta, vaikka toteutus olisikin kaikilla mittapuilla ala-arvoista eikä edes hauskaa.

Mutta mikä on totuus Marttien esiintymisestä namibialaisessa nimistössä? Miksi Martteja vilisee Windhoekin kaduilla? Nimitutkija Minna Saarelma on tutkinut namibialaista nimijärjestelmää, joten kysytäänpä häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi toimittajien suosikkiharrastuksista on hakea mahdollisimman paljon jutun aiheeseen liittyvää erikoissanastoa ja sitten viljellä sitä koko jutussa värikkyyden maksimoimiseksi sekä lukijoiden viihdyttämiseksi. Mainiosta lähtökohdasta huolimatta joskus käy niin, että projektissa menevät sekaisin sekä puurot että vellit ja viaton lukija jää ihmettelemään, mikä häneen iski.

Näin kävi taas lokakuussa Etelä-Suomen Sanomien sivuilla. Juttu Sotkamon Talvivaaran nikkelikaivoksen modernista metallinerotusmenetelmästä oli saanut alaotsikonlaatijan innostumaan seuraavanlaiseen värikkyystavoitteiseen suoritukseen:

Bakteerit liuottavat hyvinvointia ja työpaikkoja malmikompostissa.

Ystävämme Johannes kysyy lähettämänsä leikkeen mukana, että

”onko niin, että Sotkamossa on jo liikaa hyvinvointia ja työpaikkoja, kun niitä jo liuotetaan kompostissa”.

Aristoteleen kantapään fraasirikosseuraamusvirasto ihmettelee samaa ja kannustaa toimittajia varovaisuuteen muutenkin kuin metallurgian uusimpien saavutusten äärellä. Kannattaa siis pitää tietokoneen näppäimistö keskellä suuta, jottei käy niin kuin Etlarin toimittajalle, jonka tuomitsemme katsomaan rangaistukseksi peräkanaa sata jaksoa televisiosarjaa Kainuut ja rohkeat!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Säätiedotukset ovat mielenkiintoinen kielen osa-alue. Ilmamassojen liikkumiseen ja säärintamien etenemiseen vaikuttavat syyt ovat niin monimutkaisia, että suomenkaan virtuoottinen kieli ei niitä aina pysty jäännöksettä ilmaisemaan.

Turun Sanomien lukijat joutuivat nöyrtymään tämän tosiasian edessä marraskuun puolivälissä, kun toimittaja kirjoitti jutussa "Etelä-Suomeen odotetaan lunta tänään" seuraavasti:

Turussa lumi tullee totuttuun tapaan vetenä ainakin vielä tiistaina. Muualla eteläisessä Suomessa voi kuitenkin sataa lunta.

Ystävämme Jouko kirjoittaa ilmiantonsa ohessa näin:

”arvelen, että koko viime kesänkin aikana lumi on totuttuun tapaan tullut vetenä, vai olisiko tuolloin vesi sittenkin satanut vetenä. Ainakin hiihtokelit olivat huonot”.

Aristoteleen kantapää ihailee turkulaisten sääjournalistien taitoa puikkelehtia veden eri olomuotojen lomassa kuin kala lumessa ja jatkaa suksiensa voitelemista vilkuillen ikkunasta ulos toiveikkaana.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Martti-nimen suosio on ollut Suomessa valitettavassa alamäessä viime vuosikymmenet. Väestörekisterin etunimihaun mukaan nimen huippuajat osuivat kaksikymmenvuotisjaksoon 1940–59. Silloin nimen sai liki 20 000 poikaa eli keskimäärin liki tuhat vuodessa, kun taas viime vuonna kastettiin vain 121 Marttia.

Aristoteleen kantapään sitaattivinkkiosasto nostaakin nyt häpeilemättä Martti-nimen profiilia ja suosittaa tätä suuren rauhanmiehen ja nobelistin nimeä kaikille tuoreille poikavauvoille. Martti ei nimittäin ole mikä tahansa harmaan arkipäiväinen nimi vaan kantaa mukanaan muinaisjumalista auraa.

Nimitutkija Minna Saarelma nimittäin esittää kiehtovan näkökulman Martti-nimeen. Nimen taustallahan on latinankielinen Martinus, joka merkitsee sodanjumala Marsille kuuluvaa eli sotaisaa. Niinpä on mielenkiintoista, että Nobelin rauhanpalkinnon saa mies, joka on nimensä mukaan sotaisa.

Vaan toisaalta asiahan on päivänselvä: Martti Ahtisaari on julistanut sodan rauhan puolesta! Hänhän sai palkinnon juuri siksi, että hän taistelee rauhan puolesta kaikilla mahdollisilla rintamilla. Hän on rauhanhieronnan palkkasoturi!

Ei siis muuta kuin Herran rauhaa ja lisää Martteja väestörekisteriin!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Yksi itsenäisen Suomen sitkeimmistä myyteistä on kuva melankolisesta hiljaisesta kansasta, joka kuuntelee kaihoisia tangoja ja synkkiä iskelmiä juhliessaankin. Ei tarvitse kauaa kuunnella perinteistä suomalaista iskelmää, kun tajuaa, että onhan tuossa vinha perä: riehakkaimmat kulkuri- ja tukkilaisrallatuksemmekin kulkevat niin usein mollissa, että alkaa melkein naurattaa.

Leevi & The Leavings teki vuonna 1980 tästä mollivetoisesta hulivilirallatuksesta osuvan parodian nimeltään Hulivilipojan humppa. Nopea mollihumppa kiteyttää monta puolta suomalaisen iskelmän huliviliperinteestä:

Kun kirkonkylän baarin oven aukaisen / Ja itselleni etsin vapaan tuolin
Viimeisimmät vitsit siinä laukaisen / Ei meikäläinen sorru turhiin huoliin
Sillä minä olen sellainen hulivili-poika / Hurmuriluonne ja huh hah hei!
En rahojani tuhlaile, mieluummin juon ne / Ja heiloille huudan: "Hellurei!"

Ja näiden mollissa iloitsevien laulujen päälle tulevat siis varsinaiset molli-iskelmät, kuuluisimpana Unto Monosen Satumaa, kaihon virstanpylväs.

Suomalaisten synkkyyttä on selitetty pitkällä pimeällä talvella, kirkkaalla viinalla, Ruotsin vallalla, Venäjän sorrolla, köyhällä maaperällä, korkealla veroprosentilla, tyhmillä poliitikoilla, terävillä puukoilla, Urho Kekkosella ja protestanttisella uskonnolla. Yhteistä kaikille selityksille on se, että tämä melankolia nähdään suomalaiseen kansanluonteeseen kuuluvana. Se on geneettistä, se erottaa meidät iloisista ruotsalaisista ja tunteellisista venäläisistä. Suomalainen ikävöivä tangomielenlaatu on samalla tavalla ylpeilemisen arvoinen asia kuin suomalaisen työn laatu ja asiallisuus, se ettei puhuta turhia.

Toinenkin suomalaisuuden omalaatuinen piirre näkyy kevyessä musiikissa. Suuri osa menestyvistä laulajistamme on paremminkin sanoittajia eikä niinkään taitavia tulkitsijoita. Suurimpia tämän tien kulkijoita ovat Reino Helismaa, Juha ”Watt” Vainio ja Juice Leskinen. Heidän varsinaiset ansionsa eivät ole arkisen lauluäänen komeudessa, mutta silti Vainion ja Leskisen komeimpina töinä pidetään heidän itselleen laatimiaan melankolisia kappaleita: Albatrossia ja Viidettätoista yötä.

Sanoituskeskeisyys on leimannut suomalaista popmusiikkiakin niin, että muulla kuin suomen kielellä laulavien yhtyeiden on pitänyt aina perustella olemassaolonsa suomirokkareita ponnekkaammin. Ennen Rasmusta ja HIM:iä suomalaisyhtyeiden työtilaisuudet ulkomailla kun olivat pikemminkin vitsien kuin vientiviranomaisten kiinnostuksen aihe. Pop- ja rockbiisieissä kaiken ylle miksattu suomenkielinen sanoitus haittasi takavuosina joidenkin mielestä jopa suomalaisten soittajien ja musiikin soundimaailman kehitystä muun maailman mukana.

Suomalaisen musiikin sanoituskeskeisyys on usein nähty runonlausuntaperinteemme jatkumona. Näin siitä huolimatta, että harva sanoittaja on vuosikymmeniin uskaltanut kokeilla ilmaisukykyään tuohon perinteeseen liittyvän kalevalaisen rytmin parissa. Iskelmä- ja poplyriikka näyttäisivät pikemminkin olevan sukua 1800-luvulla länsisuomessa yleistyneille lyyrisille ja loppusointuun riimitellyille laulelmille, joiden perinne oli kotoisin Ruotsista, kuin Kalevalalle tai itkuvirsille.

Miten suomalaisen populaarimusiikin sanoitukset siis ovat kehittyneet? Miksi rakastamme laulujen sanoituksia? Nyt on pakko kysyä populaarin musiikin historioitsijalta Maarit Niiniluodolta.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Grillaaminen kuuluu suomalaiseen elämäntapaan yhtä tiukasti kuin amerikkalaiseen ja australialaiseen ja varmaan ruotsalaiseen ja tunisialaiseenkin elämäntapaan. Ruoan kypsentäminen hehkuvien hiilien päällä on ikivanha ruoanvalmistustapa, vaikka englannin kielen sanaa grill onkin käytetty tässä merkityksessä vasta 1600-luvulta saakka. Ehkä kidutus kuulustelumenetelmänä taas väheni niin hitaasti, että vasta 1800-luvun puolivälissä to grill sai myös kuvaannollisen merkityksensä tiukan kuulustelun synonyyminä.

Grillaamisella on siis ainakin kaksi vanhaa vakiintunutta merkitystä. Joskus kuitenkin kannattaisi tämänkin sanan kohdalla pitää kieli keskellä suuta. Helsingin Sanomissa julkaistiin syyskuussa esimerkki tällaisesta tilanteesta. Lehti kirjoitti näin:

Syyttäjät grillasivat naista muun muassa laukun löytymisestä saunan terassilta.

Kuulijamme Tuutu kirjoittaa meille ilmiantonsa yhteydessä näin:

”Onnittelen itseäni, etten joutunut olemaan moisissa grillauskekkereissä mukana, edes valamiehistössä!”

Myös Aristoteleen kantapään fraasirikostuomioistuimen väki luki Hesarin juttua kuin tulisilla hiilillä, koska sanat grillata ja saunan terassi tuovat yhdessä mieleen aivan muuta kuin totuuteen ja vain totuuteen tähtäävän oikeussalikuulustelun.

Aivan oikein, ne tuovat mieleen syytetyn käyttämisen käristemakkarana! Niinpä tuomioistuimemme tuomitsee kirjoittajan koko talveksi makkarattoman pöydän ääreen!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Peter von Bagh totesi Olavi Virta -dokumentissaan vuonna 1972, että ”iskelmä on kansakunnan salattu historia”. Ehkä tämän pohjalta ei kannata lähteä tulkitsemaan hittilistojen ja Suomen poliittisen lähihistorian korrelaatioita, mutta joskus iskelmä kertoo tahallaan tai tahattomasti jotain elämästämme.

Matti Huhta julkaisi alkusyksystä laululyriikan fraasikirjan nimeltään Aamunkoista tähtiyöhön. Kirja on läkähdyttävä kokoelma iskelmän fraaseja eri aihepiireittäin, vaikka rakkauselämä eri vaiheineen luonnollisesti täyttääkin kirjan lähes kokonaan.

Huhta tekee kuitenkin kiinnostavan huomion luvussa Rakkauden jälkeen. Ensin hän toteaa, että vaikka rakkaudesta on tehty iskelmiä paljon, erosta tehtyjen iskelmien määrä on kuitenkin selvästi suurempi. Kiinnostava on myös eron kuvausten muoto lauluissa: ilmaus tyhjä huone on Huhdan mukaan noussut viime vuosikymmenten urbaaniksi yksinäisyysfraasiksi. Hän kirjoittaa: ”Elinkeinorakenteen muutos tyhjensi maaseudun pirtit, tuvat ja navetat 1960-luvulta alkaen. Samaan aikaan Etelä-Suomen kaupungeissa huoneet alkoivat tyhjentyä ihmissuhteiden päättyessä”.

Tyhjistä huoneista ovat laulaneet Kirsi Ranto: ”tyhjä huone soi, yksi puuttuu”, Kaija Kärkinen: ”tyhjät huoneet huutaa kaipaustain”, Eppu Normaali: ”niin tyhjä taas kun olet pois tää talo on” ja Jore Marjaranta: ”nään maalin halkeilleen kun tuun tähän tyhjään huoneeseen”.

Ja aivan oikein, suomalaisten asuinolojen muutos näkyy tässä erinomaisesti. Olavi Virran ja Laila Kinnusen aikaan ei kaupunkienkaan asukkailla välttämättä ollut omaa huonetta, joka olisi tyhjentynyt kullan kaikottua.

Kun tiedämme viime vuosien pientalojen rakentamisinnon hurjuuden, jäämme vain odottamaan, milloin tämä näkyy iskelmissä ja niissä alkavat kaikua tyhjät talopakettikodit pellon keskellä puolison perävalojen pilkottaessa pensaiden lomasta viimeisen kerran.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Useimmiten sanonnat, jotka omaksumme muista kielistä suomeen, eivät istu kielenkäyttöömme kauniisti ja sulavasti. Joskus taas vierasperäisestä sanonnasta avautuu käännöksen jälkeen aivan uusia maisemia.

Hiljattaisessa Suomen Kuvalehdessä oli Päivi Ängeslevän juttu siitä, millaisia traumoja talvi- ja jatkosodan kauhujen sotilaille tuottamat sielulliset solmut ovat aiheuttaneet heidän lapsilleen. Kolmen sotaveteraanin lapsen kertomukset järkyttävät ja panevat miettimään, miten nuo sodat näkyvät nykypäivän suorituskeskeisessä yhteiskunnassamme.

Yksi jutussa haastatelluista oli taiteilija Paavo Kärkkäinen. Hänen kamppailunsa on karua luettavaa, mutta sisältää valaisevan näkökulman moderniin ilmiöön nimeltään loppuun palaminen. Ängeslevä lainaa Kärkkäistä näin:

Kun palaa loppuun on palattava alkuun.

Alkuun palaaminen tarkoittaa tässä tietenkin lapsuudessa solmuun menneiden asioiden selvittämistä ja pöydän puhdistamista. Kärkkäisen tapauksessa se tarkoitti työlästä prosessia, johon laitetulla energialla olisi artikkelin mukaan rakennettu kymmenen omakotitaloa.

Eipä arvannut tuo ihminen, joka aikoinaan englannin kielen käsitteen burn out loi, että sen kääntäminen suomen kieleen avaisi kipeään aiheeseen terapeuttisen näkökulman!
– – –
arisototeles(at)yle.fi

Perinnesanonnat ovat parhaimmillaan tehokkaita aseita sanan säilän heiluttelussa. Ongelmana on kuitenkin se, että perinteen yksityiskohdat ovat usein kadonneet omasta päästä, mutta saattavat vielä olla kirkkaina kuulijan päässä.

Näin kävi kansanedustaja Jaakko Laaksolle elokuussa, kun hän arvioi Radio Peilissä kollegoidensa epäselvää kielenkäyttöä. Kansanedustajan suusta pääsi ilmoille seuraavanlainen lause:

Ollaan oltu porvareitten kanssa yhdessä marjassa ja siinä on mennyt tuohuksetkin mukana.

Kuulijamme ja ilmiantajamme, nimimerkki Tuohus 39 äimistelee parlamentaarikon lausuntoa:

”Tuohus on ortodoksien käyttämä mehiläisvahasta tehty kynttilä, ja Laaksolla lieneekin ollut mielessä tuohesta tehty marjankuljetusastia tuokkonen.”

Aristoteleen kantapää jää miettimään Tuohus 39:n kanssa, onko Laaksolla mennyt perinnesanat sekaisin, onko miehellä kreikkalaiskatoliset juuret vai onko kyseessä poliitikon ovela kuvailmaus, joka tarkoittaa jotain, mitä ei ensiksi huomaa. Fraasirikostuomioistuimen lautamiehistö sen sijaan ei kauaa mieti vaan langettaa tuomionsa: Laakso kerätköön metsässä marjoja kokonaisen tuohuksellisen, niin kaikille selviää, miten paljon herrojen kanssa marjoja on hukattu.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Moni miestä pohtii silloin tällöin sanojen ja sanontojen taustoja. Kun ollaan äimän käkenä, niin kuka se äimä on? Ovatko suomen lammas ja englannin lamb sukua toisilleen?

Tällaisille ihmisille Aristoteleen kantapää suosittelee Michael Quinionin alkusyksyllä suomeksi ilmestynyttä opusta Totta ja tarua englannin sanoista. Brittiläisen kielitieteilijän opus perustuu hänen ylläpitämäänsä World Wide Words -internetsivustoon, joka kokoaa palstoilleen satoja englannin kielestä kiinnostuneita harrastajia ihmettelemään kielen kummallisuuksia.

Totta ja tarua -kirja ei ole etymologinen fraasisanakirja vaan kokoelma kansanetymologioita tunnetuista sanonnoista. Joskus oikeakin lähtökohta löytyy, muttei aina. Joka tapauksessa ihmisten keksimät tarinat ovat hillittömiä.

Otetaanpa nyt vaikka sana cocktail. Tämä juomakimaraa tarkoittava sana on tunnettu kaikkialla maailmassa, mutta sen alkuperää ei tunneta. Tiedetään vain, että se ilmestyi englannin kieleen vuonna 1806 yllättäen, kuin avaruudesta tipahtaneena. Sanalle löytyy kymmeniä selitysyrityksiä, jotka kaikki ovat kuitenkin silkkaa sepitettä, vaikka esiintyvätkin useissa lähdeteoksissa.

Sanan tausta on milloin cock-ale nimisessä brittiläisessä olutjuomassa, jossa vanhaa kukonraatoa (!) ja mausteita on liotettu oluessa, milloin länsiafrikkalaisessa sanassa kaketal, joka merkitsee skorpionin pistoa. Jotkut taas uskovat, että sana liittyy 1800-luvun alun ei-puhdasrotuisista hevosista käytettyyn ilmaukseen cock-tailed horse.

Tuntuu hassulta, että sellaisten suomalaisillekin tuttujen sanojen kuin fiasco, fuck ja jazz alkuperä on hämärä. Puhumattakaan Isosta Omenasta eli New Yorkin kutsumanimestä Big Apple. Quinionin kirjaa lukiessa ei voi kuin ihmetellä, miten juoruilevaa sakkia englanninkieltä puhuva maailma onkaan!
– – –
aristoteles(at)yle.fi