Kaikki me isänmaalliset äidinkielenystävät onnittelemme tänään Kielikello-lehteä, joka täyttää tänä vuonna täydet 40 vuotta. Paljon onnea ja pitkää ikää!
Kielikello on monille tuttu lehti, mutta melko monille se on myös aivan vieras. Kielikello on kielenhuollon tiedotuslehti, jota julkaisee kielemme tilaa tutkiva Kotimaisten kielten tutkimuskeskus. Kielikellossa on kiinnostavia artikkeleita, jotka koskettavat meitä kaikkia. Lehden sivuilla pohditaan kielen uusia ilmiöitä ja päivitetään vanhoja sääntöjä. Lehti julkaisee säännöllisesti vaikkapa erilaisten ruoka-aineiden kirjoitusasuja ja etymologiaa käsittelevän erikoisnumeron.
Myös Kielikellossa ajoittain ilmestyvä Suomen paikkakuntien nimien taivutuksia käsittelevä laaja lista on jokaiselle eri paikkakunnista puhuvalle aivan kullanarvoinen. Tiedättehän: pitäisikö sanoa Karviasta vai Karvialta? Tässä tapauksessa kumpikin käy. On suoranainen ihme, että Kielikello ei tule joka kotiin, ja sen tuore numero ole jokaisen suomalaisen keskustelunaihe numero yksi. Lehti käsittelee kaikille tärkeätä aihetta ja tekee sen asiantuntevasti.
Itse tilasin Kielikellon esimerkin voimalla. Luin parikymmentä vuotta sitten jutun M.A. Nummisesta. Hän mainitsi siinä harrastavansa suomen kieltä ja tilaavansa Kielikello-lehteä. Päätin itsekin kokeilla tuota hassua lehteä ja yhä se kolahtaa postiluukkuuni neljä kertaa vuodessa. Yhtä hyvin ei käynyt toiselle M.A. Nummisen mainitsemalle lehdelle, jonka myös tilasin. Alkoholipolitiikka-lehti piti lukijansa aivan loistavasti perillä alkoholi- ja muunkin päihdetutkimuksen nykytilasta, kunnes se Alkon uuden työnjaon vuoksi vuonna 1996 siirrettiin Stakesille ja nimi muutettiin Yhteiskuntapolitiikaksi.
Viime vuosina Kielikellonkin tärkeimpiä haasteita on ollut muiden kielten, lähinnä englannin, vaikutusten pohtiminen suomen kielen kannalta. Myös uussuomalaisten suomenkielentaidot ovat ajankohtainen keskustelunaihe.
Juhlavuoden Kielikello-lehdet muistelevat aikoja, jolloin kielitaistelut koskettelivat ensimmäistä kotimaista kieltämme. Kukapa meistä ei olisi muistellut, mitä koulussa opetettiin i-kirjaimesta kehoittaa- ja kehottaa-tyyppisissä verbeissä. Mutta eivät nuo säännöt aivan tyhjästä ole nousseet. Jo vuonna 1863 Volmari Kilpinen julisti, että i-kirjaimen käyttö tuon tyypin verbeissä on ”pitkäpiimäinen, venyttävä, loilottava ja veltompi”. Ilman i:tä verbin muoto taas oli Kilpisen mielestä ”virkeämpi ja miehuullisempi”.
Kilpisen julistuksen jälkeen tohina vasta alkoikin. Kielimies toisensa jälkeen esitti aiheesta mielipiteensä. Vuonna 1901 Artturi Kannisto julisti, että kysymys on ”äidinkielen vakauttamisen pahin loukkauskivi”. Jo silloin oli E.N. Setälä esittänyt säännön, että jos verbin kantasana päätyy a:lla tai ä:llä, siihen tulee i, jos kantasana taas päättyy o:hon, i:tä ei tule. Kannisto piti sääntöä vaikeana, joten hän ehdotti, että kaikki tuon muotoiset verbit pitäisi kirjoittaa jommallakummalla tavalla ja hän itse oli i:ttömän version kannalla.
Jopa muutamat vuosisadan alun kaunokirjailijat ottivat Kanniston ehdotuksen omakseen. Johannes Linnankoski, Santeri Ivalo, Arvid Järnefelt ja Volter Kilpi päätyivät rohkeasti ilmottamaan, että i:tön muoto innottaa heitä enemmän. Erinäisten kiivaiden kannanottojen jälkeen vasta vuonna 1945 Suomen Kirjallisuuden Seuran kielivaliokunta päätyi ehdottamaan asiassa jotakuinkin nykyistä käytäntöä. Huhhuh!
Tänään kysymme Kielikellon pitkäaikaiselta päätoimittajalta Sari Maamieheltä, mitä lehden juhlavuosi merkitsee.
- - -
aristoteles(at)yle.fi
