Sananvapaus on yksi ihmisoikeuksista. Näin lasten oikeuksien päivän kunniaksi puhummekin lasten oikeudesta sanaan, loruihin, lastenrunoihin. Lapsille on loruiltu ja lauleltu aina. Oikeastaanhan siinä, kun aikuinen loruilee ja laulaa puhumaan opettelevalle lapselle, nykyihminen pääsee kurkistamaan vuosisatojen taakse lorujen ja laulujen alkuperäiseen käyttötarkoitukseen: silloin kun kirjoitustaitoa ei vielä ollut, kaikki yhteisön viisaus oli laadittu lorujen, laulujen ja runoelmien muotoon. Syy tähän on aivan sama kuin tietokoneiden tiedostojen pakkausohjelmissa: sointuvaan lauluun puettu tieto pysyy paremmin mielessä kuin suorasanainen selostus. Nykyihminen loruilee lapselleen kirjasta, koska kirjapainotaidon keksiminen vapautti muistikapasiteettimme näiden jonninjoutavien liirumlaarumien muistamisesta kaikenlaiseen tarpeellisempaan.
Mutta eipä lastenkirjojakaan alettu tehdä heti kun Gutenberg palasi patenttitoimistosta. Varsinaisen lastenkirjallisuuden syntyminen ajoitetaan useimmiten samaan vaiheeseen, kun lapsia alettiin pitää muunakin kuin pieninä aikuisina.
Lapset saavat kiittää näistä edistysaskelista lääketiedettä. Siihen aikaan, kun lapsikuolleisuus oli vielä yleistä, vanhempien ei nimittäin ollut mahdollista kiintyä lapsiin sillä tavalla kuin esimerkiksi me nykyään kiinnymme heihin.
Sama 1800-luvun romantiikka, joka eri puolilla Eurooppaa herätti kansoissa kansallistunnetta, tuotti ihailun lapsia kohtaan, koska he ovat luonnonmukaisempia ja viattomampia kuin aikuiset. Kasvatuksessakin etsittiin lapsilähtöisempää näkökulmaa, vaikka perimmäisenä tarkoituksena olikin kansalaisten kasvattaminen. Siis kansan jäsenen, ei perheen, suvun tai kylän jäsenen.
Suomessa nämä kehityslinjat yhdistyvät hauskasti samaan mieheen. Sakari Topelius loi Suomelle brändin, johon uskoa itsenäisyystaistelussa. Satusetä hänestä tuli sen vuoksi, että hän oli ensimmäinen suomalainen lastenkirjailija.
Ennen kuin lapsille luetaan satuja, heille siis loruillaan. Sanalla loru on väheksyvä sivumerkitys, ikään kuin olisi aivan se ja sama, mitä lapsille luetaan. Suuri osa kustantajien julkaisemista lastenrunokirjoista toteuttaakin tätä ideaa, mutta silti tai ehkä juuri sen takia lapselleen loruileva aikuinen oikein havahtuu, kun kouraan osuu lorukokoelma, jossa on myös mieltä.
Monelle tällainen ahaa-elämys on tapahtunut Kirsi Kunnaksen Tiitiäisen satupuu -klassikon äärellä. Paitsi että kirjan tarinat ovat hauskoja, ja niitä on miellyttävä lukea, koska ne ovat ammattitaidolla sommiteltuja, ne ovat myös sisällöltään erinomaisen mainiota runoutta.
Vaikka modernit runoilijat usein lukevat runojaan ääneen kapakoiden erilaisissa runoilloissa, harva huivikaulainen poeetikko pääsee samaan asemaan kuin lastenrunoilija, jonka vanhemmat havaitsevat hyväksi: näitä runoja ihminen saattaa kuulla pikkulapsena satoja ellei tuhansia kertoja. Usein jo ulkoa opittunakin, kun toisto tekee tehtävänsä myös kertojalle.
Onko lasten runolla ja niin sanotulla oikealla runoudella eroa? Mihin lapsi tarvitsee runoutta? Kirsi Kunnas on paitsi suomalaisen lastenrunouden klassikko, myös modernisti, joten nyt Aristoteleen kantapää lähtee kysymään häneltä.
– – –
aristoteles(at)yle.fi
