Jos jokin suomen kielen ilmiö pitäisi valita maailman ärsyttävimmäksi asiaksi, niin voiton veisi varmasti niinku-sanan käyttö. Niinkuttelusta aiheutuvat valitukset ovat arkipäivää maamme kaikissa radio- ja televisiotaloissa eikä valituksilla näytä olevan loppua lehtien yleisönosastopalstoillakaan.
Niinku-sana on etenkin nuorten käyttämä sana. Aluksi sitä kuuli lähinnä niin sanottujen tavallisten nuorten haastatteluissa. Sitten se levisi myös sellaisten nuorten puheeseen, jotka ovat tottuneita haastattelujen antajia, kuten muusikot ja taiteilijat. Ja jo monen vuoden ajan niinku on kuulunut oleellisena osana myös nuorten tai nuorekkaiden toimittajien puheenparteen.
Niinku-sanan käytöstä valittajat taas tuntuvat olevan enimmäkseen vanhempia kansalaisia. Koska monet tiedotusvälineistä sijaitsevat pääkaupunkiseudulla ja löytävät luonnollisesti aiheensa ja haastateltavansa lähistöltä, modernilla helsinkiläisnuotilla lausuttu nariseva niinku saa tuhannet vastaanottimet sulkeutumaan ympäri maata.
Nuoremmat kuuntelijat eivät valita niinkuttelusta. Tähän lienee syynä joko se, että he ovat tottuneet siihen ja se ei häiritse heitä tai sitten he ovat tottuneet siihen niin, että he eivät enää kuule koko sanaa.
Kielentutkijoille niinku ei ole häiritsevä lisuke vaan osa luonnollista kielenkäyttöä. Se on yksi niin sanotuista dialogipartikkeleista eli pienistä sanoista, joita dialogit eli keskustelut vilisevät. Kun keskustellaan, kumppanin puhetta myötäillään sanomalla niin, joo, aivan ja ynähtelemällä mmm, mm-m ja aaa. Puhuja hakee sanoja sanomalla tota, tuota tuota tai niinku. Arkielämän puhe on täynnä tällaista replikointia, jolla ei ole itsenäistä merkitystä.
Tieteellisesti sanottuna tutkija Marja-Leena Sorjosta lainaten “…partikkelien avulla puhujat implikoivat episteemisiä ja affektisia kannanottoja tehden samalla kielellisiä tekoja (esimerkiksi vastaavat myöntävästi kysymykseen, ilmaisevat samanmielisyyttä toisen puhujan kannanoton kanssa jne.) ja rakentaen paikallisia osanottajarooleja”.
Arkisesti ajateltuna niinku ilmaisee sitä, että ajatusta ei ole ajateltu loppuun ennen kuin sitä aletaan sanoa ääneen. Niinku voi kertoa myös puhuttavan asian epävarmuudesta, arkuudesta sanoa asiaa suoraan tai yksinkertaisesti siitä, että oikea sana ei juuri nyt löydy.
Eikä keskustelun täyttäminen sisällön kannalta vähemmän ratkaisevilla sanoilla ja äänteillä ole lainkaan suomalaisten yksinoikeus. Saksalaisessa keskustelussa kotoista niinkua merkitsevät eigentlich, also ja oder. Etelä-Amerikassa keskustelijat hokevat espanjankielistä kysymystä como no?, vaikka kysymyksen merkityksestä ei voikaan olla aivan varma. Englannissa niinkun korvaajia löytyy monipuolisesti vaikka well... you know, this is so kind of if you know what I mean... you see? Ranskalaisetkaan eivät aina tiedä mitä sanoa, ja silloin he saattavat sanoa vaikkapa c'est à dire eli niin sanoakseni. Eikä ajatuksen hakeminen kesken keskustelun ole tavatonta suomenruotsalaisille kanssakansalaisillemmekaan, jotka liksom brukar säga liksom aina vähän väliä.
Jokapäiväisessä puheessa kukaan ei pane näitä partikkeleita sen kummemmin merkille, mutta tiedotusvälinekeskustelusta ne huomaa nopeasti. Ensimmäisiä asioita, joita radiotyötä opiskeleva ihminen joutuukin yleensä kantapään kautta huomaamaan on se, että haastattelun aikana ei saa ynähdellä vastaukseksi keskustelukumppanille. Vaikka tämä kommentoimattomuus tuntuu puhujasta itsestään keskusteluhetkellä loukkaavalta ja täysin epäinhimilliseltä, paljon pahemmalta vastailu ynähdellen ja murahdellen kuulostaa kuulijasta, joka ei ole keskustelutilanteessa itse ollut aktiivisena osallisena.
Niinku herättää siis voimakkaita tunteita. Kolumnisti ja kirjallisuusarvostelija Vesa Karonen leikitteli keväällä kolumnissaan ristiretkestä niinkuttelua vastaan. Moiselle sotaretkelle kenraali Karonen saisi varmasti taakseen suuren ja yhtenäisen sotajoukon. Vesa Karonen on siis oikea ihminen kertomaan, mikä noissa neljässä-viidessä kirjaimessa niin rassaa.
