Rokki soi kaikkialla, mutta mistä rokkarit oikein laulavat? Me kaikki tiedämme, että kun Mick Jagger laulaa I Can´t Get No Satisfaction, hän ei laula seksuaalisista tyydyttymisvaikeuksista vaan siitä, miten amerikkalaisnuoriso jo 60-luvulla törmäsi siihen nykyihmisen dilemmaan, että kuluttamalla ei saa onnea. Me kaikki olemme myös huomanneet, että J.Karjalaisen kymmenen vuotta vanha hitti Mä tahdon olla lähellä sinua voidaan tulkita tavallisen rakkauslaulun lisäksi myös uskonnolliseksi tunnustukseksi. Ja kaikki me olemme myös kuulleet teorian siitä, että Beatlesin Lucy in The Sky With the Diamonds –kappaleessa ei laulettaisikaan tähtitaivaasta ja Lucia-neidosta vaan että kyse olisi laulun nimen substantiivien alkukirjainten mukaan LSD-huumeen aikaan saamista näyistä.
Vaikka rokkia on joka paikassa, sen sisältöä on tutkittu tieteellisesti yllättävän vähän. Rockia pidetään itsestään selvänä viihdykkeenä, jonka laulunaiheet koskevat nuorten hormonitoiminnan käytännön seurauksia. Tärkeimmät selvitykset musiikin lajista ovat sosiologisia tutkimuksia rock-musiikin taloudellisista vaikutuksista tai sen eri suuntausten syntymisten yhteiskunnallisista ulottuvuuksista.
Kaksi vuotta sitten Tampereen yliopiston kirjallisuustieteen laitoksella järjestettiin kuitenkin seminaari, jonka tarkoituksena oli tutkia rock-sanoituksia kirjallisuustieteellisin menetelmin. Seminaarin innoittamana tutkijat Toni Lahtinen ja Markku Lehtimäki kokosivat viime vuonna kirjaksi saakka kokoelman rock-tekstianalyysejä nimellä Ääniä äänien takaa.
Kirja sisältää tarpeeksi lähdeviitteitä ja vaikeita sanoja käydäkseen tieteestä, mutta myös rockin ystävä löytää sieltä paljon hupia ja uusia näkökulmia. Joista osan kanssa voi olla vapaasti eri mieltä.
Ääniä äänien takaa paljastaa, että John Lennonin tekstien yhteys Lewis Carrollin Liisa Ihmemaassa –kirjoihin avaa monia Beatlesin sanoituksia kirjallisen perinteen suuntaan. Nihilistisen industrial-metallin mestarin Nine Inch Nailsin kuvottavat visiot taas asettuvat 1800-luvulla syntyneen koneromanttisen taiteen moderniksi versioksi, joka käyttää jopa fasistista kuvastoa sosiaalisen kritiikin ja toisaalta myös rahan ansaitsemisen välineenä. Artistin subjektiaseman tarkastelun esimerkkikohteena on brittiläinen Morrissey, jonka tekijyyden auktoriaaliset aspektit kiinnitetään katolisuuden, antimoderniuden että dandyismin perinteisiin. Ja onpa mukana kaksi analyysiä kotimaisistakin sanoituksista. Rovaniemeläinen rap-ryhmä Tulenkantajat ja Leevi & The Leavings –yhtyeen Gösta Sundqvist ovat mainiota ja tuoreita valintoja analyysin kohteiksi.
Kirjoittajat ovat nuoria tutkijoita, joiden kirjoituksista paistaa läpi fanius tutkimuksensa kohdetta kohtaan. Tämä vähentää analyysien kriittisiä äänenpainoja, mutta toisaalta takaa sen, että tieteilijät eivät irrota tekstejä popparien suusta ja luule niitä liikaa runoudeksi. Rockissahan sanoitukset ovat tärkeä osa, mutta siltikin vain osa kokonaisuutta. Eihän tekstejä painettu rocklevyjen kansiin ennen Beatlesin Sergeant Pepper´s Lonely Hearts Club –levyä vuonna 1967.
Miten kukaan viitsii ryhtyä rock-tekstien analysointiin, kun jo John Lennon sanoi, että ”on mukavaa, kun ihmiset pitää sanoituksistamme, mutta kun he alkavat arvostaa niitä, etsiä niistä kaikenlaisia hienoja asioita ja tekevät niistä ison jutun, niin silloin menee plörinäksi”? Gösta Sundqvistin tuotantoa analysoinut tutkija Toni Lahtinen vastatkoon.
