Mikään ei ole niin kekseliäs kuin insinööri ja mikään kirjailija ei ole niin kekseliäs kuin tieteiskirjailija. Vielä 1800-luvun puolivälissä usea kustantaja hylkäsi Jules Vernen Viisi viikkoa ilmapallossa –nimisen esikoiskirjan Afrikan tutkimisesta kuumailmapallolla liian tieteellisenä, mutta lukijat olivat lopulta eri mieltä. Teoksesta tuli menestys ja Verne sai seuraajia.
1800-luvun lopulla teollistumisen luoma usko luonnontieteiden kaikkivoipaisuuteen ja darwinismin uudet ajatukset evoluutiosta ruokkivat kirjailijoiden mielikuvitusta. Vuosituhannen vaihteessa työteliäs brittikirjailija H.G. Wells kirjoitti teoksen nimeltään Maailmojen sota, jossa marsilaiset hyökkäävät Maahan. Pian matkailu maasta avaruuteen ja toisinpäin oli science fictionin leipälaji etenkin Yhdysvalloissa ja Englannissa. Varsinainen scifin kultakausi alkoi kuitenkin toisen maailmansodan jälkeen.
Noihin aikoihin ilmestyi George Orwellin klassikko 1984, joka on yhä ajankohtainen yhteiskunnallinen totalitarismin kuvaus. Niin Arthur C. Clarke, Stanislaw Lem, Isaac Asimov, Robert A. Heinlein kuin Ursula Le Guinkin tekivät tuotantonsa merkittävimmän osan 50, 60 ja 70-luvuilla. 80-luvulla alkoi Philip K. Dickin ja William Gibsonin kyberpunkiksi nimetyn tieteiskirjallisuuden alalajin tummasävyinen aikakausi.
Scifi on alusta saakka toiminut myös tulevaisuuden teknisten innovaatioiden ennustajana. Arthur C. Clarken tuotannosta löytyvät tietoliikennesatelliittien perusajatus ja tietoverkkojen välityksellä toimiva suora demokratia. Gibson taas lanseerasi nykyään tutun käsitteen kyberavaruus jo vuonna 1984(!). Kaikenlaisten hauskojen vempaimien kehittelyn lisäksi sekaan mahtuvat luonnollisesti aseet. H.G.Wellsin teos The World Set Free esitti jo vuonna 1914 ajatuksen, että ydinfysiikan kehitys johtaa tuhoisien pommien rakentamiseen. Kyseinen kirja vaikutti tuon ajan fyysikoihin vahvasti. Kun unkarilainen tiedemies Leo Szilard keksi ketjureaktion periaatteen vuonna 1934, hän ei uskaltanut julkistaa keksintöään, koska hän pelkäsi Wellsin ennustamaa atomipommia.
Uusien maailmojen ja ennenäkemättömien keksintöjen kehittämisen lisäksi tieteiskirjailijat ovat uurastaneet uusien sanojen ja uusien kielten kehittämisessä. Nyt emme kuitenkaan käsittele avaruuden asukkaiden puhe-elimille kehitettyjä keinotekoisia kieliä kuten Star Trek –elokuvia varten laadittua klingonia vaan keskitymme siihen ehdotukseen mahdollisen maailman oletettua teknologiaa käsittelevästä kielestä, joka jokaisen muita maailmoja suunnittelevan kirjailijan täytyy luoda.
Herkullinen kohde tämän sanaston ystävälle on Stanislaw Lemin hiljan suomeksi julkaistu kirja Konekansan satuja ja tarinoita. Seppo Sipilän suomentama tarinakokoelma on ikään kuin robottien ja koneiden oma satukirja, jossa ihminen on vain alati väijyvä limainen ja uskomattoman pahantahtoinen olio. Lemin kirjassa seikkailevat mm. Erg Itseinduktiivinen ja Elektritari Rautapää, joka on juonut nestemäistä heliumia, kunnes hänen peltivatsansa pulputtaa. Arbitron Kosmosson on pitkänhuiskea kuin jännitepiikki. Radomantit taas ovat niin saitoja, että joka ilta he laskevat planeettansa kaikki atomit. Lemin opuksessa uskomattomia keksintöjään kehittävät keksijä Kreatius, suurhöveli ja vatsapeltimaakari, pilvilinnoitusmestarit, suurohjelmoijat, hoviaparaatikot, Suuri Hovikybernööri, Yliarkkidynaamikko ja Suurabstraktori.
Scifi-terminologian harrastajia on tänä syksynä ilahduttanut cd-levyn muodossa ilmestynyt suomalainen avaruusooppera. Kyseessä on metallisesta musiikistaan ja kerroksisista sanoituksistaan tunnetun CMX-yhtyeen Talvikuningas-eepos. Siellä lauletaan kosmologisen vakion laulua, luetaan Kuninkaan mekaanista yökirjaa ja vihdoin Punainen Komentaja avaa komposiittinyrkkinsä. Miten kuvitellaan maailma, tekniikka ja sanasto, joita ei vielä ole? Toimittaja Pasi Heikuran parsekin kokoista aukkoa scifin saralta paikkaa seuraavassa CMX-yhtyeen sanoittaja ja runoilija A.W. Yrjänä.
- - -
aristoteles(at)yle.fi
