Röllirusokas, loispiponen, tihkutympönen, haituvahiippo, mönjävahakas, outorisakas. Ei, nyt emme puhu uusista herttaisista satukirjasankareista vaan metsiemme sienisadosta. Tarkemmin sanottuna sienten nimien kielellisestä sadosta.
Kaikkihan me tiedämme herkkusienen ja herkkutatin, ne ovat nimensäkin mukaisesti herkullisia ruokasieniä. Kärpässieni on metsän väriläiskä ja saanut nimensä siitä, että sen avulla on tapettu kärpäsiä. Kantarelli on keltavahvero ja saanut nimensä väristään ja siitä, että se on vahvero. Ja korvasieni on korvasieni siksi, että se muistuttaa ruskeaa korvaa.
Mutta edes moni intomielinen sienestäjä ei tiedä, että Suomessakin metsien sienilajeja tunnetaan tuhansia. Niiden syömäkelpoisuudesta ei kukaan mene takuuseen, mutta lähes kaikki on kuitenkin nimetty, siitä on pitänyt huolen kansainvälisestikin poikkeuksellisen ahkera ja perusteellinen Sieniseuran nimistötoimikunta.
Matka lähes täydelliseen sientennimiluetteloon on ollut pitkä. Sienten käytön tunnettu historia on ällistyttävän lyhyt, kun muuten ihminen on ottanut käyttöönsä kaiken mitä luonnosta irti saa. Kiinasta on sentään löytynyt jopa 7000 vuotta vanhoja dokumentteja sienten käyttämisestä ravinnoksi. Mutta siinä kun roomalaiset tiesivät tryffelisienten herkullisuuden, germaanit halveksivat sieniä ja kun Suomessa mentiin nälkävuosina metsään pettua hakemaan, väki potki herkkutatit ja muut sienet eli metsänroskat kumoon tieltään.
Ensimmäinen suomenkielinen sienikirja ilmestyi vasta 1863. Sen oli kirjoittanut vapaaherra Eduard Hisinger ja kirjan nimi oli Sienikirja eli Sieni-Kallen osviitta tuntemaan ja käyttämään syötäviä sieniä. Kuvaavaa sienestyksen historialle maassamme on se, että kipinä sienikirjan laatimiseen syntyi autonomian ajan lisääntyneiden venäläiskontaktien kautta. Suomen Talousseura päätti julkaista sienikirjan taloudellisten hyötynäkökohtien vuoksi, ei kulinaarisesta tai tieteellisestä mielenkiinnosta.
Jo ensimmäinen sienikirja kuvasi kohteensa paitsi sanoin, myös kuvin. Sienikirjan neljästätoista sivusta on värikuvasivuja peräti yhdeksän. Näillä Hisinger esittelee kaiken kaikkiaan kaksikymmentä sientä kasvupaikkoineen ja käyttötapoineen. Outojen sienten vaaroistakin kirja varoittaa vanhahtavaan sävyynsä: Epätuntemattomia sieniä ei ole koskaan noukkimista.
Noista ajoista sienimaailman tuntemuksessa on edistytty paljon. Tutkimuksessa ja sitä kautta uusien lajien nimeämisessä tiedemiesten apuna on ollut Suomen Sieniseura monine alueyhdistyksineen. Vuodesta 1949 yhtenäisiä nimiä sienille on kehitellyt Sieniseuran nimistötoimikunta, joka on siis vaikkapa nimien karvakupponen, lumiukonsieni, puistoukonsieni, tuhruvalhakka, syrjäkynsikäs ja haisunahikas takana.
Pistehimmihiippo, pörhösuomuhelokka, kalvashaprakas, rikkakarikka, nuhrumyyränlakki, nukkakalponen, ryhäpahkalakki, valjuvalmuska, kurttujuurekas - dosentti ja Suomen Sieniseuran nimistötoimikunnan puheenjohtaja Seppo Huhtinen, miksi sienten nimet ovat niin hassuja?
(Ohjelma kuunneltavana tämä sivun oikeasta laidasta kuukauden ajan radiolähetyksestä.)
aristoteles@yle.fi
