Tänään Aristoteleen kantapään sitaattivinkki tarttuu ajankohtaiseen aiheeseen nimeltään Miten vastaan kännykkäpuheluun. Maailman eniten matkapuhelimia käyttävänä kansana olemme kumonneet ennakkoluulon tuppisuisista suomalaisista, mutta jotain turhan alkukantaista kännykkäetikettiimme on jäänyt.
Puhelimeen vastaaminen on muuttunut. Nykyään näemme puhelimen ruudusta, kuka soittaa, ja niinpä yhä useampi vastaa puheluun sanomalla: Mitä?, No? tai Mitä nyt?
Valitettavan harva ymmärtää, että vaikka tällainen vastaus saattaa vaikuttaa käytännölliseltä, se on erittäin töykeä soittajaa kohtaan. Näin vastaaville ihmisille ei tee mieli soittaa ja ehkäpä eristäytyminen onkin heidän tavoitteenaan. Sitä paitsi vaikka puhelimen ruudussa lukee kaverin nimi, soittaja saattaa ollakin palomies, joka kertoo, että puhelimen omistaja joutui juuri sairaalaan.
Näin asiaa tutkittuamme huomaamme, että vaikka puhelimet ovat muuttuneet, puhelinetiketillä on yhä sijansa. Kokeillaanpa seuraavalla kerralla vastata puhelimeen niin kuin puhelimeen on sen yli satavuotisen olemassaolon ajan havaittu parhaaksi vastata: sanotaan oma nimi. Jos omaa nimeä ei haluta sanoa, sanotaan haloo. Näin yksinkertaista se on.
- - -
aristoteles@yle.fi
Miksi vastustaa kehitystä?
Ymmärrän toki, että kielen kehityksen hyväksyminen ja siihen sopeutuminen voi joskus tuntua ylitsepääsemättömän vaikealta. Kielen kehityksestähän tässä pulmassa on kyse. Yli kolmekymppistä fossiilia riipaissee sydämestä kuulla nuoren - tai nuorekkaan - tutun vastaavan kännykkään lyhyesti "Joo", "No terve" tai "Hmm-m?".
Aristoteleen kantapään mukaan tällainen käytännöllinen tervehdys kuulostaa töykeältä. Saanen udella, monenko ihmisen mielipidettä juttua kirjoitettaessa on kysytty? Epäilen, että kyseessä on vain parin-kolmen muumion intuitioon perustuva mielipide. Ainakaan minun kännykkäni osoitekirjasta ei löydy monta, joka kuulostaisi vaivautuneelta edes kuullessaan sarkasmilla sävytetyn No mitä nyt taas? -kysymyksen.
Onko todella muka perusteltua pitää kännykkäpuheluun lyhyesti vastaamista töykeänä? Vaihtoehdothan sille olisivat puhelun hylkääminen, haloo-huudahdus tai itsensä perusteellinen esittely. Puhelun hylkääminen olisi paitsi epäkohteliasta, myös sangen typerää, mitä lienee turha perustellakaan sen kummemmin. "Haloo" ja "Abdul Anttila" (nimi muutettu) -vastaukset vaativatkin jo tarkempaa tutkimista.
"Haloo" on jo valitettavasti menemässä pois muodista. Sitä onkin jo käytetty kauan ja ympäri maailmaa, joten se lienee kulunut. Sitä paitsi "haloo" mielletään usein kysymykseksi "Haloo?", jolla tarkoitetaan "Kuka siellä on?". Siksi siihen kuuluu vastata "Pirkko täällä hei". Puheluun vastaaja on kuitenkin jo sekunti sitten lukenut kännykkänsä näytöltä, että Pirkkohan se siellä soittaa. Pirkkokin tietää tämän, ja jääkin vaivautuneena ihmettelemään, eikö linjan toisessa päässä muka muisteta, kuka Pirkko on, kun siellä kerta on kysytty, että "Haloo?" Haloo ei tietääkseni myöskään ole supisuomalainen puheluunvastaamissana, vaan laina, joka esiintyy ainakin Euroopan muissakin kielissä. Luulisi, että Aristoteleen kantapää olisi innokas keksimään nimenomaan suomalaisemman tavan vastata puhelimeen, ettei lainasanaa "haloo" tarvitsisi enää käyttää.
Entäs jos kännykkään vastattaisiin nimellä, esimerkiksi "Abdul Anttila" (nimi muutettu)? Minä vastaan puheluun etunimelläni, jos näytöllä on vain jokin tuntematon puhelinnumero. Sillä haluan viestiä soittajalle, etten tiedä, kuka hän on. Oletan kuitenkin, että soittaja tietää, kenelle hän soittaa. Näppäilyvirheitä ei nimittäin kännyköillä soitettaessa tule paljon, koska puhelinnumeroita voi nykyään lähettää toiselle niin, ettei numeroita tarvitse manuaalisesti kopioida. Etunimelläni vastaan myös niille, jotka soittavat minulle harvoin. Kun näen pirisevän kännykkäni näyttöruudulla esimerkiksi esimieheni nimen, en mitenkään voi olla liian varma siitä, onko hän nyt varmasti valinnut oikean nimen osoitekirjastaan.
Jos kännykkään kuitenkin soittaa ystävä, työ- tai koulutoveri, perheenjäsen tai sukulainen, vastaan usein empimättä "Terve" tai "Joo". On todella epätodennäköistä, että todellinen soittaja olisikin joku palomies, joka kertoisi vakavasta onnettomuudesta. Sitä paitsi, onko siinä tilanteessa tahdikkuus tärkeämpää kuin itse viestin perille meno? Tässä kohdassa Aristoteleen kantapää osoittaa mielestäni surkeaa arviointikykyä ja empatian puutetta, olkoonkin, että ohjelmaa tehdään osittain pilke silmäkulmassa. Ehkäpä juuri pilke eli halko pitäisikin ottaa pois näköelimen toimintaa häiritsemästä, jotta arvoisa Aristoteleen kantapää näkisi näennäisen töykeyden takana käytännöllisyyden ja kielen aidon kehityksen.