Vaikka monella taholla nykyaikaa ja oloja etenkin meillä länsimaissa pidetään vapaampina kuin koskaan, kielenkäyttöämme säätelevät monet tiukat rajoitukset. Kosolti miettimisen aihetta antaa ilmiö nimeltään poliittinen korrektius. Termi on lähtöisin marxilais-leninistisestä perinteestä, jossa ihmisten mielipiteitä mitattiin sillä, ovatko ne linjassa puolueen linjan kanssa.
1970-luvulla käsite levisi Yhdysvaltoihin ihmisoikeuskeskusteluun, etenkin sukupuoli- ja rotukysymyksen pariin. 80-luvulla termiä alettiin käyttää Yhdysvaltain demokraattien piirissä jo ironisesti, ja 1990-luvulla se nousi uudelleen eloon USA:n konservatiivien koulutuspolittisissa hankkeissa. Ja tämän uuden elämänsä aikana termi on rantautunut myös tänne Pohjolaan.
Poliittisella korrektiudellahan tarkoitetaan pyrkimystä löytää kieli ja ilmaukset, jotka eivät loukkaa ketään. Runoilija Panu Tuomi ottaa viime vuonna Kerberos-lehdessä ilmestyneessä esseessään käsittelyyn tämän ”yleisen moraalin” ja asettaa sen vastakkain yksilön ja taiteilijan oman moraalin kanssa. Tuomi kirjoittaa:
...olen lanseerannut oman termini poeettinen korrektius; sen tarkoitus on korostaa henkilökohtaisen moraalin tärkeyttä suhteessa yleiseen moraaliin (eli poliittiseen korrektiuteen), joka helposti tuudittaa ihmisen laiskuuteen ja saa tämän hokemaan pelkkiä ulkoa opittuja lainaviisauksia.
Aristoteleen kantapään sitaattivinkkijaosto suositteleekin meitä kaikkia arkipäivän runoilijoita olemaan tarkkana: kun poliittinen korrektius menee niin pitkälle, että tosiasioista pitäisi poliittisen korrektiuden nimissä vaieta, on aika ottaa käyttöön poeettinen korrektius!
- - -
aristoteles(at)yle.fi
