Päivän sitaattivinkkinä emme nyt luovu kännyköistämme, sytytä nuotiota ja siirry savumerkkeihin. Pohjois-Amerikan intiaanien säilyneissä ajatuksissa on kuitenkin paljon sellaista, mikä modernisti sanottuna resonoi nykyajassamme.
Intiaanien luonnonläheinen kulttuuri on tarjonnut paljon ajateltavaa etenkin luonnon tilasta huolestuneille. Cree-intiaanien ennustukseksi on mainittu tällainen ajatelma: vasta sitten kun viimeinen puu on hakattu, vasta sitten kun viimeinen joki on myrkytetty, vasta sitten kun viimeinen kala on pyydetty, vasta sitten te huomaatte ettei rahaa voi syödä.
Myös intiaanien suhdetta maahan ilmentävät ajatelmat voisivat antaa ajattelemisen aihetta nykyajan taloustieteilijöille: mikään maa missään ei ole kenenkään omaisuutta. Myös myötäelämistä korostava intiaaneilta lainattu totuus on kuuluisa: älä tuomitse naapuriasi ennen kuin olet kulkenut mailin hänen mokkasiineissaan.
Levinnein intiaanisiteeraus kautta aikojen on kuitenkin juhlallinen keskustelunlopetus ugh, olen puhunut. Intiaanien kulttuurin tutkija Riku T. Hämäläinen sijoittaa ilmauksen populaarin synnyn Henry Wadsworth Longfellowin teokseen Hiawathan laulu. Kirja ilmestyi kansalliseeposten aikakaudella vuonna 1855 ja Longfellow kutsui sitä intiaanien Eddaksi. Meitä suomalaisia Hiawathan laulussa kiinnostaa se, että se on kirjoitettu samaan runomittaan kuin Kalevala!
Hämäläisen mukaan puheenvuoron lopetusilmoitus kuului intiaanien tapoihin ja eri kielet ovat olleet täynnä erilaisia merkitseviä ynähdyksiä, joten aivan kaukaa haettu tuo sarjakuvamainen ilmaus ei ole. Ugh, olen puhunut!
- - -
aristoteles(at)yle.fi
