Viron kansalliseepoksen Kalevipoegin pari vuotta sitten ilmestynyt suomennos on hauskaa luettavaa. Suomentaja Kyösti Kettunen on saavuttanut runomuotoon mainion poljennon ja kieli on sopivan vanhahtavaa, mutta silti nykylukijan helposti ymmärrettävissä. Suomalaiseen korvaan jo alku on kotoisa:
Lainaa kannel, Väinämöinen!
tarinata kypsyttelen!
Tahdon laatia nyt laulun
entisaikojen alusta.
Siinähän viitataan varsin suoraan laulellen vesiä lasketelleeseen vakaan vanhaan Väinöömme!
Yksi Kalevipoegille tyypillinen virolaisten paikkojen syntyä selittävistä tarinoista on surullisen kaunis kertomus siitä, miten Tallinnan Toompean mäki ja sen lähellä sijaitseva Ülemisten järvi ovat syntyneet. Juttuhan meni siis niin, että kun vanha kuningas Kalevi kuoli vanhuuteen, hänen vaimonsa Linda teki miehelleen haudan:
...lepopaikan sievän laittoi
viluvuoteen viimeisteli.
Sitten Linda hautasi miehensä ja suri Kalevia,
itki kuun, itki kaksi
suri päälle kolme kuuta
vielä hetken neljättäkin.
Tyyntyi itku itkemällä
suru kyynelehtimällä.
Nyt leski alkoi kantaa kiviä haudan päälle tehdäkseen suurelle miehelle muistomerkin. Näin syntyi liki 50 metriä korkea Toompean mäki. Viimeistä kiveä kantaessaan Linda väsyi, kaatui kynkähälle ja kivi vieri irti kantoköydestä. Kiven päällä Linda, leski murheellinen
... väsyneenä huokaeli
itkun haikean aloitti
sammuttaakseen surua.
Tästä itkusta muodostui 10 neliökilometrinen Ülemistejärvi Tallinnan keskustan eteläpuolelle ja tuo Lindan kivi on sen rannalla yhä.
Mutta viluvuode — onpa kaunis sana haudalle! Levätään siis vasta viluvuoteessa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi
