Suomalainen kouluaine muuttuvassa maailmassa

Jo muinaiset suomalaiset oppivat kirjoittamaan koulun ainekirjoituksen kautta. Yhä nykyäänkin koulun ainekirjoitus on suurimmalle osalle ihmisistä myös ainoa teksti, jota he elämänsä aikana kirjoittavat. Kun ihminen herkässä iässä vuosi toisensa jälkeen kirjoittaa kymmeniä ainekirjoituksia vuodessa, tekstin kaava väkisinkin iskostuu mieleen ja niinpä kouluaineen muoto on vaikuttanut suomalaiseen ajatteluun ja kirjoittamiseen jo yli 150 vuoden ajan.

Suomalainen ainekirjoitus syntyi 1852, kun nuorison kelpoisuutta yliopisto-opiskeluihin alettiin testata ylioppilastutkinnolla. Tutkinto oli pääasiassa suullinen, mutta siihen sisältyi ”lyhyenlainen kirjoitelma äidinkielellä”. Tuosta lähtien ainekirjoitusta on opetettu koulussa ja vaikka kaikki eivät olekaan tähdänneet lukioon ja yliopistokoulutukseen, ylioppilasaine on ollut koulun ainekirjoituksen malli ja tähtäin.

Ainekirjoitusta on opetettu äidinkielen tunneilla, mutta sen merkitys on nähty paljon merkittävämmäksi kuin pelkäksi äidinkielen taitojen mittariksi. Tietysti oppilaan kirjoittamasta tekstistä näkee, onko hän oppinut kirjoittamaan ymmärrettäviä lauseita peräkkäin, mutta alunperin ylioppilastutkinnon äidinkielen aineella mitattiin kokelaan koko opintaipaleellaan hankkimaa tietokapasiteettia kaikista aineista.

Äidinkielen ainetta on pidetty myös oppilaan kypsyyskokeena, oman ajattelun ja ajatusten ilmaisemiskyvyn osoituksena. Niin kuin professori Pentti Leino vaatimattomasti julistaa äidinkielen aineen historiaa ja nykypäivää luotaavassa kirjoituskokoelmassa Kiittäen hyväksytty, äidinkielen koe testaa kirjoittajan kykyä hahmottaa kokonaisuuksia, ajatella analyyttisesti ja esittää näkemyksensä jäsentyneesti ja uskottavasti. Ja ennen muuta se osoittaa, pystyykö kirjoittaja näkemään ilmiöiden välisiä yhteyksiä, onko hänellä rohkeutta itsenäiseen ajatteluun ja uskallusta esittää omia ajatuksiaan. Lyhyesti sanoen äidinkielen kokeesta tekee kypsyyskokeen se, että siinä kirjoittaja saa tilaisuuden laittaa peliin niin kielen ja ajattelun taitonsa kuin koko persoonallisuutensa.

Abiturientit ovat kokeneet äidinkielen ylioppilaskokeen aiheet aina kuiviksi ja tyhjiksi teemoiksi, jotka eivät kosketa heidän omaa elämäänsä eivätkä selvästi liity mihinkään tiettyyn koulussa opittuun asiaan. Mutta niin niiden pitääkin, tuossa kokeessa oppilaan pitää tavallaan koota kaikki oppimansa omaksi synteesikseen ja osoittaa, että saamansa koulutiedon avulla hän nyt pystyy nousemaan arkisen kouluajattelun yläpuolelle.

Perinteinen ainekirjoitus on kuitenkin romukoppatavaraa nykypäivän koulussa. Ylioppilaskirjoituksen äidinkielen koe uudistui vuosi sitten kaksiosaiseksi. Kokelaat kirjoittavat yhä myös esseen vapaavalintaisesta aiheesta ja usein annetun aineiston turvin, mutta uutuutena on tekstitaidon koe, jolla pyritään mittaamaan kokelaan kriittistä lukutaitoa ja kykyä eritellä lukemaansa.

Yleissivistystä mittaava kypsien nuorten ihmisten kirjoitusmittelö kuulostaa juhlavalta, kun on nähnyt vilauksia nykylukiolaisten ainekirjoituksia, joissa rivi saatetaan aloittaa pilkulla. Miten ylioppilaskirjoituksen uudistus on sujunut? Kun aineen kaava muuttuu, muuttuuko koko ajattelun malli?

(Ohjelmassa haastateltavana ylioppilaslautakunnan apujäsen, äidinkielen sensori Lasse Koskela. Ohjelma on kuunneltavana kuukauden ajan tämän sivun oikean palstan Radiosoitin-ikkunasta.)

- - -

aristoteles(at)yle.fi