Suomessa on monia paikannimiä, jotka saavat ilman hakuteoksia matkustavan kesämatkailijan ihmettelemään lopun lomamatkaansa. Yksi niistä on Pohjanmaa, tai oikeammin Pohjanmaan ruotsinkielinen nimi. Tuo maamme länsirannikolla sijaitseva ylpeiden ja uljaiden ihmisten seutu on ruotsinkieliseltä nimeltään Österbotten. Hmm... siis Itäpohja. Miten niin Itäpohja, Länsi-Suomessa? Missä se Länsipohja sitten on? Vasta hiukan laajempi kartta kertoo, että Västerbotten on nimensä mukaisesti lännessä: se sijaitsee naapurimaassamme Ruotsissa.
Vanha Perämeren erottama nimipari kertoo ajasta, jolloin suomalaiset ja ruotsalaiset asuivat samassa maassa. Samasta historiasta kertoo myös moni pohjalainenkin tienviitta — ruotsi on viidelle prosentille Suomen asukkaista äidinkieli.
Tämä viiden prosentin vähemmistö on kaikkien maailman kielivähemmistöjen lailla voimakkaiden intohimojen kohde. Kun kansallinen herääminen alkoi Suomessa 1800-luvulla, asennoituminen vanhaan ja uuteen vallanpitäjään piti tietenkin terävöittää itsenäisyyttä korostavasti. Niin kuin itsenäisyysmies A.I. Arwidsson kiteytti: "Ruotsalaisia emme ole, venäläisiksi emme tule, olkaamme siis suomalaisia”.
On pieni ihme, että suomenruotsalainen kulttuuri säilyi maassamme itsenäistymisen melskeiden suomalaismielisessä myllerryksessä. Zacharias Topelius oli jo 1880-luvulla sitä mieltä, että ruotsalaiset olivat saaneet työnsä valmiiksi Suomessa ja että ruotsinkielinen kirjallisuus oli kuihtumassa maastamme pois.
Näiden maailmanlopun tunnelmien vuoksi suomenruotsalaisten keskuudessa syntyi luonnollisesti vastareaktio. Ruotsia puhuvat perustivat monia järjestöjä ja laitoksia rikastuttamaan ja ylläpitämään omankielistään kulttuurielämää. Tällöin luotiin muun muassa luja pohja ruotsinkieliselle koululaitokselle, ja nämä tiukat asemat näkyvät vielä nykyäänkin.
Vähemmistön olemassaolonsa vuoksi taistelemat ja saavuttamat asemat harmittavat luonnollisesti tiettyä määrää enemmistön edustajia. Niinpä vielä nykyäänkin monen mielestä suomalaiskoulujen pakollinen ruotsinopetus on yksi maailman suurimmista ongelmista eikä verraton rikkaus. Monien pakkoruotsin vastaisten kannanottojen taustalla aistii vanhan kaunan bättre folkia kohtaan; näitä bättretalandeja, joiden pappa betalar, jotka eivät juo viinaansakaan yksin kylmässä saunassa vaan yhdessä koko suvun kanssa helan gåria laulellen ja jotka — fy fan sentään — tutkimusten mukaan vieläpä elävät onnellisempina ja pidempään kuin suomenkieliset naapurinsa.
Suomenruotsalaisten keskuudesta katseltuna tilanne taas on pahimmillaan viivytystaistelua oman kulttuurin katoamista vastaan. Suomessa, etenkin Pohjanmaalla puhuttavat ruotsin muodot ovat maailman arkaaisinta ruotsinkieltä, joka on lähempänä 1700-luvun ruotsia kuin naapurimaamme nykykieltä. Yhteys kielen emämaahan ei siis aina ole kaikkein elävintä sorttia. Myös maamme valtakieli suomi uhkaa koko ajan pientä kielivähemmistöä, paitsi kaksikielisten seka-avioliittojen, myös valtakulttuurin voiman avulla.
Monessa ruotsinkielisessä koulussa oppilaat puhuvat välitunneilla suomea, koska se on niin siistiä. Vai pitäisikö asia ilmaista suomenruotsin omalla sanalla: monen suomenruotsalaisen mielestä suomen puhuminen on kiva asia. Ja kivahan taipuu: kivogare, kivogast.
Tasan sata vuotta sitten 100 000 suomalaista juhlisti Snellmanin 100-vuotissyntymäpäivää vaihtamalla ruotsinkielisen nimensä suomenkieliseksi. Tänä vuonna juhlitaan Snellmanin 200-vuotisjuhlia, joten on paikallaan kysyä suomenruotsalaisen populaarikulttuurin nuorelta vaikuttajalta, stand up –koomikko ja toimittaja Stan Saanilalta, mitä kuuluu, suomenruotsalaisuus?
