Äidinkielessämme on sanoja, joiden sekoittuminen toisiinsa tuottaa jatkuvasti päänvaivaa. Kaksi näistä sanoista ovat liuska ja luiska. Sana liuska johtuu etymologi Kaisa Häkkisen mukaan ilmeisesti verbistä liuskahtaa. Sanaa luiska ei Etymologisesta sanakirjasta löydy, mutta emme osune kauhean väärään, jos oletamme sen juontuvan verbistä luiskahtaa. Sanat ovat kuitenkin vanhoja, onhan liuskoja syntynyt liuskekivistä jo kivikaudella ja sanotaanhan ihmisen edeltäjiä ihmisapinoita luiskaotsaisiksi.
Liuska on nykyään paperia ja luiska asfalttia. Liuskalle kirjoitetaan tai tulostetaan, luiskaa pitkin ajetaan tai kävellään tasolta toiselle. Ja tähän liittyy kuulijaystävämme Nimettömän tämänkertainen ilmianto, joka menee näin:
"Taloyhtiössämme ovat nuoret äidit vaatineet porraskäytäviin LIUSKOJA lastenrattaita varten. Olemme asentaneet sinne luiskat, joihin he ovat sitten tyytyneet. Äskettäin Hesarissa toimittaja kertoi, kuinka juoppo makaa muistomerkin liuskalla. Minulle liuskalla ja luiskalla on täysin erilaiset merkitykset."
Jostain syystä u:n ja i:n muodostama diftongi on monelle meistä hankala erottaa. Toisaalta useimmille on helppoa erottaa se, juoko huikan vai hiukan.
Aristoteleen kantapään fraasirikollisuudenehkäisyosasto ottaa asian kuitenkin omakseen ja laatii asiasta heti nelivärisen, valtakunnallisen julistekampanjan:
Vain mäntti sekoittaa liuskan ja luiskan — tupakatta totta kai!
Ja Nimetön taas saa liuskakaupalla erinomaista luettavaa, kun joka kodin tietolipas nimeltään Aristoteleen kantapää — fraasirikos ei kannata luiskahtaa hänelle postiluukun välityksellä, ole hyvä!
– – –
aristoteles(at)yle.fi
Liuskahdus
"Luiskahtaa" on tietysti tuttu ja selkeä verbi, mutta mitä tapahtuu sille, joka "liuskahtaa"? Ei herätä mitään mielikuvia!
Muuten, miksi "mäntti" on tyhmän synonyymi? Minulle mäntti merkitsee paksua nahkaa, josta tehtiin (-dään?) esim. hevosen "aisankannattimet".
Kerkko Vihava