Itsetunto kolkuttaa

Luovuus on yksi viime vuosien eniten hoettuja muotisanoja työelämässä, politiikassa ja koulutuksessa. Vuosikymmenen puolivälissä sitä koetettiin korvata innovaatiolla, mutta luovuus pitää pintansa. Ja mikäs siinä, luovuus on sellainen tulivuorenpurkauksenomainen luonnonvoima, joka ei pahemmin hetkahda, vaikka siitä turuilla ja toreilla hiukan meuhkataankin.

Luovuus ei tunne rajoja, ja tästä osoituksena käy vaikkapa Jussi T. Kosken ja Saku Tuomen viisi vuotta sitten ilmestynyt Luovan ajattelun käsikirja nimeltään Kuinka ideat syntyvät? Vanha ystävämme Setä Tuomola Turusta lähetti meille luovan näytteen luovuusprofeettojen luovasta kielestä:

Siis varasta kaikki mitä irti saat äläkä tunne siitä huonoa itsetuntoa.

Silloin kun vielä elettiin sääntely-yhteiskunnassa eikä luovuudesta vielä tiedetty mitään, varkaiden riesana oli huono omatunto; muistattehan: se joka kolkuttaa ja muistuttaa, että meniköhän kaikki nyt ihan oikein. Huonolla itsetunnolla tarkoitettiin tuolloin suomalaisuuden perusasennetta, vastakohtaa rinta rottingilla olemiselle. Nyt luovuuden ja huomiotalouden aikakautena suomalainenkin ymmärtää henskeleiden paukuttelun tärkeyden kansallisessa innovaatiostrategiassa ansaintalogiikan muodostumisessa.

Se että itsetunto on nykyajan ihmisille tärkeämpi kuin omatunto ei pitäisi olla uutinen. Se, että se vaikuttaa kielenkäyttöön jo näin vahvasti, on Aristoteleen kantapäälle todiste siitä, että luovuus ei tunne kahleita.

– – –

aristoteles(at)yle.fi