Olen varma että tietokoneeni pelkää minua. Epäilen sen elävän pelokasta elämää, missä jokainen sekuntti voi olla sen viimeinen. Kuulen sen surunmielisen voihkaisun kun ilmestyn näköpiiriin, ja helpottuneen huokaisun, kun viimein päivän päätteeksi päästän sen liian lyhyille yöunille. Olen varma, että tietokoneeni kuuluu johonkin anonyymit ryhmään, missä kysellään mitä tehdä holtittomille isännille. Niille, jotka surutta kokeilevat kaikkea mahdollista mitä internetistä löytyy. Niille vastuuttomille ”muka tietäjille”, jotka iloisin ilmein tunkevat lähimmän mukavalta näyttävän piirikortin johonkin tietokoneen koloon. Pahoin pelkään, ettei minulla ole minkäänlaisia tietoteknisiä käyttäytymistapoja.

Tietokoneeni aiheuttaa minussa harhaisuutta ja paniikinomaisia pelkotiloja. Saatan syyttä kuulostella kovalevyn omituisia äännähdyksiä tai tuulettimen epäilyttävää hurinaa. Sydämeni jättää puolenkymmentä lyöntiä väliin virustorjunta ohjelman vihlovan piippauksen vuoksi. Ukkosen lähestyessä käyn varmuuden vuoksi repimässä naapurinkin piuhat seinästä irti. Pahimmillaan kuitenkin mielenterveyteni järkkyy, kun jokin projekti onnistuu. Sainko kuvan, äänen, kirjoituksen varmasti tallennettua? Tulisiko se tallentaa myös ulkoiselle kovalevylle, cd:lle, dvd:lle ja viedä usb-tikulla lähimpien ystävien koneelle varmuuskopioina? Ja taas olen hieman lähempänä valkoisen huoneen rauhoittavaa ovea.

En tiedä kuinka bittien maailmaan tulisi suhtautua. Nopeat muutokset koneissa ja sovelluksissa aiheuttavat huoletonta välinpitämättömyyttä. Kurvit suoriksi ja siitä yli, missä piuha on lyhyin.

Heikki Niskanen

http://www.malwarebytes.org/mbam.php

Tietotekniikka on upean loistava esimerkki itseään ruokkivasta systeemistä. Se pystyy korjaamaan kaikki sen itsensä aiheuttamat virheet. Upeaksi sen tekee monikertaisuus. Kun yksi virhe on korjattu, syntyy korjauksen seurauksena useita heikkoja lenkkejä, jotka ennen pitkää kypsyvät kukoistaviksi ongelmiksi. Ja tahti kiihtyy. Tietotekniikan omenapuu tuottaa runsaan sadon muumio-omenoita, joita ei kannata rontata edes kaatopaikalle. Niinpä ne jätetään paikalleen roikkumaan, ja toivotaan ettei yksikään niistä tippuisi vahingossa jonkun johtoryhmässä toimivan henkilön päälaelle.

Etsin bluetooth hammastahnaa jokunen vuosi sitten supermarketista. Olin sivukorvalla, varmaan vasemmanpuoleisella, kuullut sanan ”bluetooth” ja epäinhimillisen uteliaana persoonana sännännyt kauppaan etsimään uutta suuhygieenistä tarviketta. Ei löytynyt ja illemmalla sain säälinsekaisia katseita nörttituttaviltani kertoessani kauppamatkastani. Joku taisi livahtaa ulos liiallisen häpeäntunteen painamana. Tein hätäisiä puolustusliikkeitä ja kritisoin ankarasti tekniikkaa turhaksi ja epäluotettavaksi. Miksi puolentoistametrin pituinen johto muka häiritsisi työpöydällä? Miksei korvasta voi roikkua ohut langanomainen piuha? Jos kirkuvan vihreä johto törröttäisi oikeanpuoleisesta sieraimesta povitaskuun, voisin myöntää sen olevan hieman epäesteettinen, mutta olisi vai ajan kysymys milloin nenäjohdot saavuttaisivat nuorison suursuosion. Paniikinomaiset korjausliikkeet osuivat sattumalta maaliinsa. Tekniikka ei sinällään mahdollista mitään, mitä ei voisi langoilla tehdä. Se on hyökkäys- ja häiriöaltis, eli mitä mainioin alusta itseään ruokkivalle systeemille, joka ajan myötä tuottanee runsain mitoin uusia sovelluksia ja työpaikkoja Harald Sinihampaan hengen nimessä.

Heikki Niskanen

http://www.cs.uku.fi/tutkimus/aly/bluetooth.shtml
http://fi.wikipedia.org/wiki/Harald_Sinihammas

Ihmisiä kehoitetaan kehon hoitoon. Terveys on pop ja in. Vanha saa olla, jos ei näytä siltä. Kunto saa olla metsittyneen ladon luokkaa, jos omistaa kuntosalin vuosikortin. Rasvassa saa kelluttaa pähkinätkin, jos omistaa sykemittarin. Kunto on ulkoistettu laitteille. Laitteet surisevat, sihisevät, puhuvat ja samaan aikaan viidentoista tuuman ruudussa, kolmenkymmenen sentin päässä silmistä, pyörii kahden euron saippuasarja. Hiki pintaan, solariumin kautta auton rattiin ja supermarketin kautta ruutujumalan luokse kerryttämään huonoa omatuntoa lantion seutuville, juustoisen pastan avulla. Huomasitko moottoritiellä, että syksyn värit ovat parhaimmillaan?

Jäin laitekoukkuun välittömästi astuessani liikuntakeskuksen aulaan. Tulin keskukseen suoraan verkonlaskusta. Tyynen järven maaginen rauha huuhtoutui kihisevän kävelylaitteen myötä auttamattomasti unohduksiin. Loputtomien kuntolaitteiden meri purskutti yliannostuksen endorfiineja elektroniikka addiktioni ytimeen. Leijuin suljetuin silmin läpi kuntopyörien ja soutulaitteiden. Hyväilin arasti punastellen tuntemattomampia kehoituslaitteita. Vierailun lopuksi hikoilin itseni läpimäräksi ergometritestissä. Paikallani polkiessani mieleen häilähti välähdyksittäin menneisyyttä. Kuva voimistui. Poljin Puutosmäen nousevaa mäkeä ylöspäin. Metsässä takoi tikka harmaata keloa. Tien reunat vihersivät, oli lempeän kuuma kesäpäivä. Nousu jatkui, laella avautuisivat suuret selät. Takaa lähestyi jumputtavaa musiikkia kumiseva auto. Renkaat sihisivät asfaltilla, joku sanoi vierellä: ”Vielä minuutti”. Poljin ergometrissä. Rytmikäs musiikki tahditti asiakkaita laitteissaan, sihinä jatkui liikkumattoman kulkuvälineen virtuaalisessa terveysmatkassa. Kävelylaitteiden näytöissä pyöri monistettuna jokin luontodokumentti.

Heikki Niskanen

”Kaupassamme on esittelyn yhteydessä ilmainen kahvitarjoilu.” Tuo lause saa suomalaiset sankoin joukoin parveilemaan pahvimukien ääreen. Mehiläislauman tavoin harmaanmusta kansa pörrää kahviautomaatin luona, hikoilevan kahviesittelijän täyttäessä vimmaisesti tyhjeneviä kuppeja. Mikään muu tapahtuma Suomessa ei saa niin vankkumatonta ikisuosiota, kuin ilmainen kahvitarjoilu. Ilmaisen kahvitarjoilun sosiaalipsykologisia aspekteja ei ole tutkittu lainkaan. Se on outoa, koska millään muulla kymmenen sentin lahjuksella ei saavuteta sellaista vireyttä vanhenevan sukupolven keskuudessa.

Ilmainen terveystarkastus on vähemmän houkutteleva täky. Saapuessani Viretorille aula toisti tyhjyyttään kaikuvien seinien kautta. Hiljalleen huriseva ilmanvaihto lausui tervetuloa, ovi kolahti lempeästi takana. Tilassa tuoksui ’lääkäriltä’. Takaumana mielikuva täyteen ahdetusta terveyskeskuksesta hämmenti mieltä. Terveyspalvelut ovat kovan kritiikin alla, resurssien riittämättömättömyydestä paasataan. Jonotusaikojen maratonimaisuus herättää kauhuntunteita. Kukaan ei kerkiä minnekään, kaikki maksaa liikaa ja minä seison tyhjässä aulassa, arpoen kivi paperi ja sakset menetelmällä vaihtoehtoja ilmaisen terveystarkastuksen, ilmaisen fysioterapian, ilmaisen hammastarkastuksen ja ilmaisen terapiahetken välillä. Olenko minä enää oikealla planeetalla? Palataanpa takaisin.

Ilmainen kahvitarjoilu. Jos supermarketin kahvitarjoilusta vastaisivat juuri valmistuvat kahvitarjoiluammattilaiset keski-suomen tarjoilu- ja kahvipalveluammattikoulusta, ammottaisiko hypermarketin aula tyhjyyttään liian nuoren kahvin tuoksuessa? Pitäisikö Viretorille järjestää ilmainen kahvitarjoilu, jotta ilmainen terveyspalvelu löisi itsensä läpi?

Heikki Niskanen

http://www.viretori.fi/
http://www.spinalmousesolutions.com/

Luin jostakin kirjan kannesta tälläisen lauseen: ”Älä hermostu pikku-asioista, -kaikki asiat ovat pikku-asioita”. Ensimmäiseksi ajattelin sen olevan täyttä amerikkalaishenkistä soopaa. Taas on kirjoitettu jokin elämänohjeopus, mikä parantaa sielun ja hengen kertaiskulla. Päätin olla lukematta kirjaa, hiljaisen miehen protestina kyseistä markkinatuotetta kohtaan. Kun pahin propaganda-buumi täydelliseen tyyneyteen kehottavista mielen ja kehon hallintamenetelmistä alkoi olla ohi, törmäsin jälleen tuohon ärsyttävään pikkulauseeseen: ”Älä hermostu pikku-asioista, kaikki asiat ovat pikku-asioita”. Tällä kertaa vastasin haasteeseen ja pudotin uhkarohkeasti koko kirjan jalustaltaan lattialle pääkirjaston lukusalissa. Tyhjän salin penkit vapisivat henkevän raivoni edessä.

Lause asettui tielleni toisessa olomuodossa Megaelektroniikan tiloissa. Puolustuskyvyttömänä ja puolialastomana pienen anturin tarkkailtavana, minulle selitettiin, kuinka pienestä hermostuminen on kiinni. Aivoissa vaikuttavat sähkövirrat ovat miljoonasosan tuhannesosia yhdestä voltista. Liikutaan nanokentillä. Punaisen kirjan keltaiset kirjaimet nauroivat minulle, kuin varislauma vastapuidun syksyisen pellon yllä. Olin lyöty. Suurimmaksi kasvoivat pienet asiat.

Jollakin tavalla se myös helpotti. Ajatukset ja elämä ovat heikkojen virtojen vietävinä. Niin pienten, ettei niiden suuntaa ole vaikea muuttaa.

Heikki Niskanen

http://www.megaemg.com/
http://fysiikka.uku.fi/index_fi.shtml

Olin ajopuun lailla ajautunut tilanteeseen jossa minulle todistettiin logiikalla, jota en ymmärtänyt, Facebook:n erinomaisia puolia. Tilanne oli hämmentävä. Tein ensimmäisen koodin Pascal ohjelmointi kielellä vuonna 1983. Ruudussa luki ”Hello World”. Siitä lähtien puljailin kaiken maailman elektroniikkavempeleiden ja ohjelmistojen kanssa sulassa sovussa. Monimutkaiset sumeaan logiikkaan perustuvat algoritmit ja hennot, lähes näkymättömät, platinalankavastukset ekg-mittauksissa eivät tuottaneet suurempia ongelmia. Kymmenien antureitten yhtäaikaisen kalibrointistandardin määrittäminen mikroskooppisille raja-arvoille sujui Vivaldimaisin ottein. Kaikki oli hyvin, virta sihisi kaapeleissa tyynnyttävästi, tiedostot rakentuivat kansioihinsa järjestelmällisesti. Ja odottamatta, yhtä-äkkiä, tuijotin ruutua, josta en ymmärtänyt mitään.

Olin pitkään täysin varma, että Facebook:n perusrakenteen on luonut Tiivi-Taavi. Termit ”seinä, kaverit ja tilapäivitykset” olivat Hipsun keksintöjä ja käytettävät sovellukset Laa-Laa:n ja Pai:n hengentuotteita. Ajatusta tukivat keskustelut, joissa kuulin jonkun tarvitsevan keltaisia kaloja ja jonkun tökkäävän jotakin sormella. Luotettava, aina vakaa ystäväni, suisti minut täysin raiteiltani yli vuosi sitten. Teletapeilla ei ollut mitään tekemistä Facebook:n kanssa. Kaiken lisäksi hänen mielestään ainoa asia, johon kannattaa koukuttua, on juuri Facebook. Kuin lunttaamisesta nolosti kiinni jäänyt tokaluokkalainen laahustin koneen ääreen ja kirjauduin kyynelsilmin sisään. Nykyään minulla on monta kaveria, olen testien mukaan 25-vuotias ruotsalainen nainen, osittain päärynäpuu ja haluan perhoskoiran.

Heikki Niskanen

http://www.facebook.com

Aina, kun elokuvissa tahdotaan tehdä katsojaan vaikutus, ilmestyy laajakankaalle helikopteri. Näin on tehty jo vuosikymmeniä, ja yhä edelleen se toimii käsittämättömän hyvin. Nopeat, kiiltävät urheiluautot, ylikalliit solakat suihkukoneet tai tyrskyissä kiitävät miljoonaveneet kutistuvat harrastelijamaiseksi toiminnaksi, kun helikopteri läpättää mataline roottoriäänineen paikalle. Jos koneessa sattuu vielä kaiken lisäksi olemaan pari Stinger ohjusta, ei hurmioitunut katsoja voi pidättää hillittömästi valuvia vuolaita kyyneleitä ihokarvojen pyrkiessä pakoon täyshaltioituneestä tallennetuijottajasta.

Ajoin Kuopion yliopistollisen sairaalan ohi polkupyörällä. Kaukaa jylisi pieni keltainen piste kohti sairaalan laskeutumisalustaa. Lääkäri- ja pelastushelikopteri Ilmari oli saapumassa paikalle. Ihmiset ympärillä keskeyttivät matkansa, pysähtyivät hypnoottisesti tuijottamaan taivaalle. Joku osoitti sormella teatraalisesti taivaanrantaa, ikäänkuin ulkoavaruuden olentojen hyökkäys olisi vihdoin tuloillaan. Havahduin joukkohypnoosista laukun pudotessa olkapäältä. Meteli oli valtava, Ilmari kieppui päiden päällä. Ihmettelin miten noin pienestä laitteesta voikin lähteä niin hirveä jyrinä. Asiaa oli tietysti tutkittava tarkemmin.

Joroisten lentoasemalla Ilmari seisoi hiljaisena alustallaan. Kopteri kutistui oikeaan kokoonsa. Lentäessään taivaan täyttävä lentolaite osoittautui nöyräksi työjuhdaksi. Ilmarin ihme ei ollutkaan ulkopuolella, vaan sisäpuolella, päivystävän lääkärin, ensihoitajan ja lentäjän välisessä yhteistyössä. Kentältä poistuessa Ilmari sähähti taivaalle. Heräsin tuijotushypnoosista auton avainten pudotessa lentoaseman asfaltille.

Heikki Niskanen

http://www.pelastushelikopteri-ilmari.fi/
http://www.ilmatorjuntaupseeriyhdistys.fi/4_97/hekohan.htm
http://www.joensuunrcharrastajat.org/lajit/helikopterit

Olen ollut aina karttahullu. Jo karttakirjan kokoisena selailin läpi kaikki mahdolliset maat ja meret. Riemastuin ikihyväksi vanhan Neuvostoliiton hajoamisesta sekä Balkanin niemimaan sekasorrosta,- kohta olisi tuloillaan taas uusia rajoja tutkittavaksi. Hyväksyvällä innolla kannustan jokaista vallankumousta kiihkeään toimintaan. Kannatan rajattomasti etnisten ryhmien oikeuksia omaan maahan. Jokainen toimi voi poikia uusia karttakirjoja kirjaston hyllyille.

Pidin vähän aikaa sitten Google Earth -ohjelmaa varmana todisteena jumalan olemassaolosta. Aivot pakahtuivat mielihyvästä serotoniinin pursutessa neuroneihin, kun virtuaalikartasto ammensi uutta materiaalia tietokoneen ruudulle. Orastava epäilys kartta-ohjelman taivaallisuudesta heräsi lentäessäni jälleen kerran muutamassa sekunnissa Afrikasta Intian niemimaahan. Alla siintivät epätarkasti merenalaiset vuoret. Oliko ihmisillä sittenkin jotain tekemistä kartta-ohjelman kanssa? Onko jotain vielä kartoittamatta?

Merenkulkualus Kaiku kartoittaa kärsivällisesti Suomen järviä. Se on seilannut jo vuosia rosoisia rantoja ja matalia selkiä. Tumman ja samean veden alta pohjan piirteet paljastuvat laivaliikenteellä. Toivo sammui, katse muuttui lasiseksi Kaiun kannella. Google Earth ohjelma ei ole edes avaruuden ulkopuolisten olentojen luoma. Kaiku keilasi uutta karttaa, tarkasti ja varmasti. Heikko virta syttyi mieleen, odotettavissa olisi sittenkin uusia vuoria ja laaksoja. Ilolla jään odottamaan Niilin uljaan kanjonin juhlavia vedenalaisia maisemia.

Heikki Niskanen

http://www.maankaytto.fi/arkisto/mk406/mk406_971_tiihonen.pdf
http://www.mattigronroos.fi/Tiet/Lautat.htm

On massiivisen irrationaalista hallituksien ja yhtiöiden surkutella lamaa. Nykyisessä talousmallissa, jota lähes kaikissa länsimaissa sovelletaan, lama ei ole virhearvio tai poikkeus, se kuuluu siihen. Lama tulee syklisesti kuten syksy tai kevät, sille ei voi mitään mahdottomassa jatkuvan kasvun ideologiassa. Ikävää on se, että syklien välinen aika lyhenee. Lamattoman ajan osuus lähenee nollaa, mitä pidemmälle aika kuluu.

Puhdasta logiikkaa käyttäen jatkuvan kasvun malli on järjetön, ikuisen elämän etsintään verrattava satu. Voi olla, että tämä on tällä hetkellä parhaiten toimiva malli, mutta voisiko hyvä tekoäly ehdottaa jotain muuta? Voitaisiinko tekoälylle edes antaa reaalisia parametrejä mallin laskentaan, vai olisiko osa luvuista uskon asioita, dollaripappien unelmia. Sielunmessut Suomessa jatkuvat. Jääräpäisesti tulevaisuutta etsitään romahdetuista arvoista ja kuolleista ajatuksista merien takaa. On aika palata takaisin, etsiä juurensa, koskettaa multaa jalkojen alla, kunnes firman kännykkä keskeyttää tämänkin unen.

Heikki Niskanen

Inhimillisyys ja tietoisuus käsitetään jostain syystä siten, että ne kuuluvat yhteen. Jos tulee tietoiseksi, tulee inhimilliseksi ja toisinpäin. Näinhän ei ole. Tämä käsitepari on ihmisten hommia, ihmisille kuuluvaa. Inhimillinen ajattelu on ylikorostettu juttu ja vanhanaikaista. Mielenkiintoista on ajatella vain tietoisuutta. Mitä tietoisuudesta seuraa ja tekeekö silläkään mitään?

Linnunradankäsikirjassa liftareille masentunut robotti Marvin oli meidän näkökannastamme hyvin tietoinen olento. Se ymmärsi koko maailmankaikkeuden kuviot ja muisti kaiken mahdollisen. Vaikka se keskusteli huomattavan paljon ihmisten kanssa, niin sen pitkän ja tylsän elämän kommunikoinnin huippukohdaksi muodostui sananvaihto parkkiautomaatin kanssa. Toisessa dokumentissa, Aku Ankan taskukirjassa, avaruuden muukalaiset saivat parhaat naurut kanojen kanssa. Inhimillisen tietoisuuden alamäki jatkuu. Jos tietokone tulisi tietoiseksi, niin kenen kanssa se ensimmäiseksi haluaisi kommunikoida? Vai kysyisikö sekin surkeana täällä eristyneellä planeetalla ihmisten tapaan: ”Miksi, oi jumalani miksi?”

Heikki Niskanen