Ihmiset ovat outoja kontrollifriikkejä. Oman lajin käsittämättömät toilailut toisia ja luontoa kohtaan hyväksytään ilman kritiikkiä, mutta kun karhu astelee maantiellä on ihmisen yliherruuden kruununkivet vaakalaudalla. Välittömästi ovista ja ikkunoista loikkii yli-innokkaita punanuttuisia vapaaehtoiseen jahtiin, erittäin vaarallisen pedon eliminoimishommiin. Poliisi ja palokunta eristää nauhoilla ja lipuilla alueita, jotta ihmiset eivät olisi välittömässä hengenvaarassa. Sekasorto ja kaaos vallitsee, television hätälähetykset piipittävät varoitusignaaleja.

Mitä oikeasti tapahtui? Utelias, älykäs ja arka koiraeläin eksyi mielenkiintoisen hajun jäljille. Se eksyi hieman normaalilta reitiltään, eikä tuntemattomilla seuduilla osaa niin hyvin luovia metsän suojissa. Yhtäkkiä sen ympärillä on luonnottoman paljon ihmisiä, autoja, hämmentäviä hajuja ja ääniä. Pakoreittiä ei enää ole. Paniikki ja kauhu iskee, päättyen terävään kovaan ääneen.

Miksei samankaltaista teatraalista tapahtumasarjaa synny, kun eksynyt ajokoira ylittää viitostien? Koiraeläinhän sekin on ja todistettavasti purrut useammin ihmistä suomenmaassa, kuin läheinen serkkunsa Ursus Arctos.

Heikki Niskanen

http://www.joensuu.fi/eti/suurjarvi/norppatutkimus/
http://www.kuusamon-suurpetokeskus.fi/

Jostain syystä olin saanut päähäni, että suuren matkustajalaivan ohjaaminen on täysin digitalisoitu. Kuvittelin, että laiturit ovat täynnä antureita, ja laivan sensorit tunnistavat kaiken nanometrien tarkkuudella. En olisi voinut olla enempää väärässä. Elektroniikkaa ja tietotekniikkaa on komentosillalla, mutta suurimmaksi osaksi varalla. Pääosin laivaa ohjataan, kuten satunnainen kesämökkiläinen kurvailee viisiheppaisellaan Hernejärvellä, manuaalisesti eli käsin.

Pettymys ei täyttänyt mieltä, vaikka kiiltaviä, mieltä kiehtovia elektronisia härveleitä ei komentosillalta löytynyt. Tähystäjän kanssa katsellessa ilta-aurinkoista aavaa ulappaa mieli rauhoittui ennenkokemattomalla tavalla. Sisävesien sokkeloisten saaristojen kasvattille näky oli tuntemattomalla tavalla tuttu. Aallot alhaalla kasvoivat, kansi jatkoi tasaista tanssiaan. Ainoa ikävä puoli oli se, että seuraavana päivänä asfaltti keinutti kulkijaansa. Outo tunne, sekin hymyilytti.

Heikki Niskanen

Miksiköhän kansainvälisesti kissanpelastustehtävät on annettu palolaitoksille? Mikä on tämän varsin vaativan pelastusoperaation maailmanlaajuinen symbolinen merkitys? Nämä kysymykset ovat vaivanneet minua pitkään. Yölliset heräämiset likomärkien lakanoiden välistä painajaismaisiin kuviin kissoista puiden latvoissa punakeltapukuisten ronskien miesten hyppiesssä kirkuvista paloautoista ulos, johtivat välttämättömiin toimiin. Kissa-asiasta oli otettava selvää, sekä operatiivisella että teoreettisella tasolla.

Palomestari ei pettymyksekseni puhunut mitään kissoista, eikä hätäkeskuksen johtaja. Viimeinen oljenkorteni, hätäkeskuksen viestintäpäällikkö niinikään mykistyi mieltäpainavasta asiasta. Sen sijaan he puhuivat Virvesta, Pekestä ja Virsusta. Toiveikkaana ajattelin niiden olevan viimeiksi puista pelastettujen kissojen lempinimiä. Suupielet vetäytyivät alaspäin, kun kuulin niiden olevan viestintäjärjestelmiä. Viimeinen pisara kuppiini oli palomestarin maininta, ettei yhtään paloa ole jäänyt sammuttamatta. Päätin käyttää samaa sarkasmia ja kysyin: "Entä jos laiton kissa palaa saunan katolla, kuka tulee apuun? Palolaitos vai poliisi?" Sitä jäivät miettimään, kun poistuin ylpeänä kahden palomiehen välissä nopeasti ulos takaovesta.

Heikki Niskanen

Eräs ystäväni vuosia sitten kertoi, että Mig-hävittäjän ominaisuudet muistuttavat enemmän silitysrautaa kuin lentokonetta. Hän lisäsi, että lentää se tiiliskivikin, kun tarpeeksi pistetään voimaa taakse. Lauseet kalvoivat takaraivoa. Karjalan Lennoston vierailun aikana päätin loistaa tällä ylivertaisella tiedollani. Vastaus oli tyly. Hornetit eroavat entisistä Mig:stä, ne lentävät yhtä hyvin kuin kotipiano.

Hornetin ohjaamo on karu. Ahtaanpaikan kammoisella ei siihen ole mitään asiaa. Pieni kerosiininkäry tukee tunnelmaa. Alkuun monitoreja näyttää ohjaamossa olevan liikaa. Hetken kuluttua olen edelleen samaa mieltä. Ohjaamoa koristelevat kaikkialla erilaiset katkaisimet, joita ei tekisi mieli painella. Ja tuosta käsin pitäisi vielä lentää! Lentäjä puhuu stressaavasta informaatiotulvasta, jota syntyy lennon aikana. Uskoa pitää, tästä lähtien en valita, kun liikennevaloissa pitää seurata kahta kaistaa ja yhtä valoa puhelimen soidessa.

Heikki Niskanen

http://www.ilmavoimat.fi/
http://www.ilmavoimat.fi/index.php?id=94

Missä tahansa tornissa on aina oma tunnelmansa. Torni edustaa juhlavasti tekijöitään. Johtuisikohan se tornien kunnioitusta herättävästä näkyvyydestä, vai siitä että minulla on korkeanpaikankammo. Lennonjohdontornin ei henkilökohtaisesti pitäisi kiehtoa minua lainkaan. Lievä epämukavuustila lentokoneitten nousun ja laskun aikaan yhdistettynä huimaukseen, ei pitäisi vetää mitenkään ketään selväjärkistä puoleensa. Silti mahassa kihelmöi mukavasti kun hissi huristeli epätodellisen pitkän kerroksen ylöspäin. Torniin päästessä maailma avautui avarana. Tekniikka- ja luontofriikin unelma toteutui kerralla. Ihastelin monitorimerta järvi-suomen aurinkoista taustaa vasten. Lopuksi piti kohdata kaikki pelot kerralla. Ulkona, tornin huipulla, avoimen teräsritilän päällä seurasin matkustajakoneen nousua. Tahdoin lentää.

Heikki Niskanen

http://www.finavia.fi/
http://www.finavia.fi/finavia_tiedote?id=1106609

Muistin, että olen nimismiehen poika. Se oli se tuttu tunne, kun kävelin poliisilaitoksen tiloissa. Minua ei oltukaan pidätetty jostain epämääräisestä teosta joskus kaukaisuudessa. Tunne puhui edelleen. Muistikuvissa lumipaakkuisena, pipopäisenä poikana vedin kelkan ulkoovesta sisään ja iso sinipukuinen hahmo naureskeli minulle käsittämättömästä syystä. Viime viikolla ensimmäisen askeleen kohdalla virkavallan rakennukseen tullessa hymy säilyi ja ääni lisäsi: ”Turvatarkastus, poistakaa irtoesineet laatikkoon”. Mitenkähän se elektrosähköinen turvaportti olisi reagoinut minun rakkaaseen rattikelkkaan? Olisinko ollut vakava turvallisuusuhka? ”Oikeudenavustaja! Poistakaa tuo rattikelkka kuulustelusalista!”

Heinäkuussa heilutaan haastavissa ympäristöissä. Välillä lennetään tuhatta ja sataa, välillä rentoudutaan maailman kauneimman työpaikan äärellä. Alussa liikutaan sinipunakeltaisissa ympyröissä maanpäällä sekä maanalla.

Heikki Niskanen

www.poliisi.fi
www.112.fi

Oli jotenkin mukavampaa, kun raha vastasi jotakin määrää kultaa. Nyt raha on uskon asia, jonka arvo pomppii heikkomielisen jäniksen tavoin maailman pörssimarkkinoilla. Elektronisen rahankäytön myötä, seteli ja kolikkokasat ovat muuttuneet numeroiksi, jotka sahailevat kuukausittaista ylä- ja alamäkeä ihmisten pankkitileillä. Aika tylsää.
Mielipaha saattaa tietenkin johtua myös Roope-Ankasta. Jos Roope-Ankka olisi luotu nyt, olisi kuutiomaisen rahasäiliön tilalla yksi pramea pankkikortti. Kitkerän pihi Roope nukkuisi korttinsa kanssa ja seuraisi miljoonien virtaamista PC:n näytöltä. Virran PC:lle polkisi alati epäonninen Aku kuntopyörällä. Lasikuvun alla komeilisi ensimmäisen maksukortin taianomainen siru, jota Milla Magia himoitsisi omaan miniläppäriinsä mystiseksi teholähteeksi. Eipä Roope-setä toisaalta olisi tehnyt mitään maksukortilla, raha kun ei kasva prosessoreissa ja kitupiikki ei mistään mitään maksa. Aikoinaan sekä rahaa että sarjakuvia painettiin paperille. Raha imuroitui verkkoon, sarjakuva uskoi edelleen paperiin. Olisiko siinä syy, ettei rahassa enää ole mitään hauskaa?

Heikki Niskanen

Olen aina halunnut huijata pullonpalautusautomaattia. Paatuneen taparikollisajattelun sai aikaan jumiutunut puolentoistalitran muovipullo. Katselin lasisin silmin tummaa aukkoa, jossa läpinäkyvä pullo kolisi metallirullien päällä. Näyttö puski summaa suuremmaksi. Viimein pullo rolisi eteenpäin, viivakoodin ylle oli tulostunut 7.80 euroa. Täydellisestä vääryydestä huumaantuneena leijuin kaupan käytävillä. Hurmoksessa lapoin hyvyyksiä muovikorin pohjalle; maksamakkaraa, kinkkua, laardia. Jännityksestä tärisevin askelin kohdistuin kaupan kassalle. Yhden minuutin jonotus tuntui tunneilta, rikollinen vereni tunki adrenaliinia aivoihin. Myyjättären suu aukoi kuulumattomia sanoja, maailma humisi ympärillä kun kuulin epäuskottavat sanat omasta suunnastani: ”Tuo pulloautomaatti jumittui.”
Talsin tylsin askelin keveästi roikkuva muovikassi kaverinani kotia kohti. Rikollinen urani odotti vieläkin alkuaan. Tölkki paukahteli asfaltilla tuulen mukana parin metrin päässä. Annoin kahdenkymmenen sentin iloita vielä hetken vapaudestaan. Jossain vaiheessa se palautuisi takaisin robottien kynsiin, miljardien kaltaistensa joukkoon.

Heikki Niskanen

www.palpa.fi

Miksiköhän pokkari, terminä, ei koskaan siirtynyt matkapuhelimiin? Kirjoihin ja kameroihin se yhdistettiin luontevan sulavasti, mutta ei yhä pieneneviin puhelimiin. Entisestä matkapuhelimesta on mielestäni tullut mitä suurimmassa määrin pokkari. Se mahtuu taskuun, se on pieni ja se näyttää yhä enemmän taskukameralta eli pokkarilta. Olisiko aika liittää kaikki maailman työtätekevät pokkarit yhteen.

Ennenkuin YK:n seuraava yleiskokous tekee maailmanlaajuisen pokkarilauselman, tahtoisin kiinnitettävän erityistä huomioita muutamiin epäkohtiin. Pokkarien painikkeita tulisi radikaalisti pienentää. On häiritsevää nähdä sileässä muovimetallipinnassa ärsyttäviä, finnin näköisiä kohoumia. Pokkarien näyttöjä tulisi laajentaa etupuolelle. Itseäni päivittäin Facebook:n kuvatessani vaivun epävarmuuden tilaan, koska en pysty tekemään tarkkaa rajausta. Muistia tulee jättimäisesti laajentaa. Nykyisin en pysty ottamaan kuin vajaat 40 000 kuvaa VGA resoluutiolla; mihin se riittää ! Lopuksi vaadin Suomen metsäteollisuuden palauttamista 90-luvun puolivälin tilaan pikaisesti. Luotettavista lähteistä olen saanut kuulla, että paperikuvat ovat tulossa takaisin muotiin ensi syksynä. Ensimmäiset kolme miljoonaa tulostetta on sitten varattu minulle.

Heikki Niskanen

http://www.kameralaukku.com/kamerawiki/index.php/Sanastoa#K
http://digifaq.info/digifaq/index.html

Sellainen klassinen syysusva–aamu, pikkuisen vilutti, mutta soutaminen tyynen kuulaassa peilipinnassa piti sopivasti lämpimänä. Päätin soutaa vielä pari kilometriä pienelle luodolle, jossa kasvoi lyhyt ikihonka. Soutaessa haulikko kolahteli pehmeästi puuveneen keskituhon päällä.
Musta ankkuri kolisi äänettömästi lasisen veden alla kiviä vasten. Jäin odottamaan, kaste kerääntyi huopahattuun ja hartioille, valo hohti metsän takaa. Hiljaista harmaata kevyttä harsoa käveli alas suolta järven pinnalle ja honkatyngälle, viiden metrin päähän, liiti suuri koukkunokkainen metso. Se höyrysi, kihisi, katsoi välittämättä aavalle. Otin varovaisesti haulikon, vaihdoin panokset pienempiin, taitoin surman suoraksi. Se katsoi minusta yli, oli paikoillaan ja muutaman minuutin kuluttua lensi rauhassa jo kohonneen auringon viereen. Olin vaihtanut kiväärin kameraan, enkä ole sitä koskaan katunut.
Vuosia myöhemmin Erätaika messuilla pysähdyin koukkunokkaisen kuvan ääreen. Nokasta nousi höyry, metso eli, harkitsin vakavasti digitaalikameraan siirtymistä.

Heikki Niskanen

http://www.luontokuvaajat.net/
http://www.iisalmenkameraseura.net/