Tunnemme lukuisia vanhan kansan viisauksia, lentävien lauseiden viisauksia ja itämaiden viisauksia. Mutta kuka meistä tuntee tyrvääläistä viisautta? Tyrvää eli ruotsiksi Tyrvis eli alkujaan Ala-Sastamala on vanha, 1439 syntynyt pirkanmaalainen kunta, josta erotettiin vuonna 1913 Vammalan kauppala. Vuonna 1973 Tyrvää liitettiin Vammalaan, ja on siis osa nykyistä Sastamalaa.

Tyrväällä on ollut sivistystä jo pitkään ja viime vuosien kotiseutuahkeruuden ansiosta sekä Tyrvään murteesta että tyrvääläisestä viisaudesta on saatu omat kattavat selvityksensä kirjojen muodossa. Tyrvääläisiä sananparsia — hauskoja ne on omatekoset mukulat on tuhti paketti aiheen mukaan järjestettyjä tyrvääläissanontoja ja Pekka Vuoren hilpeitä piirroksia.

Monet kirjan sanonnoista ovat tietenkin tuttuja muualtakin Suomesta kerätyistä sananparsikokoelmista, mutta löytyy kirjasta tietenkin silkkaa tyrvääläisyyttäkin. Tai ainakin voi kuvitella löytävänsä, sanontojen reitit ja alkuperät kun ovat usein monimutkaiset ja historian hämäryyden vuoksi tutkimattomat. Hauskaa luettavaa sanonnat tietenkin ovat, ja sivistävää. Miäs on sanansam mittane vaikka kolmituumanenki vahvistaa sen, että suhteellisuudentaju ja huumori kulkivat jo talonpoikaisyhteisössä käsi kädessä. Kun on kylä hyvä, on korim paha pätee yhä: se joka koettaa liikaa tyydyttää työelämän vaatimuksia kodin ulkopuolella, ei ehdi olla kotona niin paljon kuin perheellisen olisi hyvä.

Mutta kun aina valitetaan siitä, että kansanperinnettä siistitään epäaidoksi, tällä viikolla valitsemme viikon sitaattivinkiksi aidon lihallisen kansanperinteen järkäleen. Näin on Tyrväällä sanottu pitkistä ihmisistä:

On nim pitkä, ette piaruansak kuule.

Vaurasta seutua on Tyrvää, kun on noin pitkiä ihmisiä kasvanut!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Pakina: Petri Prauda

“Kölnin tuomioki-i-i-rkko-o-o, se on Saksan tärkein rakennu-u-s!” Tämä tutun “Porvoon tuomiokirkon” sävelellä laulettava uusi mukaansatempaava yhteislaulu ja monta muuta mukavaa keikkabussissa keksittyä ajanvieteaktiviteettia löytyy piakkoin patanalaisen pelimannin Tero Hyväluoman ja työryhmän kokoamasta kirjasesta Ursäkta ja sata muuta seurapeliä. Yhdeksän seuraleikkiä on jo kasassa. Että muutama vielä niin se on valmis.

Keikkabussiin porukalla sullottuna vietettyjen tuhansien kilometrien matkalla tarvitaan toki leikkimielen lisäksi muitakin sosiaalisia taitoja. Työryhmä on kokoamassa jo toistakin kirjasta nimeltään Kuten juuri sanoin ja sata muuta selviytymiskeinoa sosiaalisiin tilanteisiin. Nostettakoon mainioista selviytymiskeinoista esiin vaikkapa juuri tuo kirjasen nimikkokeino “Kuten juuri sanoin”. Esimerkki:

“Tuo Kölnin tuomiokirkko on sitten vaikuttava rakennus.”
“Se on kyllä Roomalais-germaaninen museo”, johon ilmeenkään värähtämättä: “Kuten juuri sanoin tuo Roomalais-germaaninen museo on sitten vaikuttava rakennus.”

Kansanmusiikki on Suomessa nykyisin marginaalimusiikkia, mutta jos kotimaan kilometritehdas silti kutsuu niin kannattaa pitää navigaattoreista huolimatta hyvä tiekartta aina käden ulottuvilla. Ensinnäkin navigaattorissa saattaa olla savolainen sovellus: “Viijenkymmenen metrin jälkkeen - kiänny vasemmalle – tae oekkeelle. Voe tokkiisa, taeat olla jo perillä!”. Toisekseen Elimäen tarkoitus –pelistä – siis siitä, jossa keksitään merkityksiä kartasta löytyville hassuille paikannimille - on vakiintunut ainakin meidän porukoissamme arkikäyttöön yksi jos toinenkin hieno termi. Kuten vääkiö; hän on se ihme narisija, joka yrittää aina latistaa keikkabussin riehakkaan tunnelman toteamalla pelistä kuin pelistä: “Että te olette lapsellisia!”. Terveisiä vain kaikille Vääkiöläisille kuuntelijoille, ei mitään henkilökohtaista!

Kansanmusiikin markkina-alueena on kuitenkin pelimannin onneksi koko maailma, toisin kuin vaikkapa suomenkielisellä rokilla (tiedän tämän omakohtaisesti, soitin rockyhtyeessä tosissani 13 vuotta). Pieninä palasinahan se muusikon leipä siellä maailmalla toki on, paitsi Saksassa, jossa saavuttuamme erääseenkin hotelliin eräänä iltana keittiö oli jo menossa kiinni. Vastaanottovirkailija sai kokilta sanan, että “jotain pientä” pystyy vielä järjestämään. No, kaikki on kotiin päin ajattelimme. Niinpä eteemme kannettin jokaiselle perunoita, leipää ja kaksi schnitseliä per nenä.

Suomalaisen on hyvä olla maailmalla sikäli, että kutsuja saunaan satelee joka puolelta. Joskus kiukaissa on jopa kivet. Joissakin saunoissa saattaa olla miellyttävä kokolattiamatto. Norjassa erään uimahallin saunassa, jonne menimme kylläkin ilman eri kutsua, emme löytäneet kiulua tai kauhaa. Paikalle riensi nopeasti valvoja, jonka kasvoilta paistoi hätäännys: “Mitä ihmettä te teette?” “Öh, tuota, käytimme tätä muovikassia löylyn heittoon vain koska ei ollut kauhaa.” “Niin mutta että vettä kiukaalle!” Ajatella, että Norjassa voidaan olla noin mielikuvituksettomia!

Kiertue-elämähän koostuu pääosin matkustamisesta ja odottelusta. Mielikuvitusta tarvitaan kuluttamaan kaikki se aika jolloin ei olla keikalla. Eräs mukavimmista tavoista kuluttaa kiertueella aikaa on rentoutua konsertin jälkeen pitämällä bileet puussa. Tanskassa on hyviä puita tähän tarkoitukseen. Hyvässä puussa ulottuvat paksut ja kantavat oksat lähes maahan asti. jolloin lehvien suojassa on tilaa kahdenkin bändin istua bändäreittensä kanssa. Tavoitteena on etteivät jalat koske maahan koko iltana. Tanskassa on myös hyvää olutta tähän tarkoitukseen.

Muusikon ammatti on kaiken kaikkiaan aika jännä. Mitä pitemmäksi kiertue venyy sitä eristyneempään kuplaan bändi sulkeutuu, siis tahtomattaan. Paikat ja yleisöt vaihtuvat, valuutat ja kielet vaihtuvat, maisemat vaihtuvat, kupla pysyy ja konsertissa lähtee taas “kone käyntiin”. Onneksi on nykyään tämä näköpuhelin, Skype, jolla pystyy pitämään hienosti kotiin yhteyttä ja jalat maassa. USAn armeijalla oli käytössä ainakin ennen ns.“flat Daddy” eli luonnollisen kokoisia kuvia isistä eri vaatteissa kodin seinille kiinnitettyinä, etteivät lapset unohtaisi pitkien komennusten aikana miltä isi näyttää. Nyt lapsi kuitenkin näkee ja kuulee isin, tai äidin, vaikka joka päivä tietokoneen välityksellä. Siinä on valtava ero siihen että ei kuulisi ja näkisi.

Mikäli kuplan sisällä vääristyneen aika-avaruus –jatkumon johdosta kierueella joskus nähdään ylilyöntejä, tulee muistaa ettemme edusta ulkomailla vain itseämme. Silloin kannattaa ottaa kasvoille levein hymy mitä löytyy ja huudahtaa valloittavasti: Grattis! Vi kommer från Sverige!

Petri Prauda
MuM, säkkipilliaktivisti

Pakina: Piia Kleemola

Katsaus kansanmuusikon kalenteriin viikon ajalta:
Maanantai: Tiedotustilaisuus kesän kansanmusiikkileirin tiimoilta. Tulevan kesäfestivaalin ohjelmiston suunnittelua, yhteydenpitoa esiintyjiin. Tohtorintutkintoa käsittelevän jutun kirjoitus yliopistokeskuksen tiedotuslehteen. Tulevan levyn miksausten kuuntelua ja kansitietojen keräilyä. Seinäjoella toimivan kansanmusiikkiklubin tiedotuksen hoitamista. Sähköposteja. Tietokoneen äärellä noin 5 tuntia.

Tiistai: Kesän festivaalin suunnittelupalaveri. Levyn julkaisuun liittyvien käytännön asioiden järjestelyä. Viime vuonna myönnetyn apurahan selvityksen tekeminen. Kansanmusiikkiklubin seuraavan keikan järjestelyä. MySpace-sivujen päivitystä. Sähköposteja. Tietokoneen äärellä noin 6 tuntia.

Keskiviikko: Junamatkat Helsinkiin ja takaisin, noin 5 tuntia. Opetusta Helsingissä 4 tuntia. Tulevan tanssiteatteriteoksen musiikin ideointia, kolumnin ja lopputyön kirjoittamista junassa.

Torstai: Palaveri kesäfestivaalista, levynjulkaisusta ja tulevan viikonlopun kansanmusiikkiklubin järjestelyistä. Seuraavan syksyn klubikiertueen osallistujien läpikäyntiä ja omien ehdokkaiden valinta. Promomateriaalin lähetys festivaalijärjestäjälle, palkkioiden ja muiden käytännön asioiden järjestäminen. Matkalaskujen ja verokorttien postitusta. Sähköposteja. Tietokoneen äärellä noin 4 tuntia.

Perjantai: Aamulla lopputyön kirjoittamista ja viulutunti yksityisoppilaalle. Iltapäivällä Tampereelle, jossa osallistuminen kansanmusiikkikiertueen järjestäjien kokoukseen ja ensi syksyn kiertuebändien valintaan. Illalla osallistuminen Rahvaanmusiikin kerhon 10-vuotisjuhliin. Tietokoneen äärellä noin 2 tuntia.

Mitenkäs tässä näin kävi? Muusikko ja viulisti työskentelee koko viikon tunnollisesti kahdeksasta neljään ja hiukan enemmänkin. Viulua hän ehtii soittaa viikon aikana noin kaksi tuntia opettaessaan. Tuottajan, managerin ja keikkamyyjän töitä hän tekee sen sijaan sitäkin enemmän. Missä välissä muusikko musisoi, inspiroituu, säveltää ja sovittaa, eli tekee sitä työtä mihin hän on saanut koulutuksen?

Myönnetään, kyseessä on ehkä hiukan poikkeuksellinen viikko. Normaaliviikkoihin musisointia mahtuu ehkä hiukan enemmän, ei kuitenkaan välttämättä jokaiselle päivälle. Normaaliviikkoon kuuluisi myös vähintäänkin yhden apurahahakemuksen tekeminen. Olenkin kuluvan vuoden aikana useinkin kokenut itseni enemmän tuottajaksi kuin muusikoksi.

Alalla toimivien tuottajien ja keikkamyyjien puuttuminen on noussut viime aikoina usein esiin keskustellessani muusikkokollegoiden kanssa. Monet muutkin kansanmuusikot ovat tilanteessa, jossa käytännön asiat on vaan hoidettava itse. Muuten niitä ei hoida kukaan. Osa asioista opitaan kantapään kautta, sillä kaikki tuottajan työssä tarvittavat taidot eivät ole muusikoilla sisäsyntyisinä. Jos tuottajan töitä tekisi niihin koulutuksen saanut henkilö, hoituisivat asiat huomattavasti paljon nopeammin. Tuottamista harrastava muusikko kuluttaa helposti näihin töihin puolet enemmän aikaa kuin ammattilainen. Tämän ajan hän voisi käyttää huomattavasti paljon hyödyllisemminkin, vaikkapa musiikin tekemiseen.

Käytäntö vaan tuntuu ajavan monet muusikot taiteen alan sekatyömiehen hommiin. Harva ammattilaiskansanmuusikko elää edelleenkään pelkillä keikoilla. Vaikka apurahalotossa sattuisikin tulemaan voitto vaikkapa vuodeksi, ei sekään tulo riitä kuin perustarpeiden turvaamiseen. Melkein kaikki opettavat säännöllisten tulojen vuoksi, tietysti myös siksi että opettaminen on mukavaa. Yllättävän moni tuntemani muusikko on mukana esimerkiksi konserttien ja klubien järjestämisessä, osa saa siitä jopa palkkaa. Tuottajan töitä tekevät varmasti kaikki ainakin omia keikkoja järjestellessään.

Kansanmuusikon taivaassa freelancemuusikko voisi tarpeen mukaan palkata erilaisiin projekteihinsa tuottajan, joka hoitaisi käytännön järjestelyt ja tiedottamisen maksua vastaan. Muusikko voisi keskittyä olennaiseen, eli musisoimiseen. Olisi hienoa, jos esimerkiksi Sibelius-Akatemian Arts Management-koulutuksesta löytyisi muutama alan ammattilainen, joilla olisi intoa ja rohkeutta perustaa kansanmusiikin tuotantoon ja keikkamyyntiin keskittynyt yritys. Olen varma, että asiakkaiksi löytyisi useita tuottamiseen, keikkamyyntiin, kirjanpitoon ja sihteerin hommiin kyllästyneitä muusikoita ja yhtyeitä!

Piia Kleemola
MuM, Viulisti ja jatko-opiskelija

Pakina: Hannu Saha

Valtiollista luovuusstrategiaa alettiin rakentaa Suomeen viitisen vuotta sitten. Opetusministeriöön perustettiin työryhmiä, pohdittiin ja raportteja julkaistiin. Lopputuloksena ymmärrettiin, että luovuutta on kaikkialla.
Virallinen suomalainen luovuusbuumi eli edellisen hallituksen ohjelmassa. Harmi, ettei se saanut jatkoa hallituksen erityisessä suojeluksessa, sillä sen korvasi nykyisessä hallitusohjelmassa niin kutsuttu innovaatiostrategia.
Harmi, että niin kävi, sillä innovaatiostrategialla ja luovuusstrategialla on eronsa. Kun luovuuden korostamisessa pohditaan pääosin ihmisten hyvinvointia, innovaatiostrategialla pyritään edistämään elinkeinoelämän hyvinvointia. Meneillään olevan strategiatyön tuloksista se on luettavissa. Viime vuoden lopulla ohjelma eteni Valtioneuvoston innovaatiopoliittiseksi selonteoksi. Sen mukaan innovaatio on ”hyödynnetty osaamislähtöinen kilpailuetu”.
Hyödynnetty osaamislähtöinen kilpailuetu? Se kuulostaa kovin teknokraattiselta ja ekonomistiselta, kun luovuus on innovaatiotkin laukaiseva voima. Se ei synnytä vain tiedettä ja taidetta, vaan se on kaikessa: kaikessa työelämässä, kaikessa arjen ahertamisessa. Siksi sitä kannattaisi edelleenkin pohtia ja tutkia.
Ensimmäisenä tehtävänä luovuudesta pitää karsia liiallinen hienous tai pyhyys. Jokapäiväinen luovuus voi olla ruoanlaittoa, pöydän kattausta, puutarhan tai viherkasvien hoitoa, ruohonleikkuuta, huoneiden kalustamista, omasta ulkonäöstä huolehtimista, pukeutumista – eli melkein mitä vain. Kaikkia toimiamme ja askareitamme ohjaa arjen – ja ajoittain tietenkin myös juhlan – estetiikka.
Esteettiset valinnat kuuluvat elämäämme. Päivittäin. Siinä on kaiken kansantaiteen ydin.
Iskusanalla ”jokaisella on oikeus luovuuteen” nousi maailman tietoisuuteen suomalainen ITE-taide, visuaalinen nykykansantaide, jonka tekijöitä löydettiin muutamassa vuodessa sadoittain, kaikkialta Suomesta. Ehkä virallisenkin Suomen luovuusbuumi auttoi: ITE-taiteilijoita, kouluttamattomia liiteri-picassoja on rakastanut jo useita vuosia niin media ja kriitikot kuin suuri yleisö. ITE on esitellyt uuden puolen virkeästä ja elävästä kansankulttuurista. ITE-näyttelyt ovat olleet korkealuokkaisia – tai ainakin hätkähdyttäviä – läpileikkauksia suomalaisesta elämästä ja elämänmuodosta.
1960-luvun lopulla nykykansankulttuurin lippulaivana toimi Suomessa kansanmusiikki. Myös se nousi lähes täydellisestä unohduksesta hetkellisesti jopa kaupallisesti merkittäväksi populaarikulttuurin muodoksi. Kansanmusiikki oli muoti, Konsta Jylhä oli pop-idoli kaikilla mittareilla määriteltynä.
Juuri nyt kansanmusiikki taistelee asemastaan julkisuudessa marginaalikulttuurin muotona, mutta oman arvonsa tuntevana, elävänä, olomuotoaan muuttavana, jatkuvasti kehittyvänä, fuusioituvana, maailmaa valloittavana. Kansanmusiikki on edelleen sekä ammattilaisten että kaikkien muiden omaisuutta – kuten aina ennenkin. Olennaista on, että kansanmusiikki antaa tärkeän väylän luovuuden purkamiseen, ITE-taiteen tapaan.
Kansanmusiikille ja kaikelle kansantaiteelle ominaista on jokaisen oikeus luovuuteen. Siksi luovuuden edistämisen ja kehittämisen haaste on niin tärkeä, että sille toivoisi jatkoa virallisinakin strategioina, tulevaisuuden tekemisen rakennuspuina.
Virallinen luovuusstrategia on oivallinen taide- ja kulttuurielämän tuki ja turva. Taidekasvatukselle luovuuden oikea ymmärtäminen ja tutkiminen ovat erityisen tärkeitä. Taidekasvatus on luovuuskasvatusta ja sitä tulee suunnata kaikkialle ja kaikille. Painopisteenä tulee olla jokaiselle suunnatut yleissivistävät taide- ja taitoaineet.
Myös taiteentutkimukselle luovuusstrategia tuo uusia haasteita. Taiteellisen tutkimuksen menetelmillä voidaan analysoida luovuuden olemusta. Taiteen ja tutkimuksen vuorovaikutuksella voidaan päästä uudenlaiseen tulokselliseen luovuuden analyysiin. Kansanmusiikista tohtoroituneet ovat antaneet tästä jo hienoja näyttöjä.

Hannu Saha, professori, Kaustinen/Helsinki
Radiopakina 5.5.2009

Pakina: Karoliina Kantelinen

Työn lomassa laulelu, soitto, runoilu, yhteiset iltaviihdykkeet, vapaa-aika, työ ja elämän kiertokulkuun liittyvät rituaalit. Kaikki tämä itselle ja yhteisölle, jumalille ja luonnolle. Siinä kansan tuhatvuotinen musiikkielämä pähkinänkuoressa.

Nykyisellä koulutustasolla kansanmusiikki on määritelty monin kerroksin ja kansanmusiikkia harjoittaville on kehittynyt tietyt raamit, joiden sisällä kuitakin tyylilajeja esitetään. Kun kansanmusiikista tuli ns. opetusaine, niin se tuli myös julkisesti arvioitavaksi. Säännöstöjen tuntijat arvioivat miten hyvin esiintyjä täyttää nämä tyylilajien raamit. Vaarana on, että esiintyjä alkaakin toteuttaa vain näitä odotuksia.

Monet viimeaikaisista esiintymisistäni ovat olleet paljolti juuri arviointilähtöisiä. On pitänyt pärjätä, todistaa, edustaa tai myydä musiikkiaan. Itselleni tärkeitä ja hienoja tapahtumia kaikki. Ongelmanani on nyt se, että laulamisen iloni on vaarassa kadota, kun esiintymistään on joutunut heijastamaan ajatukseen: kelpaanko. Ehkä siksi olen alkanut miettiä kenelle oikein esiinnyn.

Kollegojen kanssa treenaaminen, tiiviit periodit tai viikoittaiset harjoitukset ovat sekä henkilökohtaisen muusikkouden että yhteisen soinnin kehittämistä varten. Harjoitustilanteessa mietitään, kokeillaan, hiotaan, valmistetaan ohjelmistoa, mutta myös viihdytään. Projektin alussa musiikkia vie tekemisenpalo ja yhdessä soitetaan sitä mikä ryhmän mielestä kuulostaa hyvältä. Kuitenkin niin usein konsertin lähestyessä muusikoiden itsekritiikki kasvaa ja toistuvat lausahdukset: ”voiks näin tehä”, ”mitä muut muusikot tästä sanovat”, ”muista ammattimaisuus, tekninen osaaminen, tämä on näytönpaikka” täyttävät tilan. Kolme kovaa Veetä: ”vastuu, virheettömyys, virtuoositeettisuus” alkaa painaa otsalohkoa. ”Seis! Hetkinen! Kenelles tätä musiikkia tehdäänkään?” Musisoinko ihmisille vai onko tekemiseni arvottamisen taustalla toiset ammattilaiset.

Kansanmusiikin genre on kaikessa noususuhdanteessaan silti vielä marginaalissa. Tästä syystä yleisössä istuu enimmäkseen kansanmusiikin harrastajia ja ammattilaisia.

Esiintymään mennään tietenkin työn merkeissä ja nauttimaan siitä mitä tekee, mutta etenkin tuottamaan kuulijoille eli kansalle kokemuksia. Epävirallisissa tilanteissa sitä musisoi ystäville ja yhtyekavereille siinä hetkessä, sen hetken tunteella. Mutta kun jamittelu ja harjoittelun tulokset siirretään areenalle, asenne muuttuu. Kanssasoittajasta saattaa tullakin itselle arvioija ja kuuntelijasta ”uhkaava mörkö”.

Itse konsertissa kuulijana ollessani sitä nauttii ja vastaanottaa musiikkia ilman jokahetkistä analysointia tai kriittistä asennetta. Niin usein muusikkoystävät ovat esiintymisensä jälkeen kysyneet: ”kuuluiko moka?” Ja niin usein olen vastannut takaisin kysymyksellä: ”Anteeksi mikä moka? Minä vain kuuntelin”

Tällaiset hetket tulisi myös itse muistaa keikan jälkeen. Yleisössä istuu musiikkini ystäviä. Ihmisiä, jotka ovat tulleet puhtaasti nauttimaan kuulemastaan. Kiitos siis teille, joille saan esiintyä ja suurkiitos teille, joiden musiikista saan nauttia.

Palaan kuitenkin vielä hetkeksi miettimään onko laulamiseni tarkoituksena olla yleisölle kokemuksia antavana vai näytteenä musiikin ammattilaiselle? Tunne- tai musiikkikokemuksen antaminen ns. tavalliselle kuuntelijalle tuottaa itselleni aitoa iloa. Kaikenkuulleen asiantuntijan kehu taasen hivelee itsetuntoa. Arvioijan positiivinen palaute kehittää taiteilijaa teknisesti parempaan esitykseen, mutta sitä kautta myös vielä voimakkaampaan yhteiseen tunnekokemukseen.

Kun oma musiikillinen auktoriteettini tokaisee esiintymiseni jälkeen, että: ”hienosti meni”, niin ei voi kuin nöyränä kiittää ja olla onnellinen saamastaan kommentista. Koskettavinta on kuitenkin se, että vielä kuukausi konsertista ”tavallinen toimistotyöntekijäkansalainen” kiittää vaikuttavasta musiikkielämyksestä. Niin juuri. Heillehän me pääasiassa esiinnymme. Rehellisinä siinä musiikissa, jota kukin tekee.

Kansanmuusikkona voin olla tyytyväinen, kun esiintymisiä ja opetustyötä on
riittänyt niin harrastus- kuin ammattitasolla. Silloin kun yksikin kuulija naurahtaa tai liikuttuu tai yksikin opiskelija oppii jotain uutta, on työni tehtävä saavutettu. Se yksi ja omakin päivä on pelastettu. Ja voi sitä sydämen riemua, kun tuntematon lapsi juoksee yleisön joukosta halaamaan ja kuiskaa: ”Kiitos, ihana esitys.”

Karoliina Kantelinen, Helsinki
FM, Laulaja ja tohtorikoulutettava

Elämäni kansanmusiikkijärjestöjyränä
Pakina: Päivi Ylönen-Viiri

Kun tulin Suomen Kansanmusiikkiliittoon kurssisihteeriksi pariksi
kuukaudeksi vuonna 1987 Oriveden kansanmusiikkikursseja tekemään, en
tiennyt suomalaisesta kansanmusiikista paljoakaan. Mitä nyt olin kotona
isäni soittoa kuullut, ja punakantisesta Pelimannisävelmiä-kirjasta itse
vähän soitellut harmonilla. Työn lomassa halusin kuunnella toimistosta
löytämiäni kansanmusiikkikasetteja ja lp-levyjä. Ja silloin se
herääminen tapahtui. Olin innoissani kuulemastani. Äänitteitä ei
tuolloin ollut vielä kovin paljon, mutta sävelmät ikiaikojen alusta
matkanneina toimivat uusina sovituksina tai perinteisinä tulkintoina.
Pelimannius jo sinänsä oli erittäin kiehtova asia. Mitä monipuolista
osaamista heissä olikaan. Markkinointi pääaineena Helsingin
Kauppakorkeakoulusta juuri valmistuneena olin päättänyt ryhtyä
tuotepäälliköksi yritysmaailmaan, ura järjestössä ei silloin ollut
suunnitelmissa mutta löysin itseni kuitenkin seuraavan vuoden alusta
Suomen Kansanmusiikkiliiton toiminnanjohtajan paikalta.

Järjestötyön ihanuus ja kurjuus liittyy paljon siihen, että
työntekijöitä ja rahaa on vähän, työtä on paljon. Sitä on sitten
tsupparista kutsuvieraaseen ja kaikkea siltä väliltä. Huomasin olevani
festivaalijärjestäjä, kurssien järjestäjä, lehtimies, valokuvaaja,
mainosmyyjä, graafinen suunnittelija, kotisivujen bittinikkari,
talousnero, kansainvälisten asioiden hoitaja ja kaupan myyjä sekä
sihteeri. Viime Samuelin Poloneesin aikaan maaliskuun puolella
rakensimme jopa omaa parkkipaikkaa lippusiimoilla keskelle Helsingin
Kauppatoria. Se oli hauskin ja selkein työ pitkään aikaan.

Uusia haasteita riittää. Kansanmusiikin esille saaminen suurelle
yleisölle tuntuu tänä päivänä yhä tärkeämmältä. Medioihin noustaan
yleensä tapahtumien kautta. Mutta nyt minusta tuntuu vahvasti siltä,
että suuri median ja yleisön herääminen yleisestikin kansanmusiikin
hienouteen on ihan nurkan takana. Kotimaisen kansanmusiikin
soittajajoukko on niin laaja ja mielenkiintoinen, että siitä ammentaisi
vaikka minkälaisen ohjelman televisioon kerran viikossa useammallekin
kanavalle. Jos löytyisi riittävän valistuneita televisiotuottajia ja
kanavapomoja, niin tältä alalta löytyisi uusia ideoita
ohjelmaformaateiksi. Persoonallisia pelimanneja ja kansanmusiikin
ammattilaisia riittää esiteltäväksi. Kansanmusiikki on myös erityisen
taipuisaa erilaisten ohjelmien musiikiksi. YLE Teema kuvaa jo nyt
keväällä ja kesällä kansanmusiikkisarjaa eri tapahtumissa. Sarja tulee
ulos ensi vuonna. Tulkaa muut perässä. Radiossakin kansanmusiikkia
olisi mukava kuulla muulloinkin kuin tällä kanavalla näin
tiistai-iltaisin. Soitettavaa riittää, sillä kauhukseni huomasin viime
vuonna että Suomen Kansanmusiikkiliitossa on myytävänä nyt noin
seitsemänsataa erilaista kansanmusiikkilevyä!

Iso harppaus on viime vuosina tapahtunut myös kansanmusiikkitarjonnan
määrässä. Pääkaupunkiseudulla on nykyisin yllättävän paljon
kansanmusiikkikonsertteja. Kansanmusiikkiliiton kiertueet alentavat
kynnystä yhtyeiden tilaamiseksi omalle paikkakunnalle. Konsertteja ja
klubeja on nykyään järjestämässä yhä suurempi tekijäjoukko eri puolilla
Suomea. Mitä enemmän kansanmusiikki näkyy ja soi, sitä paremmin se voi!

Mitä minulle on soittajana käynyt näiden kahdenkymmenen vuoden aikana
Suomen Kansanmusiikkiliitossa? No, minut haastoi eräs aina vekkuli
maailmanmatkaaja-pelimanni Jaakko Heikkinen itse järjestämälleni
kaksirivisen alkeiskurssille Orivedelle. Soitto vei mukanaan, ja nykyään
kuulun ylpeänä Helsingin kaksirivisklubiin muiden aikuisena soittamisen
aloittaneiden kanssa.

Päivi Ylönen-Viiri
Suomen Kansanmusiikkiliiton toiminnanjohtaja pelimanni

Innostamisesta ja kannustamisesta
Pakina: Antti Koiranen

Pelimanni-isän soitin riippuu seinällä, juuri ja juuri lapsen ulottumattomissa. Lapsi hakee tuolin ja kurottelee soittimen itselleen, ryhtyy näppäilemään, koettaa vetää jousta samalla tavalla kuin isänsä. Syntyy ääniä. Niitä haluaa lisää ja lisää. Soiton kärpänen on puraissut ja vienyt mennessään.

Tällaisia tarinoita on lukuisia kansanmusiikin historiassa. Viimeksi itse näin sen kuvaelmana Tuuli Talvitie-Kellan väitösesityksessä Tampereella. On lähes uskomatonta, että homma toimii vielä nykypäivinä samalla tavalla. Itse olen ensi kerran viitisenkymmentä vuotta sitten tarttunut seinällä roikkuneeseen isän viuluun ja vetänyt ensimmäiset viisi säveltä tuntemastani laulusta Täällä pohjantäh[den alla], saanut luvan pyrkiä musiikkiopistoon, päässyt ja oppinut soiton alkeet. Kansanmusiikki-innostus iski, kun Suomen Nuorison Liitto järjesti ensimmäisen nuorille kohdistetun kansanmusiikkikurssin Lappeenrannan Skinnarilassa. Sitä ennen olin kokeillut sitä tavallista klassista, joka ei kuitenkaan sytyttänyt samalla tavalla.

Kansanmusiikkiin innostamisen ei tarvitse olla aktiivista. Mahdollisuuksien tarjoaminen on tärkein askel eteenpäin. Lapsella on itsellään kokeilunhalua. Mutta soittimen kunnioitus on syytä opettaa alkuun – soitin ei ole lelu, jota saa viskoa ja paiskoa. Muuten soittoa ei tarvitse kahlita tai suunnata. Se löytää kyllä linjansa ja paikkansa. Musiikillinen kaikupohja on inspiroiva ja monipuolinen erityisesti Suomen Kansanmusiikkiliiton järjestämillä KAMU-leireillä, joilla asiaan vihkiytyneet opettajat ohjaavat nuoria soiton saloihin.

Suomen Kansanmusiikkiliiton perustajan, professori Erkki Ala-Könnin ja monien muiden mittava tallennustyö tarjoaa harrastajille ohjelmistoa mistä ammentaa. Monet nuoret soittajat ovat löytäneetkin arkistot ja arkistoaineistoon perustuvat julkaisut ohjelmistolähteekseen. Pohjoismainen yhteistyöfoorumi Nordlek ja sen kansanmusiikkijaos on saanut viime vuonna eurooppalaisen apurahan kokemusten keräämiseen siitä, miten arkistoja hyödynnetään kansanmusiikkikentässä. Miten sinua on palveltu arkistoissa? Onko arkistoista mahdollista saada uutta ohjelmistoa? Entä taustatietojen selvittäminen: miten papinkansliassa tai kansallisarkistossa tarjoillaan tietoa pelimanneista yms.? Kerrohan kokemuksiasi vaikkapa Suomen Kansanmusiikkiliittoon kirjallisesti.

Vapaus luoda musiikille oma sfäärinsä innostaa ja kannustaa. Uskon, että entisajan pelimanneillakin on tilanteesta riippuvaa variointia soitossaan. Kukin aika tuo omat piirteensä perinteiseenkin musiikkiin. Kansanmusiikista saa ja pitää tehdä soittajan itsensä näköistä ja oloista. Muuten se ei elä kauaa.

Vuoden Nuori Pelimanni 2009 – titteli myönnettiin Folklandialla 19-vuotiaalle Valtteri Lehdolle, joka pienkanteleineen tuo kansanmusiikkiin uutta väriä ja osoittaa soitossaan valtavaa innostuneisuutta. Suomen Kansanmusiikkiliitto on yhdessä Koirasen perheen kanssa perustanut Juho Koirasen nimeä kantavan stipendirahaston, josta jaetaan pieniä kannustusstipendejä ja Vuoden Nuori Pelimanni – titteli nuorille musiikin harrastajille ja tekijöille. Apuraha on myönnetty nyt jo kolme kertaa. Tarkoitus ei ole hakea valmiita tähtiä, vaan kannustaa lupaavia ja innostuneita, alle 24-vuotiaita nuoria kansanmusiikin pariin ja pysyttelemään sen piirissä. Juho itse sai toimia kansanmusiikin parissa 24-vuotiaaksi. Hän aloitti olemalla mukana yhteisesityksissä heti, kun viulu alkoi pysyä leuan alla ja sävelsi viimeiseksi jääneen kappaleensa Helsinki-Vantaan lentokentällä vuorokautta ennen kuolemaansa. Isoveli Topi oli saanut viulun jo kastelahjaksi ja onnittelukorteissa häntä kutsuttiin syntymävuotensa Suomen euroviisun nimen mukaan Viulu-ukoksi. Vaimoni Siru sanoikin jo silloin viisaasti: Soittamiseen ei ole pakko, mutta soittamiseen täytyy olla mahdollisuus, jos omaa halua ja innostusta riittää.

Antti Koiranen
FL, Tampereen yliopiston Virtain kulttuurintutkimusaseman johtaja,
Suomen Kansanmusiikkiliiton puheenjohtaja

Pakina: Liisa Matveinen

Kansanmuusikon arki on kuin juhlaa, kun on saatu aikaan uusi levy ja edessä on kiertue ensin Saksassa ja sitten Suomessa. Vai onko sittenkään?
Suden aika -yhtye, johon lisäkseni kuuluvat Katariina Airas, Nora Vaura ja Veera Voima, läksi Kalevalan päivän tienoilla Hampuriin aikaisella aamulennolla. Yhdellä alkoi edellisenä yönä vatsatauti, toinen poti selkäänsä, eikä tietenkään saanut kantaa mitään. Meillä on normaalivarustuksena 4 matkalaukkua, 3 isoa soitinlaatikkoa ja useita pieniä soittimia. Ensimmäinen onni kohtasi kuitenkin jo lentokentällä, kun virkailijan vaaka oli epäkunnossa ja säästyimme huikeilta ylipainomaksuilta! Mutta, kas, Hampurin autovuokraamossa meille, ties kuinka monetta kertaa, tarjottiin jälleen autoja, joihin rouvat hyvin käsipakaaseineen mahtuisivat. Totuus on toisenlainen. Kaksi tuntia siihen taas meni, että saimme juuri sen auton, jonka olimme tilanneet.

Kyllä vieraassa maassa liikkuminen on paljon helpompaa, kun on navigaattori. Saa kuunnella miellyttävää ääntä, joka antaa ajo-ohjeita, eikä tarvitse pelätä, että tulee kartasta päähän, jos ei ala määränpäätä löytyä. Suden ajan kanssa olemme kiertäneet Saksassa koko bändin 5-vuotisen olemassaolon ajan, mutta jo vuodesta 2000 kiersimme Tellu Turkan kanssa duona, joten monta seikkailua kaikenlaisten karttojen kanssa on takana.

Ensimmäisenä iltana Hampurissa oli vuorossa laulutyöpaja. 30 innokasta harrastelijalaulajaa, jotka halusivat oppia mahdollisimman paljon suomalaisesta kansanlauluperinteestä neljässä tunnissa. Keski-Euroopassa meidän suomalaisen perinteen monipuolinen laulutapa kyllä saa ansaittua huomiota. Matkaamme Hampurista kohti Mindeniä. Jäljellä on 9 konserttia Pohjois-Saksassa.

Mindeniin saavuimme sateessa, lämpöasteita 7, joten Suomen helmikuun hanget ovat muisto vain. Illan mittaan selviää, että kiertueaikataulussa on väärä konsertin alkamisaika. Järjestäjä soittaa hotelliin ja kyselee, missä viivytään? Onneksi olemme nopeita naisia ja ehdimme vielä tehdä soundcheckin. Hiukan hermostuneina päädyimme kuitenkin ensimmäiselle keikalle. Meillähän piti olla treenit ennen keikkaa, koska emme ole soittaneet yhdessä kuukauteen ja uusi levymateriaali on osittain testaamatta livenä konserttitilanteessa. Mutta yleisöä oli tupa täynnä ja todella vastaanottavaista. Välispiikit olivat pakostakin spontaaneja, koska uudet laulut täytyi kertoa saksaa ja englantia käyttäen. - Päivän mittaan seurasimme myös miesten viestihiihtoa ja olimme tosi pahoillamme, kun Norja meni -taas kerran -ohi loppumetreillä Saksasta. Mutta meille miesten pronssi oli kuin voitto!

Matka Solingeniin oli vain 200 kilometriä, mutta kesti 5 tuntia, josta kaksi tuntia istuimme ruuhkassa ja saavuimme nääntyneinä perille. Ensimmäinen konsertti oli niin onnistunut, että tuudittauduimme siihen uskoon, että kaikkihan menee hyvin tänäänkin. Ensimmäisen kappaleen aikana liitettiin yksi soitin mukaan äänentoistoon kesken kappaleen ja saimme aikaan kenraalipaussin pienten kommenttien saattelemana. Onneksi tällä yhtyeellä on taipumus nauraa omille kommelluksille. Laulujen sanoja tippui päästä ja saksan kieli oli hyvin omaperäistä. Selvittiinhän siitä, mutta paremminkin on mennyt!

Matkasimme kohti Dresdeniä, vanhan itä-Saksan puolelle, läpi Saksan, lännestä itään. Päivä oli aurinkoinen ja keväinen, krookukset ja lumikellot kukkivat jo teiden varsilla. Dresden on kaunis kaupunki ja sitä on korjattu taidolla toisen maailmansodan jäljiltä. Konserttimme oli Kolmen Kuninkaan kirkossa, tunnelma oli lämmin ja äänimies taitava! Vietimme Dresdenissä myös ainoan vapaapäivämme. Illalla ajoimme Marburgiin, vanhaan keskiaikaiseen yliopistokaupunkiin. Saksan konserteissa tapaa paljon Suomi-faneja, jotka haaveilevat lomasta puhtaassa Suomessa, opiskelevat suomen kieltä ja osallistuvat kaikkiin suomalaisiin kulttuuritapahtumiin Saksassa.

Jatkoimme Lyypekkiin, hansakaupunkiin, jossa olimme konsertoineet v.2004. Majapaikkamme oli vanhassa kaupungissa, pikkuruisessa 3-kerroksisessa talossa. Konsertti oli akustinen, kirkossa paloivat kynttilät, tunnelma oli lumoava! Selvisimme jopa Lyypekin lapeista kujista suuren automme kanssa, jossa onneksi oli tutkajärjestelmä, joka alkoi piipittää heti, kun esteitä ilmaantui. Muutenkin, päivät alkoivat kulkea jo rutiinilla: paikasta seuraavaan, soundcheck, ruoka, konsertti ja nukkumaan.

Hampurin konsertti jännitti etukäteen, koska edellisen kerran vuosia sitten konserttiimme oli saapunut peräti 13 henkeä. Suurkaupungit ovat vaikeimpia konserttipaikkoja, koska tarjontaa on paljon ja kilpailu kovaa. Mutta tupa oli taas täynnä ja konserttiin saimme mukaan työpajan laulajia avustamaan muutamaan kappaleeseen.

Matkasimme kohti pohjoista, Kielin lähelle. Väsymys alkoi painaa, mutta siitä huolimatta konsertit onnistuivat yhä paremmin. Kiertue kulki loppua kohden upeasti, viimeisenä iltana esiinnyimme Berliinissä, emmekä voineet ymmärtää, että nyt tämä jo loppui. Totesimme, että olemme etuoikeutettuja, kun saamme tehdä näin hienoa työtä, mukavien ihmisten kanssa ja musiikin tekemisestä nauttien.

Liisa Matveinen, Jämsä
Muusikko, MuM 1989

Pakina: Annukka Hirvasvuopio-Laiti

Kun kevät täällä Saamenmaassa etenee ja pääsiäinen lähestyy, alkavat monella saamelaisartistilla myös keikkavalmistelut. Etenkin Norjan puolella pääsiäinen on suuri juhla ja esimerkiksi koulujen pääsiäisloma kestää siellä koko viikon. Pohjois-Norjan saamelaisalueella pääsiäinen on saamelaisartistien kiireisintä aikaa. Koutokeinossa järjestetään vuosittain Sámi Beassášfestivála, pääsiäisfestivaali, jonka monipäiväisessä ohjelmassa on muun tarjonnan ohella myös runsaasti saamelaismusiikin konsertteja. Pääsiäisfestivaalin yhteydessä järjestetään myös yksi vuoden merkkitapahtumista, Sámi Grand Prix -laulukilpailu, johon osallistuu saamelaisia artisteja neljästä eri maasta: Suomesta, Norjasta, Ruotsista ja Venäjältä. Laulukilpailussa on kaksi eri sarjaa; toinen säestyksettömälle perinnemusiikille, toinen muulle musiikille.

Tämän päivän modernista saamelaisesta musiikista löytyy tyylilajia jokaiseen makuun. On rokkia, poppia, discoa, etnoa, heviä, tanssimusiikkia, teknoa, lastenlauluja, hengellistä musiikkia ja räppiä. 60-luvun käännösiskelmistä alkaen uusi saamenkielinen musiikki on seurannut ajan trendejä siinä missä muidenkin kulttuurien musiikkityylit. Saamelaismusiikin festivaaleja järjestetään Norjassa ja Ruotsissa lukuisia, Suomen puolellakin saamelaismusiikkia kuulee eri tapahtumissa ympäri maata, pohjoisessa muun muassa Hetan Marianpäivillä sekä Inarissa Ijahis Idja - alkuperäiskansojen musiikkitapahtumassa.. Sámi Idols -kilpailijat (kyllä, myös saamelaisilla on omat Idolsinsa) kisaavat Grand Prix -kilpailun tavoin perinnemusiikin ja modernin musiikin sarjoissa.

Mielestäni on erittäin hyvä asia, että näissä kilpailuissa säestyksetön perinnemusiikki on saanut oman sarjansa. Näin kunnioitetaan perinnemusiikin erityislaatuisuutta ja uskon, että siten halutaan myös korostaa perinnemusiikin tärkeyttä saamelaiskulttuurissa. On vanha totuus, että hyvä laulaja ei välttämättä osaa joikata, eikä puolestaan taitava joikaaja ole useinkaan kuuluisa kauniista lauluäänestään. Laulaminen ja joikaaminen ovat jo äänenkäytön puolesta kaksi aivan eri asiaa. Lisäksi kaikkiin saamelaisiin perinnemusiikin lajeihin pätee sama sääntö; ne eivät ole ainoastaan vokaalimusiikkia, vaan pitävät sisällään runsaasti kulttuurillisia koodeja, ovat hyvin tärkeä osa saamelaiskulttuuria ja yksi sen tärkeimpiä tunnuksia ja ilmenemismuotoja. Suomen puolen kolmella saamelaisheimolla on jokaisella oma perinnemusiikkityylinsä. Pohjoissaamelaisen joiun eli luohti:n lisäksi inarinsaamelaisilla on livđe ja kolttasaamelaisilla leudd´ .

Kevät Saamenmaassa tarjoaa runsaasti mahdollisuuksia tutustua monipuolisesti saamelaiskulttuuriin musiikkitarjonnan lisäksi. Kevät on poroajokilpailujen, suopunginheittokilpailujen ja muiden perinnetapahtumien aikaa. Useimmissa tapahtumissa on myös konsertteja. Saamelaisartistien sesonkiaikana on aika ottaa esiin saamenpuvut, huivisilkit, nutukkaat ja peskit, pukeutua parhaimpiinsa ja suunnata kohti pääsiäisfestivaalia. Sámi Grand Prix -kilpailussa jos missä pitää näyttäytyä! Yhteinen kieli, kulttuuri ja musiikkiperinne yhdistävät neljän maan saamelaisia. Pääsiäisjuhlien värikylläisessä saamenpukujen meressä oktavuohta, yhteenkuuluvaisuuden tunne, korostuu, tuntuu läheiseltä ja omalta. Mii leat. Me olemme.

Annukka Hirvasvuopio-Laiti, Utsjoki
FM, muusikko

Pakina: Tove Djupsjöbacka

Kun tekee töitä kansanmusiikin parissa, joutuu kohtaamaan sanan perinne melko usein. Puhutaan perinnemusiikista, tanssiperinteestä, perinneleikeistä jne. Perinteet ovat osa elämäämme, perinteitä on jokaisella yhteisöllä – suurella ja pienellä.

Nykypäivän globalisoidussa maailmassa harva tunnustaa kuuluvansa yhteen ainoaan perinteeseen. Elämään kulkeutuu vaikutteita monelta eri suunnalta. Tutustuakseen oman maan perinteeseen on nähtävä vaivaa. Se mitä kutsumme tänään perinnemusiikiksi ei useimmiten enää olekaan luonteva osa ihmisten musiikillista arkea, vain sitä pitää lähteä hakemaan kiven takaa.

Ruotsinkielisellä ala-asteella ollessani suomalaisesta kansanmusiikista ei puhuttu kovinkaan paljon. Oppikirjoissakin oli suomalaisia kansanlauluja kokonaiset neljä – Minun kultani kaunis on, Taivas on sininen ja valkoinen, Tuku tuku lampaitani ja neljättä en enää muista.

Suomenruotsalaisena tottuu jo varhain elämään kahden kulttuuriperinteen rajapinnassa. Olla suomalainen, mutta ruotsinkielinen. Olla ruotsalainen, muttei ruotsalainen. Purjehtia kahdenlaisen kulttuurin välillä. Itse myönnän puutteeni suomalaisen populaarimusiikin suhteen – Eput, Hectorit ja Juicet tulivat tutuksi oikeastaan vasta opiskeluaikoina. Huomattavasti tutumpi hahmo lapsuudesta on esimerkiksi ruotsalainen humoristi Povel Ramel.

Tällaisessa kulttuurisekoituksessa eläessä tottuu poimimaan eri kulttuureista haluamansa piirteet. Suomenruotsalainen kulttuurikaan ei ole millään lailla yhtenäinen, erot ovat melko suuret esimerkiksi pääkaupungin ja Pohjanmaan suomenruotsalaisten välillä. Loppujen lopuksi jokainen muokkaa haluamansa kulttuurisekoituksen ja sisällyttää siihen vanhemmilta saatua, muualta haettua, puolisolta tarttunutta, työpaikalla opittua jne.

Vanhan sanonnan mukaan hääasuun pitäisi kuulua jotakin vanhaa, jotakin uutta, jotakin lainattua ja jotain sinistä. Samalla lailla nykyihmiset hakevat elämäänsä sisältöä perinteiden supermarketista, jossa voi poimia kauppakoriinsa haluamansa tavat ja musiikit. Uskonnonkin suhteen tuntuu että ihmiset yhä enemmän valikoivat eri uskonnoista haluamansa.

Tutustuakseen oman maansa perinnemusiikkiin pitää siis nähdä vauvaa. Ei kannata tyytyä ala-asteen musiikkikirjojen tarjontaan, vain etsiä itse lisää. Kansanmusiikki ei ehkä enää näy arjessamme, mutta sen harrastuksen voi aloittaa aikuisenakin.

Kun aikoinaan oman alueen soitot oppi kylällä, on nykyään kaikki maailman musiikit helposti saatavilla. Parilla napin painalluksella voi tutustua vaikkapa bulgarialaiseen kuorolauluun, japanilaiseen kabukiin tai senegalilaiseen sabariin. Moni löytääkin sydäntä lähimpänä olevan musiikkikulttuurin toiselta puolelta maailmaa. Monet suomalaiset ovat ottaneet omakseen esimerkiksi espanjalaisen flamencon, jossa pääsee ilmaisemaan itseään jopa primitiivisin tuntein. Moni ei välttämättä itse tiennyt omaavansa sellaisia ennen kuin tutustui kyseiseen lajiin.

Itse haluaisin poimia perinnemusiikkien supermarketista esimerkiksi ruotsinkieliset tuutulaulut, menevät viulupolskat, primitiivisen jouhikkosoundin, lyyriset kanteleen sävelet ja intensiiviset flamencorytmit. Kaikki rakastamani musiikkikulttuurit yhdessä paketissa.

Tove Djupsjöbacka
Filosofian maisteri, musiikkitiede
Projektisihteeri, Suomen Kansanmusiikkiliitto
Intohimo: flamenco