perhepaletti
C'est la vie
Lapsi päivähoitoon vai kotiin äidin kanssa? Belgiassa, jossa tällä hetkellä asun, vastaus on yksinkertainen. Täällä kaikki yli 2-vuotiaat lapset ovat päivähoidossa. Suomessa taas kerran kuumana käyvä keskustelu uraäidit versus kotiäidit on täältä käsin katsottuna omituista.
Belgiassa kotiäitiys on arvostettua, mutta laki takaa jokaiselle yli 2-vuotiaalle lapselle oikeuden käydä "koulua", eli ecole maternellea. Tätä oikeutta käyttävät lähes kaikki. Tiheään asutussa maassa uskotaan, että lapselle on hyväksi oppia toimimaan ryhmässä pienestä pitäen.
Vanhemmat valitsevat itse haluamansa koulun, joka voi olla kunnallinen, yksityinen, katolinen, Montessori, Steiner tai tietynkielinen. Yksityiset maksavat tietysti enemmän. Päivähoidon kustannuksissa on huima ero verrattuna vaikkapa Suomeen tai Englantiin. Suomessa lapsen tarhapaikka maksaa kuussa reilut 200 euroa. Todellinen kustannus on yli tuhat euroa enemmän, mutta siitä huolehtii valtio eli me veronmaksajat.
Täällä Brysselissä Veikon koulunkäynnissä maksaa ainoastaan ruoka, noin 42 euroa kuussa. Joka kuussa vanhemmilta kerätään muutama euro luokan yhteisiin retkiin tai muihin tapahtumiin. Tuo 42 euroa sisältää joka päivä kolme ruokalajia: aina on alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Aamupäiviksi koululaisille laitetaan kotoa mukaan eväslaatikko, jossa koulun ohjeiden mukaan saa olla hedelmää tai vihannesta. Koulupäivä alkaa vähän ennen yhdeksää ja päättyy kolmelta. Lounaan jälkeen pienimmät nukkuvat päiväunet. Keskiviikkoisin on lyhyt päivä, silloin koulu päättyy jo puolilta päivin.
Belgiassa aikuisten työpäivät päättyvät usein vasta illalla 6-7 aikaan. Kouluissa on "garderie", eli aikuisten valvoma tila, johon lapsia voi tuoda kouluun jo aamuseitsemältä. Garderien ovet sulkeutuvat illalla puoli seitsemän aikoihin.
Kuulostaako hyvältä?
Riippuu mitä arvostaa. Vanhempien on kuitenkin pakko käydä töissä, joten hyvä että koulu joustaa. Toisaalta kolmivuotiaallekin 8 tuntia on pitkä päivä isossa ryhmässä. Kuten Veikko, moni lapsi haetaan kotiin jo iltapäivällä.
Veikon ryhmässä on 25 lasta. Opettajia on yksi, Madame Cecilie, ja vaihtelevasti 1-2 apuopettajaa. Yhdelle ihmiselle tuollaisen lapsimäärän valvominen on vähintäänkin haastavaa, mutta jotenkin homma näyttää toimivan. Lapset jaetaan pienempiiin ryhmiin askartelemaan tai leikkimään, torstaisin on uintia ja perjantaisin jumppaa.
Ulos mennään ainoastaan hyvällä säällä. Suomalainen kurahousu- ja talvihaalarirumba ei tulisi kysymykseenkään. Lapset ovat ulkokengät jalassa sisälläkin, kuten Keski-Euroopassa yleensäkin.
Ja se kielikylpy!
Koulu on ranskankielinen, piste. Veikon koulussa olevat lapset edustavat 51 eri kansallisuutta. Joukossa on jopa pieni tiibetiläinen. Aivan sama, mitä kieltä kotona puhutaan, koulussa puhutaan ranskaa. Kielikylpy on täydellisesti mallia "ui tai uppoa".
"Kyllähän ne lapset sopeutuvat", sanoo moni. No kokeile itse, teki mieli tuhahtaa Veikon ensimmäisten kouluviikkojen aikana. Se ei ollut helppoa, mutta ensimmäisinä kouluaamuina käytävillä itkivät kaikki, myös Veikon ranskankieliset koulukaverit. Salaa kyyneliään pyyhkivät myös vanhemmat.
Vielä sananen vessoista: koulun vessoissa ei ole käsipyyhkeitä, ei saippuaa, ei vessapaperia. Lasten odotetaan olevan irti vaipoista kouluun tullessaan. Ja jos on asiaa vessaan, pitäisi osata sanoa opettajalle, joka antaa mukaan vessapaperin! Miksi näin, en tiedä. Käsihygienia ei tunnu olevan agendalla. Jokaisessa koulussa, jossa kävin kouluvalintaa tehdessäni, tilanne oli sama.
Anteeksi mitä?
Olen asunut Brysselissä nyt puolitoista vuotta. Veikko on käynyt koulussa viime syyskuusta lähtien, ja alkuhankaluuksien jälkeen on iloinen koululainen. Kun Veikon kouluvastustus oli pahimmillaan, kaipasin Helsingistä kovasti Veikon päiväkotia Ruskeasuolla. Kolme mukavaa ohjaajaa 16 lapselle, joista moni oli vain osan viikosta päiväkodissa. Sitten luin syksyllä Hesarista, kuinka joku vanhempi valitti tästä päiväkodista, koska lapset saivat siellä pari kertaa kuussa välipalaksi "pullaa". Brysselin vinkkelistä katsottuna a) pulla on terveysruoka b) ryhmäkoko on tänne verrattuna inhimillinen c) viis pullasta, siellä vessoissa on saippuaa, paperia ja lasten kädet pestään!
Miksi sitten vien lastani noin kamalaan paikkaan? Pikkusiskokin on vielä kotona, au pairin kanssa.
Koska brysseliläinen koulu ei ole loppujen lopuksi sittenkään kaamea lasten kaatopaikka.
Koska vilkas kolmivuotias on iloinen, kun pääsee leikkimään ja purkamaan energiaansa muiden lasten kanssa.
Koska itse teen töitä.C´est la vie! Sellaista on elämä, kuten Veikko huomautti ranskanopettajallemme.
Emilia Kullas, 38v, on hoitovapaalla oleva toimittaja, joka asuu Brysselissä. Perheeseen kuuluvat aviomies, 3-vuotias poika ja 1-vuotias tyttö.Lue myös:
HS.fi: Hurmosmamma haastaa uraäidin
Kielletytkin tunteet auki
Näin purki tuntojaan eräs tuleva äiti internetin keskustelupalstalla ja sai siitä hyvästä osakseen melkoisen ryöpytyksen. Kannustavat kommentit jäivät kokonaan muiden äitien kirjoittamien vihamielisten viestien varjoon.
Varmasti jokainen vanhempi on törmännyt tähän ilmiöön. Siitä hetkestä alkaen, kun raskaustestiin piirtyy positiivinen viiva, nainen ei enää olekaan yksityinen, järjellä ajatteleva henkilö. Hänet ympäröi neuvolan oppaiden, vauvalehtien ja hyvää tarkoittavien konkariäitien verkko, joka määrittelee miten tästä eteenpäin kuuluu olla, tehdä, tuntea ja ajatella. ”Ajattele kauniita ajatuksia” ja ”jätä kiire ja stressi nyt taaksesi, kun elät niin ainutlaatuisia hetkiä”.
Vähemmästäkin holhoamisesta stressaantuu! Samalla nämä hyvää tarkoittavat neuvot ylläpitävät myyttistä käsitystä täydellisestä äitiydestä. Äidistä, joka ei koskaan hairahdu kielteisten tunteiden sivuraiteille.
Vanhemmuus on oppimista ja avautumista
Vanhemmaksi kasvamiseen ja vanhempana olemiseen liittyy koko tunteiden kirjo, siinä missä muuhunkin elämään. On pelottavaa, että tulevia vanhempia kehotetaan siirtämään nämä kielteisiksi leimatut tunteet syrjään ja keskittymään vaaleanpunaiseen haaveiluun vaikka hampaat irvessä ja itku silmässä. Elämä perhearjessa kun on enimmäkseen kaikkea muuta kuin sitä vaaleanpunaista pitsiunelmaa. Olisi hienoa, jos vanhemmille tarjottaisiin mahdollisuuksia käsitellä kaikkia vanhemmuuteen liittyviä, myös kielteisiä ja vaikeita tunteita ilman huonon vanhemmuuden leiman pelkoa.
Ei sillä, olen äitinä törmännyt myös siihen, että lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvistä hankalista tunteista kannustetaan puhumaan. Kannattaahan hankalia oloja - vihaa, turhautumista, mustasukkaisuutta, riittämättömyyttä, voimattomuutta – käsitellä, jotta ne menevät ohi eivätkä häiritse vanhemmuuden auvoa. Näinkö tosiaan? Tilanteet, joissa nämä tunteet nousevat, voivat mennä ohi, mutta vain tullakseen uudelleen. Eivät ne katoa niin, etteivätkö ne taas palaisi vaikkapa seuraavassa tahtojen taistelussa uhmakkaan kaksivuotiaan kanssa.
Sen sijaan, että omista negatiivisista tunteistaan pyristelisi eroon, olisikin hedelmällisempää ottaa ne rohkeasti esiin ja käännellä niitä hetken. Niille kaikille löytyy aiheuttaja ja niille kaikille löytyy nimi. Tärkeintä lienee se, että oppii, millaiset tilanteet ja asiat itsessä laukaisevat näitä tunteita, ja miten tunne minuun vaikuttaa. Uskon, että tällöin ne on myös helpompi kohdata ne vanhemmuuden hankalat hetket.
Vanhemmuus on harvoin sellaista, millaiseksi sen ennalta kuvitteli. Internetin keskustelupalstat ovat pullollaan vanhempien herkullisia kertomuksia elävästä arjesta ja siitä, miten parikymppisenä tuli vannoneeksi, että ”näin en ainakaan koskaan tee sitten kun minulla on lapsia”. Ja sitten tekee täsmälleen niin, kuin vannoi olevansa tekemättä.
Vanhemmuuden yllätyksistä, niin iloisista kuin negatiivisista, olisi hienoa voida puhua ääneen. Joko huumorin varjolla tai sitten inhorealistisen suoraan, kuten alussa esittämäni äiti teki. Hänestä kasvaa varmasti upea äiti lapselleen ja toivon, että hän jatkossakin, saamastaan palauteryöpystä huolimatta, jaksaa omalla rohkealla esimerkillään murtaa näitä sitkeästi eläviä myyttejä äitien täydellisyydestä. Uskaltaisimmeko me muutkin olla yhtä rohkeita?
Lotta Ulvelin on 31-vuotias opiskelija, jolla on myös työura kasvatus- ja lastensuojelutyössä. Perheeseen kuuluvat mies ja lapset: tyttö 7v. ja poika 2v. sekä toukokuussa syntyvä vauva.
Lisää aiheesta:
Saako äitiä suututtaa?
Väestöliitto: Äidin kielletyt tunteet
HS.fi: Täydellisen äidin myytit
HS.fi: Kun äitiys ahdistaa
Vauvabuumin syytä etsimässä
Esinainen onnitteli lämpimästi. Pientä luopumisentuskaa hänestä toki oli luettavissa. Hänen täytyisi taas hankkia pätevä ja ahkera äitiyslomasijainen. Eikä ihan ensimmäistä kertaa, sillä viimeisen parin vuoden aikana pomoni tiimistä on raskautunut lähes kymmenen naista. Erinäköisiä vauvoja vieraileekin osastollamme harva se päivä parkumassa, hymyilemässä ja vähän vierastamassa meitä outoja työn sankareita.
1. selitys vauvabuumiin: Hedelmällinen työtuoli
Miksi ihmeessä me noin kolmekymppiset uranaiset olemme joukolla innostuneet vauvanteosta. Minäkin kouluikäisten lasten äiti hurahdin tuosta noin kuin varkain. Olemme porukalla pohtineet syytä tiimimme vauvabuumiin. Jopa taikuuttakin on epäilty, sillä eräässä työhuoneessa sijaitsee tavallisen näköinen mutta hyvin erityinen ja äärimmäisen hedelmällinen tuoli. Lähes kaikki sillä istuneet ovat tulleet enemmin tai myöhemmin raskaaksi. Päätimme kokeilla sitä jopa erääseen miespuoliseen kollegaan. Hän itse ei sentään alkanut pyöristyä, mutta miehen vaimoon tämä temppu toki tepsi.
Minun vauvauutisen jälkeen pomoni ei tarvinnut odottaa viikkoakaan, kun eräs toinen kollegani kävi hänen luonaan kertomassa istuneensa siihen samaiseen tuoliin kuin minäkin. Voi pomoparkaa. Miten tässä nyt näin pääsi käymään. Meillä on sentään todella mielenkiintoinen ja haastava työ, jossa saa toteuttaa itseään ja ylittää niin omia kuin muidenkin asettamia rajoja. Työkaveritkin ovat mahtavia. Minäkin uhosin vielä viime keväänä, että tämän naisen lapset on sitten tehty ja kasvatettu lähes itseohjautuviksi ja nyt keskityn täysillä uraani, sisustan kotia, kehitän itseäni, matkustamme perheen kanssa ja vietän mukavaa ja vauvavapaata vapaa-aikaa. Pää pursusi ideoita ja olin kouluttanut itseäni koko vuoden uusiin työelämän haasteisiin. Mutta ei kulunut kuin muutama kuukausi, kun se tapahtui - vauvakuume iski yllättäen ja täysin tilaamatta.
2. selitys vauvabuumiin: Cristiano RonaldostaKesällä oli Jalkapallon Euroopan mestaruuskilpailut. Niitä tapitettiin meidänkin perheessä lähes joka ilta. Mieheni kertoi jostain lukeneensa, että vauvoja syntyy keskimääräistä enemmän noin 9 kuukautta suurten jalkapallokisojen jälkeen. Tämä oli kuulemma tutkimuksen avulla todistettu kiistaton totuus. En silloin ihan uskonut tätä selitystä, vaikka onhan se jalkapallo aika seksikäs laji – ainakin näin naisnäkökulmasta katsottuna. Mutta aika oikeassa oli hömppätutkimuksen laskelmat, sillä meidän perheen vauvan laskettu aika on runsaat 9 kuukautta kisojen loppumisen jälkeen.
Toki meidän perheessä jalkapallo on muutenkin suuressa roolissa. Perheessä on niin kaksi futaria, yksi valmentaja ja kaksi nappulajoukkueen johtajaa. Välillä tuntuu, ettei elämässä ole mitään muuta kuin se pallo – noh kohta on myös vauva, jota pitää varjella kentän laidalla siltä pallolta. Pakostakin jalkapallolla siis täytyy olla jotain vaikutusta tähän nykyiseen tilaani. Ja eihän se nyt mikään huono selitys olisi, että innostuksena vauvanteolle oli Ronaldon taitavat harhautukset.
Luopumisen tuskaa
Oli syy mikä tahansa niin elämänmuutos koululaisten uraäidistä myös vauvan äidiksi on melkoinen. Tärkeiden televisiojuttujen tekeminen vaihtuu ainakin äitiysloman ajaksi kakkavaippojen vaihtamiseen. Luopumistakin pitää tehdä. Töissä joudun luovuttamaan erään tärkeän projektin muille, se toki harmittaa. Entä roolini toimituksessa. Kuka minut paikkaa? Kuka seuraa minun aiheitani, lähteitäni ja kuka tekee herkulliset skuupit, kun minä toteutan äidillisiä vaistojani? Menevätkö työni nyt innokkaille nuorille miehille, kun minä hoidan vaavia kotona. Voi feminismi sentään – miten käy tasa-arvon.
Eikä tämä ole luopumista vain työn tuottamasta tyydytyksestä vaan myös nykyisen perhe-elämäni helppoudesta. Vanhempi lapseni on nyt neljännellä luokalla ja nuorempi toisella. Lasten kanssa touhuaminen on kiistämättä nyt helpompaa kuin pikkulapsiaikana. Enää ei tarvitse kiroilla neljän ruuhkassa ja toivoa, että ehtii hakea lapset päiväkodista ajoissa, enää ei tarvitse yöheräillä pienokaisen kauhukohtaukseen. Lapset osaavat kulkea koulumatkat bussilla, lämmittävät ruokansa ja jopa siivoavat huoneensa - kunhan jaksan heidät siihen pakottaa tai lahjoa. Minua ja miestäni ei enää tarvita ihan joka asiaan. Vastuu jälkikasvusta onkin ihan erilaista kuin pikkulasten kanssa. Ei ole tavatonta, että neljäsluokkalainen lähettää multimediaviestinä kuvan vaikeasta matikantehtävästä isälleen töihin. Auta mua mä en ymmärrä!
Äidin ja isän tehtävät ovat monipuolistuneet sillä pitää valvoa netinkäyttöä ja antaa huumevalistusta sekä kertoa seksistä. Aikataulut ovat tiukat – niin lapsilla kuin vanhemmillakin. Meidän perheen viikko-ohjelmassa on vain kaksi jalkapallovapaata päivää, joskus ei edes niitäkään. Mutta me vanhemmat olemme päättäneet, että olemme heidän kanssaan niin paljon kuin mahdollista, niin kauan kun meidät vain mukaan hyväksyvät. Aina ei tarvitse olla vieressä mutta kaiken aikaa pitää olla saatavilla ja jotenkin läsnä. Toivottavasti tämä on mahdollista, kun tississä roikkuu pieni vauva.
3. selitys vauvabuumiin: Arjen benji-hypyt hetkeksi sivuun
Ehkä minä heittäydyin vauvabuumiin nyt kolmekymppisenä uudestaan, koska nyt minulla on aito mahdollisuus hiljentyä hetkeksi olemaan ÄITI. Kun sain ensimmäisen lapseni olin parikymppinen opiskelija. Silloin en voinut jäädä edes muutamaksi vuodeksi kotiin lastani hoitamaan, kun opiskelijaperheessä ei ollut rahaa siihen. Jo äitiyslomalla palasin takaisin opintojen pariin ja hankkimaan työuraa, rahaa makaronilaatikkoon, vuokraan ja kurahousuihin. Ei ole ollut aikaa pysähtyä ja vain olla. Oli näytettävä työpaikalla parasta osaamista, joustavuutta ja aina vaan parempia suorituksia. Ja pakko myöntää, että kyllähän minä siitä kiireen täyttämästä elämästä todella nautin.
Kymmenen ruuhkavuoteen sisältyi kaikki se mistä pelotellaan nuoria pareja: kaksi lasta muutaman vuoden välein, mies töissä ulkomailla, opiskelua yhtä aikaa ja erikseen, uusia työpaikkoja, talon rakentamista, yhteinen työnantaja, korvatulehduskierteet ja mitä vielä. Selviytyminen tästä kaikesta toi tyydytystä ja iloa. Tavallaan kiire oli kivaa, arki haastavaa ja jokainen päivä kuin benji-hyppy ilman köyttä. Mutta aikansa sitä adrenaliinipauketta saatuani syntyi kaipuu edes hetkeksi elämän perusasioihin. Uskaltaa heittää työssä päteminen hetkeksi syrjään ja kokea syntymän ilon, imetyksen rauhan sen että voi hetkeksi käpertyä sisäänpäin, keskittyä kotiin ja lapsiin.
Ehkä me kolmekymppiset vauvaherätyksen saaneet naiset haluamme vain nauttia hetken siitä, ettei tarvitse kaiken aikaa juosta tukkaputkella menestyksen perässä.
Eräs ystävättäreni naureskeli, että teillä on sitten muutaman vuoden päästä perheessä yksi uhmaikäinen ja kaksi murrosikäistä. Ajatus on toki aika pelottava, mutta kyllähän siitä selvitään. Ja jos ei selvitä, niin sitten haetaan apua.
Maarit Åström-Kupsanen on vantaalainen kuluttajatoimittaja (YLE Asia) ja tyttöjalkapallojoukkueen joukkueenjohtaja. Perheeseen kuuluvat mies sekä kaksi koululaista, kohta 11-vuotias poika, 8-vuotias tyttö, ja huhtikuun tietämillä syntyvä vauva.
Lue myös:
HS.fi: Vauvabuumi pakottaa Hyksin avaamaan uusia synnytyshuoneita
HS.fi: Helsingin seudulla riehuu vauvabuumi
Äitien väkivalta on vaiettu asia
Esiin tulevat tapaukset ja aiheesta kirjoitetut jutut koskevat muita, ei meitä. Väkivalta on aivan jonkin toisen yhteiskuntaluokan tai ihmisryhmän kauhea asia. Sitä ei tapahdu ystäväpiirissäni. Ei puistokavereitteni kotona, eikä ainakaan minun kotonani. Jos joskus jotakin tapahtuukin, kyse on väsymyksestä, vaikeasta elämäntilanteesta tai hankalasta suhteesta. Syy ylilyönteihin on jossakin muussa kuin äidissä itsessään, sillä äidit eivät ole väkivaltaisia. Eiväthän?
Toiveemme siitä, että äidit eivät olisi väkivaltaisia on kuitenkin väärä. Tuoreesta Poliisiammattikorkeakoulun lapsiuhritutkimuksesta käy ilmi, että väkivallan tekijöinä on ollut yhtä usein äiti kuin isäkin. Perinteisesti miehisen väkivallan tiloiksi koetut ”julkisen tilan väkivalta” sekä perheväkivalta ovat aivan yhtälailla naisten väkivallan ilmenemispaikkoja.
Sukupuolten väkivalta
Mediassa luettavissa ja nähtävissä oleva informaatio käsittelee monipuolisesti miehen harjoittamaa väkivaltaa eri muodoissaan. Kategorioina voi puhtaan tuntuman pohjalta heittää seuraavanlaisia perinteisen miehisen väkivallan harjoittamisen muotoja: julkisen tilan väkivalta sekä perheväkivalta.
Uutinen tyttöjen ja naisten harjoittamasta väkivallasta aiheuttaa useimpien mielissä erilaisen tunnereaktion, kuin perinteinen ”poikien tappelu”. Väkivalta tuntuu julmemmalta ja enemmän väärältä. Tunne liittyy tyttö- ja poikasukupuoleen liitettyihin kulttuurisiin ja biologisiin odotuksiin. Kaikessa ymmärrettävyydessään, tämä tunne asettaa kummankin sukupuolen kuitenkin alisteiseen asemaan. Kärjistäen asetelma poistaa naiselta vastuun, eli vaikeuttaa avunsaamista ja toisaalta syyllistää ja jopa esineellistää miehen ”väkivallan tuottajaksi”. Se, että julkisuuteen tulevista väkivallanteoista valtaosa käsittelee miesten välisiä tekoja sekä miehen lapseen kohdistamaa tekoa, viestii siitä, että naisten väkivalta ilmenee eri tavoin ja piilossa.
Jos väkivalta toimintana ja seuraamuksineen riisutaan sukupuolen asettamista odotuksista ja muista ulkoisista merkeistä, on sen seuraamukset samat. Sekä väkivaltaan syyllistyvän, että väkivallan kohteena olevan Inhimillinen kärsimys.
Mitä väkivalta on?
Suurin osa äideistä painiskelee ainakin joskus tunteittensa ja tekojensa kanssa. Meninkö liian pitkälle? Oliko ratkaisuni oikea, vai ratkaisinko ”kasvatustilanteen” epäreilulla tavalla, vääriin syihin perustaen. Sekä äidit, että isät pohtivat myös suhteensa ristiriitojen vaikutuksia lapsen kasvuympäristölle.
Väkivaltainen käytös on ihmisten välistä kohtaamista, missä tavalla tai toisella osoitetaan toisen ihmisen arvo merkityksettömäksi. Ihmisellä on oikeus ja välttämätön tarve tulla nähdyksi ja kuulluksi kokonaisena tunteineen ja motiiveineen. Konfliktin läpikäyminen on mahdollista näitä rajoja kunnioittaen. Rajojen ylittäminen ja toisen satuttaminen osoittamalla, ettei toisen ihmisen ihmisyydellä ole merkitystä rikkoo luottamusta merkittävällä tavalla. Erityisen tärkeätä on huomata, että arjen väkivalta ei useimniten ole fyysistä pahoinpitelyä, vaan vakavasti vahingoittavaa ja eri tavoin ilmenevää henkistä väkivaltaa.
On tunnustettava tosiasia, että koti, missä ei tapahdu fyysistä pahoinpitelyä, voi olla myös ilmapiiriltään vahingoittavalla tavalla väkivaltainen. Fyysinen koskemattomuus ei kelpaa väkivallattomuuden mittariksi. Väkivaltaisen käytöksen tunnistaminen itsessä on vaikeata siksi, että se on monesti niin herkässä suhteessa vaihtuviin olosuhteisiin ja tilanteisiin. Tunnistamista voi vaikeuttaa myös se, että sukupolvelta toiselle siirtyvät väkivallan muodot ovat monesti mielissämme normaaleita, oikeutettuja toimintatapoja. Itsen ulkopuolelle on vaikeata päästä. Väkivallan merkitys ei siis ole ainoastaan hetkessä tapahtuvassa kärsimyksessä, vaan sen suurena ongelmana on ylisukupolvinen siirtyminen. Väkivaltaisia malleja perheessään toteuttava äiti on itse väkivaltaisesti kohdattu. Joko omassa lapsuudessaan, tai useimmiten myös nykyisessä elämässään. Väkivaltaisen perheen dynamiikkaa kuvaa samanaikainen uhrius ja väkivallan tuottajan rooli. Väkivaltaisen kohtaamisen mekanismit ovat syvällä, tiedostamattomalla tasolla.
Mistä apua
Ongelman tunnistaminen ja avun hakeminen estyy usein ylivoimaisen häpeän ja pelkojen takia. Pelko lastensuojeluilmoituksesta tai jopa lasten huostaanotosta ylläpitävät äitien ja perheyhteisöjen pyrkimystä selviytyä kulisseissa.Väkivaltaisesta perhedynamiikasta vapautuminen ilman apua on kuitenkin vaikea tehtävä mallin varhain lapsuudessa sisäistyneen luonteen vuoksi. Ensi-ja turvakotien liitossa käynnissä ollut vaiettu naiseus-projekti on tehnyt työtä avatakseen juuri naisille mahdollisuuksia paranemiseen ja toimintamalleista ulospääsyyn. Projektin merkittävänä tavoitteena on ollut tehdä naisten aggression eri muotoja näkyviksi ja antaa niille nimet. Ensi-ja turvakotien liiton sivuilta löytyy matalan kynnyksen palveluita, mistä saa ensikäden apua ilman pelkoa lastensuojeluilmoituksesta.
Yhteinen vastuumme
Vaatiessamme miehiltä kovaan ääneen vastuun kantoa ja naisilta välitöntä eroa väkivaltaisesta miehestä, lakaisemme naisten ja erityisesti tässä yhteydessä äitien väkivallan uhriuden alle. Vaatiessamme avioeroa ja tuomitessamme väkivallan tilan muuttumattomaksi, väheksymme ihmisen kasvumahdollisuuksia ja osoitamme ymmärtämättömyytemme ihmisen ja elämän monimuotoisuudelle. Ratkaisemme ongelman liian yksinkertaisesti. Lapsella on kaksi vanhempaa myös eron jälkeen.
Marleena Rantanen on 34-vuotias, sosionomiksi pian valmistuva pohdiskelija. Perheeseen kuuluvat 9- ja 14-vuotiaat tytöt sekä aviomies.
Lue lisää aiheesta:
Ensi- ja turvakotien liitto:
HS.fi: Yksinäisimmät äidit
kommentoiduimmat