perhepaletti

  • Isät koteihin! (6+6+6)

    Vaikka asenteet ja yleinen ilmapiiri tuntuisivat tukevan myös isien kotiin jäämistä, silti naiset käyttävät vanhempainvapaapäivistä jopa 94%. En tiedä mikä miehiä mahtaa vaivata, mutta aika omituiselta tuntuu, että yhdessä hankitun lapsen hoitaminen jää näin suurissa määrin äitien kontolle. 

    Aivan pienten lasten hoitamisessa äideillä on tietysti luontainen etulyöntiasema rintaruokinnan suhteen, mutta jo puolivuotiaat lapset alkavat pikkuhiljaa siirtyä myös muunlaisen ravinnon pariin, ja tästä pisteestä eteenpäin isät ovat aivan yhtä päteviä lasten hoitajia kuin äiditkin.

    Hoitovapaallekaan isät eivät kovin helposti jää, sillä äitien osuus on 95% kaikista hoitovapaalla olijoista. Kolmen viikon isyysloman käyttää noin 2/3 isistä, mikä tuntuu sekin aika yllättävän pieneltä määrältä, kun tiedetään, että kyseessä on etuus, joka ei vähennä äidin mahdollisuutta äitiys- tai vanhempainvapaaseen millään muotoa.

    Isien haluttomuuden lisäksi tilanteeseen toki saattaa vaikuttaa myös äitien into omia lastenhoito itselleen. Arvelisin, että moni äiti kokee oman äitiytensä niin vahvana, että osin tiedostamattaankin pakottaa isän ottamaan taka-askelia. Usein pienen lapsen äidille äitiys on elämää niin kokonaisvaltaisesti määrittävä tekijä, että isä jää helposti statistin rooliin myös vauvan hoitajana.

    Työpaikoilta tuleva paine vaikuttaa sekin varmasti osaltaan isien päätöksiin olla jäämättä perhevapaille. Perhevapaalle jäävä isä kun on edelleen monissa paikoissa jonkin sortin kummajainen ja saattaa näin ollen myös joutua kummeksunnan, naureskelun tai ainakin poikkeuksellisen kovan mielenkiinnon kohteeksi. Perinteiset roolimallit istuvat edelleen niin vahvoina yhteiskunnassamme, että niitä vastaan taistelu vaatii pioneerihenkeä ja vahvaa näkemystä omasta identiteetistä ja isyydestä.

     

    Hoitovapaa kannattaa

    Itse vietin esikoiseni kanssa puolisen vuotta kotona. Jäin hoitovapaalle tyttären ollessa noin 10 kuukauden ikäinen ja vaimoni lähtiessä opiskelemaan. Mieleeni ei missään vaiheessa edes juolahtanut, etten olisi yhtä hyvä hoitaja lapselleni kuin mitä vaimoni oli ollut, ja kotiin jääminen oli tuossa tilanteessa varsin luonteva ratkaisu. Eikä tuota päätöstä tarvinnut katua: sen lisäksi että aika oli antoisaa ja tarjosi mukavan tauon työelämästä, myös suhde minun ja lapseni välillä syveni huomattavasti kaksin vietettyjen päivien myötä. Elämä kodin, leikkipuiston ja lähikaupan muodostamassa kolmiossa oli toki välillä tuskastuttavan pienimuotoista, mutta sekin tuntui sympaattisella tavalla mukavalta aivan lyhyitä ahdistuksen hetkiä lukuunottamatta. Leikkipuistossa tosin lähes ainoana koti-isänä jäin ikävällä tavalla äitien juttujen ulkopuolelle ja vaikka rupattelututtuja noiden kuukausien aikana tulikin muutamia, niin mitään kovin syvää hengenheimolaisuutta en kehenkään puistossa aikaansa viettävään äitiin tuntenut.

    Koska koti-isyydestä on takuuvarmasti hyötyä niin lasten ja isien suhteen kannalta kuin myös sukupuolten välistä tasa-arvoa edisistävänä tekijänä ja koska isät eivät oma-aloitteisesti ja itseohjautuvasti tunnu jäävän kotiin lapsia hoitamaan, olisi ehkä syytä kokeilla napakampaa ohjausta. Eräs pohtimisen arvoinen malli voisi olla välillä täälläkin julkisuudessa ollut ja Islannissa tällä hetkellä käytössä oleva 6+6+6 -malli. Tuossa mallissa perhevapaat on jaettu niin, että kuusi kuukautta on jyvitetty äidille, kuusi kuukautta isälle ja kolmas kuusikuukautinen on vanhempien keskenään vapaasti jaettavissa. Jokainen isä olisi siis kotona lapsensa kanssa kaikissa tapauksissa vähintään kuusi kuukautta. Lisäksi vanhempainvapaat kestäisivät nykyisen noin 10 kuukauden asemesta 18 kuukautta, josta siitäkin olisi nähdäkseni pelkkää etua.

    Sen lisäksi, että kodit tasa-arvoistuisivat mallin myötä, muodostuisivat työmarkkinatkin entistä tasa-arvoisemmiksi. Kun nuorten naisten palkkaamiseen liittyy nykyään poikkeuksetta riski siitä, että nainen saakin pian lapsen ja jää kotiin, niin jatkossa myös nuoriin miehiin kohdistuisi samanlainen vääjäämätön riski. Näin miesten hienoinen etulyöntiasema työmarkkinoilla kaventuisi naisten hyväksi.

    Monissa kunnissa päivähoito kamppailee suorituskykynsä äärirajoilla ja päivähoidon kustannukset ovat usein kohtuuttoman suuret köyhille kunnille. Pidentyneiden vanhempainvapaiden myötä myös paine päivähoidossa hellittäisi, kun hoitoon tulisi jatkossa ainoastaan yli 18-kuukautisia lapsia. Muutenkaan en ole kyllä täysin vakuuttunut siitä, että päiväkoti olisi paras mahdollinen hoitopaikka alle vuoden ikäiselle lapselle.

    Ja mikä tärkeintä: kun kaikki isät jäisivät vähintään kuudeksi kuukaudeksi kotiin, olen täysin varma, että onnellisuus lisääntyisi. Saisimme paremmin voivia ja onnellisempia isejä, äitejä ja lapsia. Ja jos 6+6+6 tuntuu äkkiseltään liian rajulta, voisi mallia kokeilla aluksi vaikka muodossa 5+5+5 tai 4+4+4. Miten olisi?

     

    Mikko Mäkelä on lastentarhanopettaja ja kaupunginvaltuutettu Vantaalta. Perheeseen kuuluvat vaimo, tyttö sekä pieni poika.

     

    Lisää aiheesta:

    YLE Elävä Arkisto: Miten voi leikkiä isän kanssa?

    HS.fi: Isäkuukausi pitenee kuuteen viikkoon

    HS.fi: Oma elämä

    Kommentoi 2 Lue kommentit


  • Minä olen sijaislapsi

    Perhettämme hallitsi alkoholi ja väkivalta. Se päivä kun meidät otettiin huostaan, varmasti pelasti minut. Minä olin tuolloin 6-vuotias pikkutyttö. Vaikka se on lapselle kamala asia, luulen sen kuitenkin olleen oikea ratkaisu meidän kohdalla. Unettomat yöt ja jatkuva pelko tekee pienen ihmisen mielelle hirvittäviä asioita. Mikä tahansa oli parempaa kuin sen kaiken keskellä eläminen, hirvittävästä äiti-ikävästä huolimatta.

    Nyt jälkikäteen olen katkera siitä kuinka huonosti asiat siihen aikaan hoidettiin. En muista saaneeni mitään psyykkistä apua, käynyt lastenpsykologin juttusilla tms. Muistan vain sen, kun kaikki aina sanoi että minä olen niin kamalan reipas ja helppo. Ehkä siksi en sitä apua saanutkaan.

     

    Uusi perhe ei poistanut koti-ikävää

    Olen aina ollut kiltti lapsi. Halusin että minusta pidettäisiin ja olin mahdollisimman vähän vaivaksi. Suorittamalla sain hyväksyntää. Vaikka minusta varmasti tykättiin, tunsin kuitenkin että olen ulkopuolinen sijaisperheessäni. Sain kuulla että sijaiskoti ole oikeasti minun koti tai jos en käyttäydy kunnolla, minun täytyy muuttaa lastenkotiin tai johonkin toiseen perheeseen. Tuli olla kiitollinen hyvästä hoidosta, eikä saanut valittaa. Perheen lapset joutuivat jakamaan vanhempansa meidän sijaislasten kanssa ja minun tuli ymmärtää, ettei se ole helppoa heille.

    Välitän toki sijaisperheestäni, mutta en vaan voi millään sanoa että minulla olisi ollut hyvä ja onnellinen lapsuus. Omia vanhempia ei kukaan toinen voi korvata, vaikka olisi kuinka hyvä perhe. Vaikka oma äiti oli alkoholisti, en olisi halunnut kuulla sitä sanottavan ääneen. Halusin ajatella omasta äidistäni vain hyvää ja halusi uskoa, että jokin päivä äiti tulee hakemaan meidät taas luokseen asumaan. Vaan ei tullut.

    Täytyi aina pärjätä ja olla reipas. Sain vahingossa kuulla puhuttavan, ettei minusta kuitenkaan tule mitään, olinhan sijaislapsi. Ajattelin että näyttäisin kaikille että pärjään. Niille varsinkin jotka olivat menettäneet toivonsa minun vuokseni, olihan minulla niin kamalan huono alku elämälle. Äitikin oli mikä oli. Minua suututti valtavasti.

     

    Sisulla pärjäten

    Kaikenlainen suorittaminen ja täydellisyyden tavoittelu on seurannut minua tähän päivään asti. Toisaalta hyvä asia, sillä se juuri on kantanut minua eteenpäin elämässä. Minun onnekseni olen sisukas ja päättäväinen. Haluan ajatella että sen ansiosta minä olen nyt tässä ja minulla on elämä jota silloin niin kaipasin, sijaisvanhempien osuutta kuitenkaan väheksymättä.

    Lapsuuden traumat, jatkuva suorittaminen ja paine on yksi syy miksi sairastuin vakavaan masennukseen. Halusin tietenkin perheen, sillä niin kuului olla. Halusin kovasti täydellistä elämää. Lapsuusmuistot palasivat kuitenkin mieleeni kun sain ensimmäisen lapseni. Halusin samalla olla täydellinen äiti, täydellinen avovaimo ja pärjätä hyvin. Aloinkin pelätä, etten olisi tarpeeksi hyvä äiti ja lapsi otettaisiin minulta pois. Taisin olla masentunut jo raskausaikana. Otti niin koville kun minulla ei ollut läsnä sitä äitiä, joka ostaa innoissaan potkuhousuja vauvalle tai kutoisi sukkia. Tätä samaa asiaa olen itkenyt jokaisen raskauteni aikana ja se on vieläkin vaikea asia.

    Yli vuoden terapian ja masennuslääkkeiden jälkeen tunnen selvinneeni elämässä eteenpäin. Olen ehjä, vaikkakin ajoittain olen tuntenut oloni huteraksi. Minulla on ihana perhe ja rakastavia ihmisiä ympärilläni. Olen mielestäni hyvä äiti. Pientä harjoitusta vaatii vielä oppia ajatus, ettei minun tarvitse aina pärjätä. Voisin myös opetella pyytämään apua kun sitä tarvitsen.

     

    Halu olla hyvä ja auttaa

    En tiedä olisinko näin vahva ihminen ilman näitä kokemuksia. Halu osoittaa kaikille, että sijaislapsestakin voi tulla ihan hyvä, on antanut minulle voimia. Minusta on onnistumisien myötä tullut itsevarmempi, olen oppinut luottamaan itseeni ja oppinut myös selviämään epäonnistumisista.

    Paljon puhutaan siitä että sijaisperheistä on kova pula. Tuntisin itseni todella hölmöksi, jos en edes haluaisi ajatella asiaa. Paljon ajatuksia pyörii mielessä. Sopisinko minä sijaisvanhemmaksi? Kestänkö nähdä pienen lapsen surua ja ikävää masentumatta itse? Olen miettinyt tätä asiaa kauan ja useiden keskustelujen jälkeen olemme päättäneet hakeutua Pride-koulutukseen.

    Tunnen että minulla on kuitenkin jotain sellaista annettavaa mitä ei kaikilla sijaisvanhemmilla ole. Olen kokenut sen saman. Minä olin sijaislapsi ja minusta tuli silti ihan hyvä aikuinen.

     
    Sanna-Kaisa Suursalmi on 32-vuotias muotoilija. Perheeseeni kuuluu kolme lasta ja aviomies, sekä lauma eläimiä. Tulevaisuuden haaveena on toteuttaa lisää unelmia ja nauttia tästä elämästä.
     

     

    Lisätietoja aiheesta:

    Pride-koulutus

    Sijaisvanhemmaksi

    Helsingissä tarve sijaisperheistä

    Kommentoi 1 Lue kommentit


  • Onko leluähky?

    Leluissa on mistä valita. Kuva: Viivi Lehtonen

    Joulu tuntuu alkavan vuosi vuodelta aiemmin. Lelukuvastotkin kolahtavat postilaatikoista jo lokakuussa ja siitä alkaa varmasti monen perheen joulunodotus: "Joulupukki lähetti postia!"

    Kun lapsen leluhalu on loppumaton, on toiveitakin paljon. Kolmevuotias osaa jo kertoa mistä pitää, mitä omistaa ja mitä kaikkea haluaisi. Pienempi ei vielä ymmärrä valintojen päälle, mutta sen kyllä, että kuvastoissa on jotain "suurta taikaa": lelujen ja leikkivien lasten kuvia on ihana katsella ja haaveilla samalla omista leikeistä.

    - "Äiti, mä haluun tän paloaseman ja tän helikopterin ja tän ja tän..."

    Meillä kuvastoja on luettu todella intensiivisesti, niistä on kehitelty myös yösatuja.

    Muistan toki itsekin Ellos-kuvastojen ajan, kun ystäväni kanssa valitsimme joka aukeamalta suosikkiasumme ja -asusteemme. Ja kuinka jaksoimme selailla vaatekuvia tuntitolkulla.

    No, nyt olen taas selailussa mukana vahvasti. Haluan ostaa lapsille muutamat hyvät lahjat, sillä parastahan on, kun lapsi nauttii leikkimisestä ja lukemisesta. Mutta mitä kannattaisi hankkia? 

    Monet omasta lapsuudesta tutut lelut ovat tehneet uuden tulemisen, ja joissakin leluissa kiinnitetään ilahduttavasti huomiota myös muotoiluun, väreihin, materiaaleihini ja äänimaailmaan. Mutta oikeasti lelumarkkinoilla on kyllä valtava ähky. Pitääkö joka sarjakuva- tai animaatiosankarilla olla myös oma lelusarja?


    Mitkä lelut ovat oikeasti tärkeitä?

    Nyt lasteni leikeissä tuntuvat toimivat kestosuosikit: paloautot, duplot, vauvanuket, soittimet ja kirjat, ainakin. Päivästä toiseen. Pian tulee varmaan joku uusi lelu kuvioihin taas, mutta yleensä on lähes mahdoton arvata, mikä nousee suosikiksi ja mikä dumpataan ikuisuuksiksi lelulaatikkoon. Usein kasa tyynyjä tai pahvilaatikko tuo lapselle sen suurimman riemun.

    Hienoa on, että legot kestävät ihan oikeasti ja niillä leikitään vuosia, jopa monessa sukupolvessa. Barbiet, Fisher Pricet ja Brio-junat kestävät myös - niin aikaa kuin kulutustakin. Ja tietenkin kaikki vanhat kunnon puulelut. Ja pelit ja kirjat, jos niistä pitää hyvää huolta. 

    Lähes kaikki halpikset, muoviset "Made in China" -ajopelit ovat meillä menneet rikki kuitenkin jo ensiajoissa. Ja niiden laatu mietityttää muutenkin, ovatko käytetyt maalit ja materiaalit turvallisia?


    Milloin lelu kannattaa jättää hyllyyn?

    Laissa on säännökset lelujen turvallisuusvaatimuksista, mutta täyttävätkö kaikki markkinoiden lelut vaatimukset?

    Lelujen turvallisuutta valvoo ja testaa Kuluttajavirasto.

    Lelut, niiden osat tai pakkaukset eivät saa aiheuttaa kuristumis- tai tukehtumisvaaraa eikä ruumiillista vammaa. Lelut eivät myöskään saa sisältää helposti syttyviä materiaaleja tai vaarallisia kemikaaleja.

    Jos lelussa ei ole CE-merkintää, se kannattaa jättää ostamatta. Ja jos lelu ei täytä laatu- tai turvallisuuslupaustaan, on järkevää reklamoida myyjäliikkeen kautta valmistajalle.

    Itse petyin pahasti viime vuoden joululahjoista muutamaan: Brion leikkihellaan ja taaperokärryyn. Hellasta lähti irti terävä pala ja kärrystä irtoilivat ruuvit. Molemmat olisivat saattaneet joutua lapsen suuhun. Reklamoin asiasta, mutta Brion vastaus oli tyly: ruuvit olivat tuotekehittelyssä, mutta terävään palaan ei ollut mitään selitystä. Myyjäliike palautti kyllä rahat mutta ei uskoani Brion tuotelaatuun.

    Mihin menevät turhat lelut?

    Kukaan tuskin korjaa nykypäivän muovileluja. Ehjiä ja kestäviä leluja kannattaa kierrättää. Lelunvaihtopäivät, kirpputorit tai kavereille antaminen ovat oiva tapa. Ja retro- tai klassikkoleluilla on toki keräilyarvoakin.

    Lelunvaihtopäiviä järjestävät ainakin Ekologisia vaihtoehtoja lapsiperheille ryhmä, Mannerheimin lastensuojeluliiton paikallisyhdistykset sekä perhekahvilat.

     

    Lisää lelujen turvallisuudesta:

    9.12.2009 YLE Uutiset: Joululeluista paljastui ikäviä yllätyksiä

    9.12.2009 Taloussanomat: Osta lelut edullisesti

    Kuningaskuluttajassa:

    Kuluttajavirasto tutki jälleen joululelut

    Lelukemiaa

    Tuontileluja testataan tullilaboratoriossa pistokokein

    Olotila: Terveydelle vaarallisia kemikaaleja löytyy kotinurkista

    Kemikaalikimara: Lelujen ftalaatit

    Kommentoi 4 Lue kommentit


  • Taidetta ja taikataikinaa ADHD:lle

    Taidetta ja taikataikinaa ADHD:lle. Kuva: Viivi Lehtonen

    Taide on vahva tunteiden tulkki, totta, mutta entä kun tunneilmaisussa tai käyttäytymisessä on ongelmia? Kuinka taide voi tasapainottaa lasta?

    Ihana yhdistelmä – taide ja lapset!?

    Erään taidekerhon osallistujia ovat kolme erityisopetuksen poikaa ja kaksi tyttöä. Kerhon tavoitteena on vahvistaa heidän sosio-emotionaalisia taitojaan ja tunneilmaisua taidetyöskentelyn lomassa.

    Nopeasti saattaisi ajatella ihanuutta: pieni ryhmä, taiteellinen työskentelyrauha taattua, mutta totuus on toisenlainen. Porukassa on kaksi kovaäänistä, yksi hälisevä, yksi arka ja yksi riidanhaastaja. Kaikki muut paitsi ujo keskittyvät enemmän muiden työskentelyyn kuin omaansa.
    Ujon sielunmaisema maalautuu paperille hentoina väreinä ja kissanpentuina. Kovaääniset ja riidanhaastaja löytävät nopeasti yhteisen teeman, sotaisan meiningin, jossa ”tää hyökkää ton kimppuun” - Picasson Guernicakin kalpenisi vertailussa.

    Hälisevän paperille ei ilmesty mitään

    Hän keskittyy tuottamaan kaikkien muiden tekemiselle omalaatuisen äänimaailman, korvia huumaavan taustahälyn, jota tukee vahva, vapaamuotoinen liikeilmaisu. Ulinaa, vinkumista, telkkaritekstejä yksinpuheluna ja kuin tuli pöksyissään kaveri rynnistää toisen luota toisen luo, sutaisee lopuksi muutaman siveltimen vedon paperille – eikä niitäkään välttämättä omalle paperilleen. Sen jälkeen ääntä syntyy muidenkin tuottamana.

    ”Toi on ADHD”, toteavat toiset.

    ADHD on kirjainyhdistelmä, jonka tuntevat jo alakoululaisetkin. Ylivilkkaus ja keskittymisvaikeudet ovat kyseisen käyttäytymishäiriön ympäristöä uuvuttavia piirteitä. Niiden taakse hukkuvat helposti myös vahvuudet. Olennaista on tunnistaa myös lapsessa oleva hyvä. Millainen lapsi on temperamentiltaan, mitä hänen vahvuutensa ja lahjakkuutensa ovat jne.

    Oppimistyylikin kertoo paljon. Onko hän auditiivinen, kinesteettinen vai visuaalinen oppija? Useimmat meistä ovat eri tyylien yhdistelmä. Tämän tarinan tulipöksy on ADHD ja oppimistyyliltään kinesteettinen oppija. Tyypillistä kyseiselle oppijalle on liike- ja tuntoaisteihin perustuva oppiminen kuten vahvat kädentaidot.

    Muutos käynnistyi muovailuvahasta

    Kaverin taidetyöt eivät ole mitään muovailuvahamössöä! Ne ovat taidokkaita eri väreistä rakennettuja kertomuksia. ”Tää on kuningaskotka puussa ja sen pesässä on kaks munaa.” Tai rivi punaisia kynttilöitä, joissa sydänlanka loistaa punaisena valkoisen liekin keskellä. Hups, liekki meinasi pudota, se täytyy asetella huolellisesti takaisin paikoilleen ”kun vois muuten kehittyä vaaranpaikka.” Ja mikä ihmeellisintä, luova muovailu tapahtuu keskittyneen hiljaisuuden vallitessa.

    Taiteessa on taikaa tulipöksyillekin!


    Paula Salmela
    on espoolainen toimittaja sekä lasten ja nuorten parissa toimija. Samassa huushollissa asuu kaksi hyvin ajan ilmiöissä kiinni pitävää teiniä ja rasavilli koiraneiti.

    Kommentoi 0


kirjoittajasta

Perhepaletti

Kotona sekä joskus ihan pihalla olevien vanhempien tuntoja siitä maailmasta, jossa lasten kanssa elämme.

kommentoiduimmat

Muualla Yle.fi:ssä