Lapsi päivähoitoon vai kotiin äidin kanssa? Belgiassa, jossa tällä hetkellä asun, vastaus on yksinkertainen. Täällä kaikki yli 2-vuotiaat lapset ovat päivähoidossa. Suomessa taas kerran kuumana käyvä keskustelu uraäidit versus kotiäidit on täältä käsin katsottuna omituista.

Belgiassa kotiäitiys on arvostettua, mutta laki takaa jokaiselle yli 2-vuotiaalle lapselle oikeuden käydä "koulua", eli ecole maternellea. Tätä oikeutta käyttävät lähes kaikki. Tiheään asutussa maassa uskotaan, että lapselle on hyväksi oppia toimimaan ryhmässä pienestä pitäen. 

Vanhemmat valitsevat itse haluamansa koulun, joka voi olla kunnallinen, yksityinen, katolinen, Montessori, Steiner tai tietynkielinen. Yksityiset maksavat tietysti enemmän. Päivähoidon kustannuksissa on huima ero verrattuna vaikkapa Suomeen tai Englantiin. Suomessa lapsen tarhapaikka maksaa kuussa reilut 200 euroa. Todellinen kustannus on yli tuhat euroa enemmän, mutta siitä huolehtii valtio eli me veronmaksajat.

Täällä Brysselissä Veikon koulunkäynnissä maksaa ainoastaan ruoka, noin 42 euroa kuussa. Joka kuussa vanhemmilta kerätään muutama euro luokan yhteisiin retkiin tai muihin tapahtumiin. Tuo 42 euroa sisältää joka päivä kolme ruokalajia: aina on alkukeitto, pääruoka ja jälkiruoka. Aamupäiviksi koululaisille laitetaan kotoa mukaan eväslaatikko, jossa koulun ohjeiden mukaan saa olla hedelmää tai vihannesta. Koulupäivä alkaa vähän ennen yhdeksää ja päättyy kolmelta. Lounaan jälkeen pienimmät nukkuvat päiväunet. Keskiviikkoisin on lyhyt päivä, silloin koulu päättyy jo puolilta päivin.

Belgiassa aikuisten työpäivät päättyvät usein vasta illalla 6-7 aikaan. Kouluissa on "garderie", eli aikuisten valvoma tila, johon lapsia voi tuoda kouluun jo aamuseitsemältä. Garderien ovet sulkeutuvat illalla puoli seitsemän aikoihin.

Kuulostaako hyvältä?

Riippuu mitä arvostaa. Vanhempien on kuitenkin pakko käydä töissä, joten hyvä että koulu joustaa. Toisaalta kolmivuotiaallekin 8 tuntia on pitkä päivä isossa ryhmässä. Kuten Veikko, moni lapsi haetaan kotiin jo iltapäivällä.

Veikon ryhmässä on 25 lasta. Opettajia on yksi, Madame Cecilie, ja vaihtelevasti 1-2 apuopettajaa. Yhdelle ihmiselle tuollaisen lapsimäärän valvominen on vähintäänkin haastavaa, mutta jotenkin homma näyttää toimivan. Lapset jaetaan pienempiiin ryhmiin askartelemaan tai leikkimään, torstaisin on uintia ja perjantaisin jumppaa.

Ulos mennään ainoastaan hyvällä säällä. Suomalainen kurahousu- ja talvihaalarirumba ei tulisi kysymykseenkään. Lapset ovat ulkokengät jalassa sisälläkin, kuten Keski-Euroopassa yleensäkin.

Ja se kielikylpy!

Koulu on ranskankielinen, piste. Veikon koulussa olevat lapset edustavat 51 eri kansallisuutta. Joukossa on jopa pieni tiibetiläinen. Aivan sama, mitä kieltä kotona puhutaan, koulussa puhutaan ranskaa. Kielikylpy on täydellisesti mallia "ui tai uppoa".

"Kyllähän ne lapset sopeutuvat", sanoo moni. No kokeile itse, teki mieli tuhahtaa Veikon ensimmäisten kouluviikkojen aikana. Se ei ollut helppoa, mutta ensimmäisinä kouluaamuina käytävillä itkivät kaikki, myös Veikon ranskankieliset koulukaverit. Salaa kyyneliään pyyhkivät myös vanhemmat.

Vielä sananen vessoista: koulun vessoissa ei ole käsipyyhkeitä, ei saippuaa, ei vessapaperia. Lasten odotetaan olevan irti vaipoista kouluun tullessaan. Ja jos on asiaa vessaan, pitäisi osata sanoa opettajalle, joka antaa mukaan vessapaperin! Miksi näin, en tiedä. Käsihygienia ei tunnu olevan agendalla. Jokaisessa koulussa, jossa kävin kouluvalintaa tehdessäni, tilanne oli sama.

Anteeksi mitä?

Olen asunut Brysselissä nyt puolitoista vuotta. Veikko on käynyt koulussa viime syyskuusta lähtien, ja alkuhankaluuksien jälkeen on iloinen koululainen. Kun Veikon kouluvastustus oli pahimmillaan, kaipasin Helsingistä kovasti Veikon päiväkotia Ruskeasuolla. Kolme mukavaa ohjaajaa 16 lapselle, joista moni oli vain osan viikosta päiväkodissa. Sitten luin syksyllä Hesarista, kuinka joku vanhempi valitti tästä päiväkodista, koska lapset saivat siellä pari kertaa kuussa välipalaksi "pullaa". Brysselin vinkkelistä katsottuna a) pulla on terveysruoka b) ryhmäkoko on tänne verrattuna inhimillinen c) viis pullasta, siellä vessoissa on saippuaa, paperia ja lasten kädet pestään!

Miksi sitten vien lastani noin kamalaan paikkaan? Pikkusiskokin on vielä kotona, au pairin kanssa.
Koska brysseliläinen koulu ei ole loppujen lopuksi sittenkään kaamea lasten kaatopaikka.
Koska vilkas kolmivuotias on iloinen, kun pääsee leikkimään ja purkamaan energiaansa muiden lasten kanssa.
Koska itse teen töitä.

C´est la vie! Sellaista on elämä, kuten Veikko huomautti ranskanopettajallemme.

Emilia Kullas, 38v, on hoitovapaalla oleva toimittaja, joka asuu Brysselissä. Perheeseen kuuluvat aviomies, 3-vuotias  poika ja 1-vuotias tyttö.

Lue myös:

HS.fi: Hurmosmamma haastaa uraäidin

Kerta toisensa jälkeen olen kuitenkin saanut oppia, kantapään kautta, ettei lapsi ole projekti vaan itsellinen ihminen, henkilö jolla on omat ajatuksensa ja mielipiteensä. Elämäkään ei ole projekti vaan elämää, arkea.

Otetaan nyt vaikka esimerkiksi ruoka. Kasvissyöjäpariskunnan esikoinen, jonka ruokavaliota on pohdittu monelta eettiseltä, ekologiselta ja terveydelliseltä kantilta, osoittautuukin allergikoksi. Hyvästi luomuruoka, sillä luomubataatin kilohinta sydäntalvella huimaa päätä, eikä satokausi edes jatku ympäri vuoden. Kasvaessaan esikoinen osoittautuu vielä ruoan suhteen epäluuloiseksi ja kieltäytyy syömästä suurinta osaa kasviksia ja hedelmiä, olivat ne sitten luomua tai eivät, kotiruokaa tai valmisruokaa. Jokainen saanee sellaisen lapsen kuin ansaitsee, joten vegetaristin lapsi syö kuin rekkamies.

Vaatepelastus kirpputoreilta

Perheeseen syntyy toinen lapsi, tietysti eri sukupuolta kuin ensimmäinen. Mikäs sen somempaa. Superäiti haluaa olla järkevä ja hankkia esikoiselle väritykseltään neutraaleja vaatteita, jotka voi sitten kierrättää kuopukselle. Vaan kun esikoinen on ehtinyt uhmaikään ja aloittanut päivähoidon. Tyylitietoiset pikkuneidit seurailevat päiväkodissa omia trendivirtauksiaan, ja esikoinen ilmoittaa painokkaasti, ettei housuja voi käyttää, koska vain sukkahousut jalassa voi olla prinsessa. Niin ja ainoa oikea väri on vaaleanpunainen. Äidin haaveet perusvärisistä unisex-vaatteista katoavat sitä myöten kun esikoinen perkaa aamuisin vaatekaappiaan.

Onneksi on kirpputorit ja mikä vielä parempaa, niitä löytyy netistä. Esikoinen saa pukeutua toivomallaan tavalla, sillä toinen toistaan suloisempia hepeneitä ja hömpötyksiä saa hyvin vähän käytettyinä pikkurahalla. Äitikin on tyytyväinen ja kokee olevansa vähän enemmän super. Ja kaikki tämä hoituu ilman että täytyy lähteä koluamaan kauppoja.

Jos haluaa hankkia ekologisia, kotimaisia tai muuten kestävän elämäntavan mukaisia lastentarvikkeita, saa varautua siihen, että tuotetta täytyy hakea kauempaa ja hinta tuskin on se halvin. Ja mikäpä sen mukavampaa, kuin kiertää kaupasta toiseen tai matkata kaupungin toiselle laidalle hakemaan vaikkapa kenkäparia. Lapsi, tai kaksi, on otettava mukaan sovittamaan, mikä tietää hikisiä hetkiä. Kuluttajalta vaaditaan melkoista pohjatyötä ja valveutuneisuutta, sillä ekologisuuden määrittäminen on vaikeaa, eikä edes valmistusmaata ole nykyään pakko tuotteessa ilmoittaa. Vielä vaikeampaa on määritellä, mikä lopulta on ekologista, jos huomioon otetaan tuotteen koko elinkaari.

Superäiti kihisee kiukusta ja turhautuu

Miksi vastuu ekologisesta kuluttamisesta kaadetaan ostajan niskaan ja miksi sen niin sanotun oikean vaihtoehdon pitää aina olla se kallein? Superäidin missiota toteutetaan lasten kustannuksella, kun yksinkertaisiakin päivittäistavaroita pitää lähteä hakemaan jostain muualta kuin lähikaupasta. Ja viimeistään silloin kun lapset ovat sairaana, valvottavat yön toisensa jälkeen ja äiti muistuttaa vaeltavaa haamua, lentää luomuruoan hankintaretki ensimmäisenä romukoppaan. Silloin syödään sitä mitä jaksetaan lähikaupasta hakea.

Pitäisikö ekologisuudelle viitata kintaalla ja mennä sieltä missä aita on matalin ja hinta halvin? Ovatko superäidin ideologiat vain kilpailua paremmuudesta ja omatunnon tyynnyttelyä? Jääkö tästä kaikesta lapsille mieleen vain se, että äidillä oli vino pino periaatteita, minkä vuoksi piti käyttää rumia vaatteita ja syödä outoja pöperöitä? Ehkäpä. Kintaan on kuitenkin viitattava päätöksentekijöihin, sillä ekologista kuluttamista voitaisiin monella tapaa helpottaa. Tuotteiden hintoihin voidaan vaikuttaa verotuksella ja taustainformaatiota voidaan tarjota ilman, että kuluttajan täytyy sitä erikseen etsiä. Superäidin sopii opetella myös antamaan itselleen armoa ja ottamaan rennommin. Toivottavasti lapset oppisivat edes olemaan kiinnostuneita ympäristöstään ja sen ilmiöistä. Se olisi jo paljon se.

Aura Neuvonen on 31-vuotias kahden pienen lapsen äiti, joka tekee töitä median parissa minkä äitiydeltään ehtii. 

Linkit:

HS.fi: Esikoislapsi tekee vanhemmista ekologisia ainakin hetkeksi

Ekologisia vaihtoehtoja lapsiperheille facebook-ryhmä

Vihreäpolku.info: Valitaan ekologisia ja reiluja tuotteita

Vihreä Lanka: Lämpenevän maailman lapset

Tuotewiki

Luomutietopankki

Peloton

YLE Elävä arkisto: Vaippavuoresta kestovaippaan

Kuningaskuluttaja: Kestovaippa vaatii totuttelemista

Olin asunut Lontoossa britannialaisen avopuolisoni kanssa viisi vuotta. Kun perheen perustaminen muuttui ajankohtaiseksi, huomasin, että olin vahingossa vetänyt oman lottovoittoni viemäristä alas.

Kyllä, Suomessahan kaikki on niin paljon paremmin. On pitkät äitiyslomat ja hyvät vanhempaintuet, neljä kunnollista vuodenaikaa, ja televisiostakin tulee kunnon sisältöä loputtomien tosi-tv-sarjojen, remonttiohjelmien ja pudotuskilpailujen sijaan.

Sen lisäksi, että Suomi on kaikin puolin parempi maa kuin Britannia, käytännön arki kaksosten kanssa vieraalla maalla alkoi hirvittää. Missä tukiverkostot?

Suomessahan ne. Etenkin omat vanhempani, jotka odottivat innolla ensimmäisiä lapsenlapsiaan. Puolisoni vanhemmat ovat eronneet ja hankkiutuneet toisistaan ja kotimaastaan mahdollisimman kauas – toinen Hong Kongiin, toinen Seattleen. Joten se heistä.

Toinen ongelma: julkinen liikenne. Kun kuulin, että odotan kaksosia, aloin tutkia Lontoon metrokarttaa pyörillä liikkuvan ihmisen näkökulmasta. Vaikka jotkut väittävät muuta, kantoliinailu ei todellakaan onnistu kaksosten kanssa. Tulos: Lontoossa lastenvaunut ja pyörätuolit pääsevät junaan suunnilleen joka viidennellä metroasemalla, lähiöissä ei usein ollenkaan. Onko tämä edes laillista EUssa?

Helsinki-Lontoo-Lappi

Lähdin aikoinaan maailmalle rinta rottingilla ja valmiina kaikkeen uuteen. Mutta monta vuotta suurkaupungissa ja tuleva äitiys kuorivat minusta esiin muutoksenvastaisen, suomalaista metsää, sukulaissuhteita ja omia juuria kaipaavan valittajan. Sellaisen, joka rutisee jatkuvasti Britannian puutteista, ja nostaa Suomen maanpäälliseksi paratiisiksi.

Vastustan kaikenlaista kansalliskiihkoilua. Kun omat juttuni alkoivat kuulostaa juuri siltä, ymmärsin, että oli aika palata kotiin.

Palasin lähtöpisteeseeni, Helsinkiin, noin puoli vuotta ennen laskettua aikaa. Kaksi viikkoa ennen lasten syntymää mies sai työtarjouksen Rovaniemeltä. Neljä viikkoa myöhemmin meillä oli kaksi lasta ja oma talo Lapissa, vaaran laella. 

Entä se lottovoitto? Varoitus kaikille maailmalla oleville suomalaisnaisille: Lottovoitto voidaan ottaa teiltä pois! Koska olin asunut ulkomailla useamman vuoden, minut oli suljettu Suomen sosiaaliturvan ulkopuolelle. 

Sosiaaliturvan menettänyt nainen pääsee vanhempainetuuksista osalliseksi vain siinä tapauksessa, että hän palaa Suomeen 180 päivää (n. 6 kk) ennen laskettua aikaa.

Työttömäksi ilmoittautuva paluumuuttaja saa tuet saman tien, mutta vauvasta huolehtivat äidit eivät, vaikka olisivat synnyttäneet lapsen Suomessa, ja palanneet maahan monta kuukautta aikaisemmin. Selvää sukupuolittunutta syrjintää. Onko tämäkään laillista EUssa?

Kelan mukaan EU- tai ETA-maassa olleiden ulkomaanoleskelu voidaan kyllä lukea hyväksi. Käytännössä moni eurokansalainen kuitenkin kohtaa ongelmia, ja järjestelmässä on paljon sudenkuoppia. EUn ulkopuolelle muuttaneilta vanhempaintuet viedään joka tapauksessa.

Minä muutin Suomeen 170 päivää ennen laskettua aikaa. Sain omat tukeni kuntoon pitkän kamppailun ansiosta, mutta raskausjoogassa tapasin suomalaisnaisen, joka oli jäänyt kokonaan ilman äitiystukia. Koska hänkin saapui Suomeen 'myöhässä', valtiomme tulkitsi, että tukien olisi kuulunut tulla Britanniasta. Britanniassa ne katsottiin Suomen vastuulle, koska perhe asui vakituisesti Suomessa.

Oma lapsuus ratkaisi

Moni muukaan seikka ei istu kuvaan, jonka maalasin Suomesta keskellä koti-ikävääni. Toisin kuin Britanniassa, meillä tapahtuu koulusurmia, ja televisio on myös meillä täyttynyt tosi-tvstä remonttiohjelmista ja pudotuskilpailuista.

Paluu Suomeen ei silti kaduta. Nyt olen varma myös siitä, että ikäväni nimittäjänä ei ollut isänmaa, kansallinen identiteetti tai edes objektiivisesti mitattavissa olevat sosiaaliturvat ja tukiverkostot.

Se on näin: Raskaana olevan naisen kotimaankaipuussa on kyse siitä maailmasta, jossa itse oli lapsi. Minä tiedän, että osaan olla mahtava äiti lapsille jotka varttuvat keskellä keltaisia koivunlehtiä, piparkakkutaloja ja Nokian kumppareita. Toki myös lontoolaislapset luovat omat kultaiset muistonsa keskellä suurkaupungin sykettä. Mutta se on lapsuus, josta minä en tiedä mitään.

Laura Junka on 30-vuotias tutkija Rovaniemeltä (uuslappilainen helsinkiläisillä juurilla) sekä 1,5-vuotiaiden kaksospoikien äiti.

Lisätietoja äitiys-, isyys- ja vanhempainrahasta

Näin purki tuntojaan eräs tuleva äiti internetin keskustelupalstalla ja sai siitä hyvästä osakseen melkoisen ryöpytyksen. Kannustavat kommentit jäivät kokonaan muiden äitien kirjoittamien vihamielisten viestien varjoon. 

Varmasti jokainen vanhempi on törmännyt tähän ilmiöön. Siitä hetkestä alkaen, kun raskaustestiin piirtyy positiivinen viiva, nainen ei enää olekaan yksityinen, järjellä ajatteleva henkilö. Hänet ympäröi neuvolan oppaiden, vauvalehtien ja hyvää tarkoittavien konkariäitien verkko, joka määrittelee miten tästä eteenpäin kuuluu olla, tehdä, tuntea ja ajatella. ”Ajattele kauniita ajatuksia” ja ”jätä kiire ja stressi nyt taaksesi, kun elät niin ainutlaatuisia hetkiä”.

Vähemmästäkin holhoamisesta stressaantuu! Samalla nämä hyvää tarkoittavat neuvot ylläpitävät myyttistä käsitystä täydellisestä äitiydestä. Äidistä, joka ei koskaan hairahdu kielteisten tunteiden sivuraiteille.

Vanhemmuus on oppimista ja avautumista

Vanhemmaksi kasvamiseen ja vanhempana olemiseen liittyy koko tunteiden kirjo, siinä missä muuhunkin elämään. On pelottavaa, että tulevia vanhempia kehotetaan siirtämään nämä kielteisiksi leimatut tunteet syrjään ja keskittymään vaaleanpunaiseen haaveiluun vaikka hampaat irvessä ja itku silmässä. Elämä perhearjessa kun on enimmäkseen kaikkea muuta kuin sitä vaaleanpunaista pitsiunelmaa. Olisi hienoa, jos vanhemmille tarjottaisiin mahdollisuuksia käsitellä kaikkia vanhemmuuteen liittyviä, myös kielteisiä ja vaikeita tunteita ilman huonon vanhemmuuden leiman pelkoa.

Ei sillä, olen äitinä törmännyt myös siihen, että lapsiin tai vanhemmuuteen liittyvistä hankalista tunteista kannustetaan puhumaan. Kannattaahan hankalia oloja - vihaa, turhautumista, mustasukkaisuutta, riittämättömyyttä, voimattomuutta – käsitellä, jotta ne menevät ohi eivätkä häiritse vanhemmuuden auvoa. Näinkö tosiaan? Tilanteet, joissa nämä tunteet nousevat, voivat mennä ohi, mutta vain tullakseen uudelleen. Eivät ne katoa niin, etteivätkö ne taas palaisi vaikkapa seuraavassa tahtojen taistelussa uhmakkaan kaksivuotiaan kanssa.

Sen sijaan, että omista negatiivisista tunteistaan pyristelisi eroon, olisikin hedelmällisempää ottaa ne rohkeasti esiin ja käännellä niitä hetken. Niille kaikille löytyy aiheuttaja ja niille kaikille löytyy nimi. Tärkeintä lienee se, että oppii, millaiset tilanteet ja asiat itsessä laukaisevat näitä tunteita, ja miten tunne minuun vaikuttaa. Uskon, että tällöin ne on myös helpompi kohdata ne vanhemmuuden hankalat hetket.

Vanhemmuus on harvoin sellaista, millaiseksi sen ennalta kuvitteli. Internetin keskustelupalstat ovat pullollaan vanhempien herkullisia kertomuksia elävästä arjesta ja siitä, miten parikymppisenä tuli vannoneeksi, että ”näin en ainakaan koskaan tee sitten kun minulla on lapsia”. Ja sitten tekee täsmälleen niin, kuin vannoi olevansa tekemättä.

Vanhemmuuden yllätyksistä, niin iloisista kuin negatiivisista, olisi hienoa voida puhua ääneen. Joko huumorin varjolla tai sitten inhorealistisen suoraan, kuten alussa esittämäni äiti teki. Hänestä kasvaa varmasti upea äiti lapselleen ja toivon, että hän jatkossakin, saamastaan palauteryöpystä huolimatta, jaksaa omalla rohkealla esimerkillään murtaa näitä sitkeästi eläviä myyttejä äitien täydellisyydestä. Uskaltaisimmeko me muutkin olla yhtä rohkeita?

Lotta Ulvelin on 31-vuotias opiskelija, jolla on myös työura kasvatus- ja lastensuojelutyössä. Perheeseen kuuluvat mies ja lapset: tyttö 7v. ja poika 2v. sekä toukokuussa syntyvä vauva. 

Lisää aiheesta:

Saako äitiä suututtaa?
Väestöliitto: Äidin kielletyt tunteet
HS.fi: Täydellisen äidin myytit
HS.fi: Kun äitiys ahdistaa