perhepaletti
*ttuakos siinä komentelet!
Kommentoi 2 Lue kommentitKielsin tuntematonta pojannappulaa särkemästä peilejä kalliolle. Hän hädintuskin jaksoi kannatella kokonaista palapeilin palaa, mutta julisti tosissaan: ”ei me mitään olla säretty!”. Ja kutsui minua ”-tun ämmäksi”. Ja sitten oli se kymmenvuotias, jota omassa pihassani kielsin ensin rikkomasta omenapuuta ja sen jälkeen heittelemästä omppuja kohti ikkunoita. Olin kuulemaa ”idiootti, joka tekee kaikesta tylsää”.
Ja onpa yksi nelivuotias lyönytkin, kun kielsin riuhtomasta lelua pienemmän kädestä. Mutta se meni iän piikkiin.
Mihin katosivat naapurin tädit?
Sanotaan, että lapsen kasvattamiseen tarvitaan koko kylä. Mutta yhä useammalta lapselta se, suuri yhteisö, puuttuu. Se, jonka jäsenet hän tuntisi ja jotka tuntisivat myös hänet – ainakin nimeltä. Poissa ovat kylän tädit ja papparaiset. Tilalla Alepan kassa, kirjaston virkailija ja bussikuski.
Kun kolmivuotias Isovelikin laajentaa jo reviiriään kodin ulkopuolelle. On ollut pakko miettiä, millaisen maailman ja ihmiset lapsi tulee kohtaamaan. Onneksi mikään kaupunki ei ole kasvoton, hyvän ja luotettavan aikuisystävän voi saada niin kerhotädistä kuin siitä Alepassa työskentelevästä Pirkostakin.
Mutta entäpä se toinen äärilaita: kirjaston ovella alati notkuva, viinalta tuoksahtava ja roisisti käyttäytyvä naishenkilö? Sekä se naapurikorttelin mies, jonka elämän sisältö näyttää pääasiassa koostuvan hormonien pumppaamisesta ja jatkuvasta uhittelusta? En pysty näkemään meitä saman kahvipöydän ääreen juttelemaan elämästä, miksi siis antaisin heidän opastaa lastani?
Voiko ollakin niin, että suojellakseen lasta, on opetettava hänet olemaan välittämättä vieraiden aikuisten ohjeista? Jospa lapsi ei osaakaan tehdä eroa ihmisten - saati heidän ohjeidensa - välillä! Olisiko siis turvallisempaa haistatella kaikille, jotta välttäisi vaarat?
Vaikeneminen ei ole kultaa
Ajan myötä toisten lasten kasvattamisesta on tullut tabu, joka näkyy jopa hiekkalaatikon reunalla. Se, joka uskaltaa opastaa leikin vauhdikkainta, saattaa saada osakseen mulkaisuja. Varsinkin lapsen äidiltä – etteikö hän muka huomaisi ja osaisi kasvattaa lastaan! Paineet ovat kovat: nykyajattelussa lapsen virheestä syyllinen on joko isä tai äiti, ei kukaan muu.
Me sanomme, että jokainen pieni on meidän kaikkien vastuulla. Oli hän sitten tuttu tai tuntematon. Moni auttaakin hädässä, mutta entäpä hädän torjunnassa? Aikaa ja halua puuttua saati ottaa selvää on yhä harvemmalla. Onneksi heitäkin löytyy.
Kuten silloin, kun Isoveli pitkän päivän jälkeen unohti roolinsa rattaiden vierellä kulkijana. Kiukku iski keskellä suojatietä ja pikkumies löi itsensä maahan istumaan. Samalla sekunnilla takaa pyyhälsi mies, joka ohimennessään kumartui ja sanoi ”Ei siinä saa istua, se on VAARALLISTA. Ylös nyt.”. Johan löytyivät pojallekin jalat.
Siksipä toivonkin, että sinä päivänä, kun Isoveli ja Pikkuveli nuoruudenuhossaan (joka lienee väistämätöntä) koettelevat maailman rajoja, löytyy jostain lisää näitä suojatiemiehiä.
Olen myös itse päättänyt olla sellainen: siinähän haistattelette.
Niina Jokiaho on 33-vuotias kotiäiti ja tiedetoimittaja (YLE Tiede). Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi poikaa: Isoveli ja Pikkuveli.
Kohtu vaikeni - äiti ei
Kommentoi 3 Lue kommentitMeidän enkelimme
Raskausviikoilla 29+6 oli ihan rutiinineuvola, joka muutti elämämme täysin. Sydänääniä ei kolmen eri terveydenhoitajan yrityksistä huolimatta saatu kuulumaan ja lääkärin luona ultra-äänilaite paljasti karmaisevan totuuden: lapsemme oli kuollut. Lääkärin lähetteen kanssa lähdimme miehen kanssa Kätilöopistolle synnyttämään kuollutta esikoislastamme.
Seuraavat puolitoista vuorokautta oli piinaavaa aikaa. Synnytys ei meinannut millään käynnistyä ja tuntui todella pahalta kantaa kuollutta vauvaa vatsassaan. Olo oli epätodellinen. Kun katsoin peilistä olin kuin kuka tahansa isovatsainen odottava äiti. Kun kokeilin vatsaa siellä ei enää kukaan potkinut. Onnellinen ja ongelmitta sujunut raskausaika sai surullisen päätöksen. Meille ei tulisi vauvaa, meille tuli enkeli.
Mies oli mukana synnytyksessä, joka sujui fyysisesti hyvin. Synnytin pienen enkelitytön, joka kapaloituna sylissäni näytti pieneltä nukkuvalta vauvalta. Hetken odotin, että jos hän sittenkin avaisi silmät, jos hän sittenkin parkaisisi, jos lääkäri olikin erehtynyt. Mutta ei, vauva ei herännyt.
Ystäväni oli kokenut vuotta aiemmin saman ja hänen neuvomana otimme valokuvia meistä ja tyttärestä, yhdessä ja erikseen. Tämä ystävä oli tuonut muovailumassaa vierailullaan ja eräs kätilöistä toteutti toiveeni ja painoi tyttäremme jalan ja käden jäljet massaan. Saimme rauhassa ihastella pientä tytärtämme. Minnekään ei ollut kiire. Katselin pientä lastani päästä varpaisiin, sillä halusin, että minulle jää valokuvien lisäksi muisto mieleeni siitä minkä nä-köinen hän oli. Pieni, vaaleanpunainen tyttö, jolla oli äitinsä suu ja isänsä leuka.
Kotiuduttuamme kaksi päivää sairaalassa oltuamme alkoi hautajaisjärjestelyt. Pidimme siunaustilaisuuden perhepiirissä, niiden ihmisten kesken, joille tyttäremme oli olemassa. Hän oli olemassa meille, vaikka hänen elämänsä päättyi ennen kuin se ehti edes alkaa. Näillä sanoilla pappi puhui tyttärestämme siunaustilaisuudessa. Kuolleena syntynyttä ei voida kastaa, mutta siunata voidaan. Lapsemme tuhka on haudattu Honkanummen uurnalehtoon; muiden pienten enkeleiden luokse. Hautajaisten jälkeen jäimme odottelemaan vajaassa kolmessa kuukaudessa valmistuvia patologin tuloksia.
Minäkin olen äiti
Olin kolme kuukautta äitiyslomalla. Sanana se tuntui pahalta. Olla nyt äitiyslomalla ilman vauvaa. Ajallisesti se oli tärkeää aikaa. Sain rauhassa surra ja eheytyä siksi ihmiseksi, joka olen tänä päivänä. Olen äiti, jonka tytär on kuollut. Tämän minulle sanoi psykologi, jonka luona kävin muutaman kerran puhumassa. Kun esikoislapsi syntyy kuolleena, on jotenkin epätodellinen olo omasta äitiydestään. Olenko minä äiti, kun ei minulla ole sitä lasta? En työnnä vaunuja katukuvassa, en imetä kahvilassa, voinko siis olla äiti?
Jotkut lohduttivat minua sanomalla tapahtuneen jälkeen, että ”kyllä minusta vielä äiti tulee”. Se satutti suunnattomasti, sillä kuka sitten oli sen pienen enkelitytön äiti jollen minä? Joinain päivinä minun teki mieli mennä painattamaan paita tekstillä: Minäkin olen Äiti! Jätin sen tekemättä, sillä sydämessäni tiesin sen, mitä muut eivät nähneet. Oli toki niitäkin, jotka uskaltautuivat tapahtuneen jälkeen tulla onnittelemaan minua äitienpäivänä. Se vaati suurta rohkeutta ja olen heille ikuisesti kiitollinen, sillä tuntui ihanalta saada tunnustus äitiydestään.
Suru on osa elämää, mutta elämä jatkuu
Koska olen vain ihminen, sorruin minäkin jossitteluun. Jos lapsi olisikin lähtenyt syntymään, olisiko hän selvinnyt hengissä? Olisiko kasvun hidatuminen löytynyt, jos olisi osattu tutkia tarkemmin ja ajoissa? Pohdinnat eivät tuo lastamme takaisin, joten on vain hyväksyttävä tosiasiat ja jatkettava elämää.
Suru kulkee mukanani, mutta olen oppinut elämään sen kanssa. Päivittäin ajattelen pientä tytärtäni milloin missäkin tilanteessa. Minkä näköinen ja kuuloinen hän olisi tänään, jos olisi täällä kanssamme? Minulla on ikävä pientä tytärtämme ja tämä ikävä on ristiriidassa sen asian kanssa, että tyttärellemme syntyi pikkuveli puolitoistavuotta myöhemmin. Tätä poikaa ei välttämättä olisi, jos hänen siskonsa olisi saanut elää. Se tuntuu jotenkin kummalliselta, sillä nyttemmin en osaisi kuvitella elämää ilman tätä poikaa.
Tilanteesta riippuen esittelen itseni kahden lapsen äidiksi. Tämän teen yleensä silloin, jos on enemmän aikaa kertoa perheestämme. Ennen poikaamme oli vaikeaa kohdata onko sinulla lapsia -kysymys. Jos kuljen poikani kanssa, tätä ei luonnollisestikaan kukaan kysy. Nyt on helpompi olla äiti, kun on lapsi, jonka maailma voi nähdä.
Ajoittain käymme tyttäremme haudalla ja silloin tällöin kaivan esiin hänestä otetut kuvat ja taulun käden- ja jalanjäljistä. Rakkaita muistoja, joiden avulla on helpompaa kertoa pojallemme hänen isosiskostaan, kun sen aika tulee. Vaikka tyttäremme elämä päättyi, elää hän minussa ja meissä, niin kauan kuin me hänet muistamme.
Tiina Mesiniemi on 30-vuotias sosionomi, joka on tällä hetkellä kotona pienen poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös mies sekä 04/07 kuollut ja syntynyt enkelityttö.
Lisää aiheesta:
Aamusydämellä-ohjelmassa 25.10.2009 - katso ohjelma YLE Areenassa.
http://health.groups.yahoo.com/group/tuntematon-enkeli/
http://enkelivauva.suntuubi.com/
http://www.blogilista.fi/avainsana/kohtukuolema
HS.fi: Kohtukuoleman riskistä tulee kertoa
Kohtukuolema ja tuen saaminen
Kommentoi 1 Lue kommentitKohtu vaikeni - äiti ei. Kohtukuoleman kokenut äiti kirjoittaa elämästään
"Kohtukuolemalla eli prenataalikuolemalla tarkoitetaan 22-viikkoisen tai yli 500 grammaa painavan sikiön menehtymistä kohtuun raskauden tai synnytyksen aikana. Arviolta 0,5 pro-senttia yli 22-viikkoisista raskauksista päättyy kohtukuolemaan. Suomessa kohtukuolemata-pauksia on noin 500 vuosittain. Suuri osa kohtukuolemista tapahtuu hyvin lähellä laskettua aikaa tai yliaikaisissa raskauksissa (Wikipedia)."
Ennen omaa kokemustani tiesin, että tällaistakin voi tapahtua. Missään vaiheessa en pelännyt, että niin kävisi. Mutta kun niin kävi, oli helpompaa alkaa suremaan, kun ei tarvinnut ensin ihmetellä mitä tämä oikein on.
Mielestäni kohtukuolemaa pitäisikin tehdä yleisemmin tunnettavaksi, sillä 500 perhettä on kohtalaisen iso määrä jos vertaa vaikkapa laajemmin tunnettuun kätkytkuolemaan, joita tapahtuu vuosittain onneksi enää kymmenkunta.
Jos aihe tunnettaisiin paremmin, helpottaisi se kohtukuoleman kokenutta selviytymisessä. Aina ei ole helppoa, kun joutuu selvittämään tapahtunutta sekä itselleen että läheisilleen.
Kohtukuolema on onneksi harvinainen tapaus, mutta se voi silti tapahtua ihan kenelle tahansa. Nykyisin minua on alkanut ärsyttää raskauksissa niin sanottuna ”turvarajana” pidetty 12. raskausviikko. Olen kuullut, että jopa neuvolan terveydenhoitajat ovat saattaneet onnitellen sanoa odottajalle, että ”nyt ollaan turvallisilla viikoilla”. Toki en halua, että odottavia äitejä aletaan pelottelemaan kohtukuolemalla, sillä kuten jo mainitsin se on harvinaista. Harvinaisuus ei kuitenkaan lohduta sitä, joka sen kokee.
Noin puolessa kohtukuolematapauksessa syy jää epäselväksi. Näin myös meillä. Diagnoosiksi tuli istukan toimintahäiriö, tuntemattomasta syystä. Tietyllä tavalla tämä diagnoosi oli helpotus, mitään en olisi voinut tehdä toisin. Se mikä tapahtui, vain tapahtui. Seuraaviin raskauksiin tämä ei vaikuttaisi fyysisesti mitenkään. Toisaalta taas tuntui äärimmäisen epäreilulta, että terve lapsi vain nukkui pois kohdussa, jonka istukka ei toiminut.
Mistä tunnet sä ystävän?
Hirvittää sanoakin, mutta satuin olemaan niin onnekas, että sain vertaistukea surussa hyvältä ystävältäni. Ystävyys punnittiin kyllä uudestaan monen muun kohdalla ja osasta tuli entisiä ystäviä. Mutta tilalle tuli myös uusia ystäviä. Suru joko erottaa tai yhdistää.
Kohtukuolemaan on ympäristön tosi hankala suhtautua. Kaikki on hämillään ja hokevat "Kuinka näin voi käydä?" Suomalaiseen suruun kuuluu, että annetaan niiden surra rauhassa, joilla surua on. Ei viitsitä tunkeilla. Minä en ole tätä koskaan ymmärtänyt. Miksei lähipiiri voi olla mukana elämän iloissa ja suruissa? Suru voi ihan hyvin olla yhteinen, jaettu kokemus. Entiset ystävät joko vähättelivät menetystämme vertaamalla sitä keskenmenoon tai sitten eivät vain uskaltaneet tai halunneet enää kohdata meitä. Silloin se tuntui tosi pahalta, mutta jälkeenpäin ajateltuna esikoisen kuolema erotti ystävissä jyvät akanoista.
Hyvät ystävät eivät kadonneet. Päinvastoin he jaksoivat kuunnella uudestaan ja uudestaan kun kävin läpi tapahtumia ja keskustelevat esikoisestamme tänäkin päivänä. Omalla kohdallani suurin helpotus surussa on ollut puhuminen aiheesta ja sen myötä kohtukuoleman tekeminen tunnetummaksi. Nykyisenä internet-aikana sain tukea myös kohtukuoleman kokeneiden vertaistukifoorumista nimeltä Tuntematon enkeli. Se on suljettu yhteisö, jonne pääsee keskustelemaan vain saman kokeneet.
Tärkein tukijani on ollut oma mieheni, jonka kanssa olemme alusta asti päättäneet selvitä tästä yhdessä ja jakaa tämä läpi elämän kestävä suru yhdessä. Olen ollut tässäkin suhteessa onnekas, sillä minulla on mies, joka pystyy puhumaan myös vaikeista asioista.
Vaikeneminen ei ole kultaa
Olen kohdannut muutamia kohtalotovereita ja esille on lähes joka kerta noussut se, ettei kohtukuolemaa terminä yleisesti tunneta. Näitä tapahtuu, mutta niistä ei puhuta. Tämä vaikeneminen oli minulle yllätys ja päätin, että en suostu olemaan hiljaa. Ikävistäkin asioista pitää pystyä puhumaan. En ymmärrä sitä, että suru on yhteisössämme tabu. Näennäisesti sanotaan, että otetaan osaa suruun, vaikkei otetakaan. Jälkeenpäin sanotaan, ettei oltu yhteydessä, kun ei tiedetty mitä olisi pitänyt sanoa tai tehdä. Voi, kun olisitte ymmärtäneet, että pelkkä läsnäolo tai saatavuus olisi riittänyt! Empatia ei vaadi vertaiskokemusta. Tukea voi, vaikkei tietäisikään miltä toisesta tuntuu.
Jos vaikenisin, tuntuu kuin unohtaisin koko esikoisemme olemassaolon ja sitä en halua tehdä. Hän on osa minua, meitä ja meidän elämää. Suru ei poistu vaikenemalla, eikä helpota surevaa. Olenkin joskus miettinyt, että vaietaanko yhteiskunnassamme vaikeista asioista sen vuoksi, että ympäristöllä olisi helpompaa.
En varmasti olisi selvinnyt täysijärkisenä kaikesta tapahtuneesta, jos en olisi voinut puhua asiasta läheisteni kanssa. Olenkin pohtinut, miten ikinä selvisivät surustaan aikoinaan ne äidit, silloin kun lapsikuolleisuus oli Suomessa yleisempää ja puhumattomuus vielä tavallisempaa. Eikä silloin saanut ammattiapuakaan. Oman suuni aukaiseminen on on osoittanut, että kohtalotovereita on ihan lähipiirissä. Yllättäen joku aina tuntee jonkun jolle on käynyt samoin, mutta asiasta ei vain ole puhuttu.
Tiina Mesiniemi on 30-vuotias sosionomi, joka on tällä hetkellä kotona pienen poikansa kanssa. Perheeseen kuuluu myös mies sekä 04/07 kuollut ja syntynyt enkelityttö.
Lisää aiheesta:
TV1 Aamu sydämellä ohjelmassa 25.10.09
Meni vähän pitkäks…
Kommentoi 0Hauskaa oli ollut. 16-vuotiaat kaunottaret, toinen kiharapäinen ja toinen tummakutrinen, hiipivät eteiseen väsynyttä hihitystä vaivoin pidätellen. Kertojaäiti, jonka hiusmalli oli huomattavasti latteampi kuin edellisillä – kömpi vällyistään keittiöön toteamaan, että kännistä ei ollut kyse. Hauska on hauskaa silloin kun on hauskaa. Oli istuttu rantakalliolla, käyty 24h-mestassa syömässä, torkuttu alikulkutunnelin seinää vasten ja aamubussia odotellessa vissiin nukahdettukin bussikatoksen penkille.
Mitähän me sovittiin?
Arjen vauhdissa kotiintuloajan täsmennys oli jäänyt hiukan vajaaksi. Toki tyttöjen tiedossa olivat aiemmin sovitut simppelit periaatteet: liikutaan kaveriporukassa, kaveria ei jätetä ja tarvittaessa noudetaan ihan mistä tahansa ja missä kunnossa tahansa. Tämän maailman menoa ajatellen turvallisuuden käsite on aina kiikun kaakun, mutta joskus vain on pakko luottaa. Ainakin silloin, jos unohtaa asettaa takarajan. Joutuuko silti potemaan huonoa vanhemmuutta hamaan hämärään saakka? Että jos olisi tapahtunut jotain?
”Meillä ei KOSKAAN lähdetä edes liikkeelle ilman tarkkaa sopimusta paluusta ja siitä kanssa pidetään kiinni!” jatkoi äiti Järkevä. Ellei pidetä, on kuulemma tiedossa kotiarestia sun muuta sanktiota.
Kikkarapäille ei mitään kamalaa tällä kerralla kuitenkaan tapahtunut. Ja puolivahingosta seurannut bonuskin oli vallan mahdottoman mukava: yön pyöreäksi bailanneet ”pallerot” kokivat olleensa luottamuksen arvoisia. Sitä paitsi, noin hauskoja bonus-keikkoja sivusta seuratessa saattaisin joskus itsekin tempaista yön ympäri, jos jaksaisin…
Kotiintuloajat ovat kotien kestoaihe
Syksyisin aihe siirtyy varsinkin yläkouluikäisten vanhempainiltoihin ja harrastusympäristöihin. Lasten kasvuun olennaisesti kuuluva irtautuminen kodista kaveripiireihin on kouriintuntuvaa ja yön tunteina valvottavaa. Näin meillä, entäs teillä?
Joissain yläkouluissa on tehty jopa kyselyjä oppilaiden kotiintuloajoista. Tavoitteena on ollut saada keskustelua aikaiseksi ja käytäntöjä yhdenmukaistamalla luoda turvaa tuova viestisysteemi kotien välille. Miten kotiintuloajat määräytyvät? Tapauskohtaisesti.
”Mun vanhemmat soittaa ja käskee tulla kotiin.”
”Me on sovittu että jos oon arkisin kotona yheksältä, saan olla viikonloppusin pitempään…”
”Joo on ollu puhetta…”
”Meen kotiin sitten kun kaveritkin.”
”Mä enimmäkseen niinku dataan himassa että emmä oikein tarvii kotiintuloaikoja.”Varma tie nuoren sydämeen
Villi valikoima kattaa kaikkea mahdollista käskyttämisestä pitkälle vietyihin neuvottelutaktiikoihin. Kellonajat rajoittuvat yleensä arkisin iltayhdeksään ja viikonloppuisin pari tuntia myöhäisemmäksi. Tyttöjen kanssa neuvotellaan enemmän ja pojille annetaan määräyksiä. Pääkaupunkiseudulla on jopa pohdittu alle 15-vuotiaiden kotiintuloaikojen säätämistä lailla.
Huh-huh, kukahan sitä pystyisi valvomaan? Nuoret kun tuppaavat tuossa iässä olemaan kekseliäitä. Viime kädessä kyse on molemminpuolisesta luottamuksesta. Hyvä konsti on tehdä kotiintulo houkuttelevaksi. Kannattaa kokeilla esimerkiksi seuraavaa tekstaria: ”Kotona on tuoretta pullaa.” Toimii ainakin umpinälkäisten teinipoikien kohdalla.
Paula Salmela on espoolainen toimittaja sekä lasten ja nuorten parissa toimija. Samassa huushollissa asuu kaksi hyvin ajan ilmiöissä kiinni pitävää teiniä ja rasavilli koiraneiti.
Miten tästä kaaoksesta selviää?
Kommentoi 5 Lue kommentitEsikoisen tullessa elämäämme kykenin jotenkuten ylläpitämään siivoushulluuttani ja pitämään kotimme kunnossa. Nyt, kun perheessä on kaksi lasta ja koira, kotimme on sottapyttyjen valtaama aivan turhan usein. Tietenkään sotkuisuudesta ei tarvitsisi välittää. Mutta entä jos sille ei voi mitään ja se ärsyttää?
Suosikkisotkutilanteeni on ruokailu: uhmaikäinen saattaakin kaataa maitolasillisen ruokalappuun, ja taapero taas tykkää heittää makupaloja lattialle ja levittää ruokaa hiuksiin. Hyvä ruoka ja yhdessäolohetki onkin värikäs tilanne, joka saattaa keittiön uuteen uskoon ja vaatii hermoja. Ei kun luuttuamaan!
Kolmen vuoden kotiäitiyden jälkeen siivouksesta oli tullut pakkopullaa huonoilla mausteilla.
Äiti tarvitsee nyt apua
Moni ystävä oli kehunut helpottaneensa arkeaan ulkoistetulla siivouksella. Viisaampien kehoituksesta tilasin viikkosiivouksen kotiin. Nopean tarjouspyyntikierroksen jälkeen päädyin yksityiseen palveluntarjoajaan.
Yleisesti siivouspalvelusta veloitetaan 21-36 euroa tunnilta (sis. alv 22%). Hinta riippuu tekijästä ja yrityksestä sekä työn määrästä - eli onko kyseessä viikko- vai suursiivous ja onko ikkunanpesua tai muuta lisänä. Siivoustyö on kotitalousvähennykseen oikeuttavaa palvelua, joten karkeasti ottaen sen hinnasta saa 60% takaisin verotuksessa.
Viime perjantaina kaksi reipasta naista imuroi pölyiset nurkkamme ja pesi kuraiset lattiamme sekä kylpyhuoneen tunnissa. Lopputulos oli perussiisti, raikkaan tuoksuinen ja puhdas. Parasta oli kotiintulo: ei tavinnutkaan heti aloittaa siivousurakkaa. Pystyin rentoutumaan, hoitamaan lapsia ja leikkimään heidän kanssaan - eli antamaan työviikon jälkeiset energiajämäni tärkeämpään. En myöskään ollut kireä siksi, että pitäisi siivota.
Tällä viikolla oli tiedossa "suursiivous" ja ikkunanpesu, voi ihanuus! Koti oli kyllä hienossa kunnossa.
Vaikka olinkin tyytyväinen lopputulokseen, luulen, että tämä jää kohdallani kokeiluksi. Minusta oma koti on mukava siivota itse. Odotan päivää, jolloin taas jaksan ja nautin siivoamisesta hyötyliikuntana. Siihen asti turvaudun kuitenkin apuvoimiin ja nautin vähemmästä kotitöiden määrästä.
Lisätietoja:
kirjoittajasta
Kotona sekä joskus ihan pihalla olevien vanhempien tuntoja siitä maailmasta, jossa lasten kanssa elämme.
kommentoiduimmat