perhepaletti
Isänmaa vs. äidinmaa
Kommentoi 3 Lue kommentitOlin asunut Lontoossa britannialaisen avopuolisoni kanssa viisi vuotta. Kun perheen perustaminen muuttui ajankohtaiseksi, huomasin, että olin vahingossa vetänyt oman lottovoittoni viemäristä alas.
Kyllä, Suomessahan kaikki on niin paljon paremmin. On pitkät äitiyslomat ja hyvät vanhempaintuet, neljä kunnollista vuodenaikaa, ja televisiostakin tulee kunnon sisältöä loputtomien tosi-tv-sarjojen, remonttiohjelmien ja pudotuskilpailujen sijaan.
Sen lisäksi, että Suomi on kaikin puolin parempi maa kuin Britannia, käytännön arki kaksosten kanssa vieraalla maalla alkoi hirvittää. Missä tukiverkostot?
Suomessahan ne. Etenkin omat vanhempani, jotka odottivat innolla ensimmäisiä lapsenlapsiaan. Puolisoni vanhemmat ovat eronneet ja hankkiutuneet toisistaan ja kotimaastaan mahdollisimman kauas – toinen Hong Kongiin, toinen Seattleen. Joten se heistä.
Toinen ongelma: julkinen liikenne. Kun kuulin, että odotan kaksosia, aloin tutkia Lontoon metrokarttaa pyörillä liikkuvan ihmisen näkökulmasta. Vaikka jotkut väittävät muuta, kantoliinailu ei todellakaan onnistu kaksosten kanssa. Tulos: Lontoossa lastenvaunut ja pyörätuolit pääsevät junaan suunnilleen joka viidennellä metroasemalla, lähiöissä ei usein ollenkaan. Onko tämä edes laillista EUssa?
Helsinki-Lontoo-Lappi
Lähdin aikoinaan maailmalle rinta rottingilla ja valmiina kaikkeen uuteen. Mutta monta vuotta suurkaupungissa ja tuleva äitiys kuorivat minusta esiin muutoksenvastaisen, suomalaista metsää, sukulaissuhteita ja omia juuria kaipaavan valittajan. Sellaisen, joka rutisee jatkuvasti Britannian puutteista, ja nostaa Suomen maanpäälliseksi paratiisiksi.
Vastustan kaikenlaista kansalliskiihkoilua. Kun omat juttuni alkoivat kuulostaa juuri siltä, ymmärsin, että oli aika palata kotiin.Palasin lähtöpisteeseeni, Helsinkiin, noin puoli vuotta ennen laskettua aikaa. Kaksi viikkoa ennen lasten syntymää mies sai työtarjouksen Rovaniemeltä. Neljä viikkoa myöhemmin meillä oli kaksi lasta ja oma talo Lapissa, vaaran laella.
Entä se lottovoitto? Varoitus kaikille maailmalla oleville suomalaisnaisille: Lottovoitto voidaan ottaa teiltä pois! Koska olin asunut ulkomailla useamman vuoden, minut oli suljettu Suomen sosiaaliturvan ulkopuolelle.
Sosiaaliturvan menettänyt nainen pääsee vanhempainetuuksista osalliseksi vain siinä tapauksessa, että hän palaa Suomeen 180 päivää (n. 6 kk) ennen laskettua aikaa.
Työttömäksi ilmoittautuva paluumuuttaja saa tuet saman tien, mutta vauvasta huolehtivat äidit eivät, vaikka olisivat synnyttäneet lapsen Suomessa, ja palanneet maahan monta kuukautta aikaisemmin. Selvää sukupuolittunutta syrjintää. Onko tämäkään laillista EUssa?
Kelan mukaan EU- tai ETA-maassa olleiden ulkomaanoleskelu voidaan kyllä lukea hyväksi. Käytännössä moni eurokansalainen kuitenkin kohtaa ongelmia, ja järjestelmässä on paljon sudenkuoppia. EUn ulkopuolelle muuttaneilta vanhempaintuet viedään joka tapauksessa.
Minä muutin Suomeen 170 päivää ennen laskettua aikaa. Sain omat tukeni kuntoon pitkän kamppailun ansiosta, mutta raskausjoogassa tapasin suomalaisnaisen, joka oli jäänyt kokonaan ilman äitiystukia. Koska hänkin saapui Suomeen 'myöhässä', valtiomme tulkitsi, että tukien olisi kuulunut tulla Britanniasta. Britanniassa ne katsottiin Suomen vastuulle, koska perhe asui vakituisesti Suomessa.
Oma lapsuus ratkaisi
Moni muukaan seikka ei istu kuvaan, jonka maalasin Suomesta keskellä koti-ikävääni. Toisin kuin Britanniassa, meillä tapahtuu koulusurmia, ja televisio on myös meillä täyttynyt tosi-tvstä remonttiohjelmista ja pudotuskilpailuista.
Paluu Suomeen ei silti kaduta. Nyt olen varma myös siitä, että ikäväni nimittäjänä ei ollut isänmaa, kansallinen identiteetti tai edes objektiivisesti mitattavissa olevat sosiaaliturvat ja tukiverkostot.
Se on näin: Raskaana olevan naisen kotimaankaipuussa on kyse siitä maailmasta, jossa itse oli lapsi. Minä tiedän, että osaan olla mahtava äiti lapsille jotka varttuvat keskellä keltaisia koivunlehtiä, piparkakkutaloja ja Nokian kumppareita. Toki myös lontoolaislapset luovat omat kultaiset muistonsa keskellä suurkaupungin sykettä. Mutta se on lapsuus, josta minä en tiedä mitään.
Laura Junka on 30-vuotias tutkija Rovaniemeltä (uuslappilainen helsinkiläisillä juurilla) sekä 1,5-vuotiaiden kaksospoikien äiti.
Kuka lohduttaisi äitiä?
Kommentoi 8 Lue kommentitSitten kun se aihe on lopulta valittu ja pitäisi näppärällä sanailulla kuvata se tunteiden kirjo ja kyynelten ryöppy, joka kuhunkin aiheeseen liittyy… ei kirjoittaminen olekaan niin helppoa. Varsinkaan silloin, jos kyseessä on kaltaiseni ihminen, joka saa kohtauksen yleisestä valittamisesta ja sitten se oma kolumni onkin narinaa kerrassaan.
Aion kertoa teille siitä, millaista on olla tasa-arvoinen äiti, joka aidosti näkee (tai ainakin yrittää nähdä) isän tasaveroisena kumppanina myös lastenhoidollisissa asioissa. Kas, minähän tein paluun työelämään viime vuoden lokakuussa. Olo muistutti ensimmäisestä koulupäivästä, sillä erotuksella, ettei kukaan tarkastanut onko repussa kaikki tarvittava, eikä kukaan saattanut Ylen portille varmistaen, että kulkukortti varmasti toimii. Niin, tavallinen äiti se vain oli palaamassa hoitovapaalta töihin.
Mitäs kummallista siinä on? Paljonkin!
On kiistaton totuus, että kautta maailman sivun ovat äidit vieneet untuvikkojaan hoitoon ja lähteneet työpaikoilleen, mutta vain lyhyen sivun ajan ovat isät jääneet lastensa kanssa kotiin. Ja sitäkin lystiä tapahtuu omien empiiristen tutkimusteni perusteella lähinnä Vauva-lehden sivuilla, ja meillä.
Itse palasin työelämään kuopuksemme täytettyä yhden vuoden. Olin kokenut työelämään paluun jo kertaalleen esikoisemme kohdalla, mutta jälleen mielessä mylläsi. Olisin halunnut jäädä pidemmäksi aikaa lasten kanssa kotiin askartelemaan lasikoruja ja pipertämään piparkakkuja. Mutta työ kutsui, sillä mieheni halusi jäädä lasten kanssa kotiin.
En voi kieltää, etteikö olisi mahtavaa lähteä aamuyöllä töihin, kun lapset jäävät turvallisesti kotiin nukkumaan isän kanssa ja ruoka on pöydässä, kun palaan iltapäivällä kotiin, mutta myytti tasa-arvon mysteeristä ei tässä kyllä toteudu. Ainakaan silloin, jos sitä mitataan ihailun jakautumisen tasaisuudella isän ja äidin kesken.
Isälle ihailua, äidille kuraa
Kas, kun minä lähden tienaamaan perheellemme ruokarahoja, kerää mieheni kaikkien läänin naisten ihailun. Minä puolestani saan osakseni huokailuja, että ”eikös se sinun pienempi lapsesi ole vasta vuoden ikäinen” ja ”jokos se pieni on pantu päiväkotiin”. Sitten joku keksii lohkaista, ”ettet sinä sitten kestänyt kotielämää tuon kauempaa”. Päätän heilauttaa näitä irvileukoja ja muistutan, ettei äiti omista lapsia yksin, vaikka onkin ne suurella vaivalla kohdussaan kantanut, puolet raskaudesta pahoinvoinut, tuskalla maailmaan ponnistanut, yöt valvonut ja maan vetovoiman avustuksella kimmoisat rintarauhasena imetysrupeamissa menettänyt. Kaikesta tästä huolimatta lapsilla on isä, joka meidän tapauksessamme on jäänyt kotiin lasten kanssa.
Odotan ähäskutti-asenteella näiltä irvailijoilta anteeksipyytävää kommenttia siitä, miten hienoa on, kun äiti osaa päästää miehensä osaksi yhteisten lasten arkea ja ymmärtää sen merkityksen isä-lapsi-suhteen kannalta. Mutta ehei, ei se niin mene. Minua katsotaan kummeksuen ja jok`ikinen mulkoilija lipuu päiväkotitätien, naapurin rouvien ja alepankassojen joukkoon ihailemaan ainutlaatuista miestäni, jonka vaimo vain ajattelee uraansa perheensä sijaan. Onneksi mieheni kerää turuilla ja toreilla ihailevia katseita, sillä kotona hän saa katsoa murtunutta vaimoa, jonka pontevat ponnistukset maailman parhaana äitinä valuvat kyynelinä poskille.Miksei kukaan sano, että ”sinä Katri se sitten olet edistyksellinen, muutenkin olet reipas ja tomera, hyvin sinä pärjäät ja selviät”. Onneksi ystäväni sanovat, ne ikäiseni ja kosolti vanhemmat naiset, jotka tietävät miten minä ponnistelen ja millaista vastatuulta saamme me nykypäivän naiset ja äidit kohdata.
Ollessani pieni äitini hoki minulle, että muista olla reipas tyttö. Muistan kyllä, ei tässä muukaan auta. Tukeva lainasuhde pankkiin kiidättää minut aamuvarhain töihin ja rakkaus lapsiin lennättää takaisin kotiin. Kirittäessäni kotiin vievää ratikkaa mahtavaan vauhtiin kaivelen selkäytimestä Hilman rakkaudentunnustukset ja kuulen korvissani Vilhon kikatuksen, kun hän kellahtaa oikoselleen viereeni, kaivaa sormella masuaan ja nauraa ”napa, napa, napa”.
Tiedän, että olen hyvä äiti. Ja tällä hyvällä äidillä on hyvä mies, joka on edelläkävijä kaikkien tulevaisuuden isien tiellä.
Katri Viippola on 32-vuotias yleläinen, henkilöstöresurssien konsultti. Perheeseen kuuluvat aviomies, 4-vuotias tyttö, 1 v 4 kk ikäinen poika sekä 12-vuotias kääpiömäyräkoira.Lue myös:
Vihreä Lanka: Miten isiä vanhempainvapaalle?
Lapsi päivä- vai kotihoitoon?
Kommentoi 14 Lue kommentitHoitomuodon valinnan täydellinen optimointi lienee mahdottomuus, mutta eri koulukunnilla on näkemyksilleen vahvoja perusteita ja asiasta tuntuu olevan vaikea keskustella ilman tunteiden pintaan nousemista.
Periaatteellisten kysymysten lisäksi hoitomuodon valintaan vaikuttavat ainakin vanhempien työ- ja uratilanne, perheen taloudellinen tilanne, lapsen ominaispiirteet ja mahdolliset sisarukset.
Suomalainen päivähoitojärjestelmä on kehitetty nykyisen laajuiseksi ennen kaikkea siitä lähtökohdasta käsin, että maailman emansipoitunein naisväki pääsisi mahdollisimman nopeasti töihin tienaamaan tasaväkisenä miehen kanssa. Kuvaavaa on, että yksi Suomen ensimmäisistä päiväkodeista perustettiin Forssaan Finlaysonin kutomon yhteyteen työntekijöiden lapsia varten.
Nykyinen kunnallinen päivähoitojärjestelmä sekä asiaan liittyvä lainsäädäntö takaavat jonkinlaisen tasapuolisuuden hoidon laadun ja saatavuuden suhteen, joskin pätevän henkilöstön puute ja kohtuuttomat jonot hoitopaikkoihin hieman häiritsevätkin lain kirjaimen ja hengen toteutumista.
Kotihoidon tuki on paljon uudempi keksintö ja se on myös kansainvälisesti aikamoinen harvinaisuus. Kotihoidontuen pienuutta usein valitellaan, mutta periaatteessa tällainen tukimuoto mahdollistaa useimmissa tapauksissa aidon valintatilanteen päivähoidon ja kotiin jäämisen välille.
Entä kumpi sitten on lapselle parempi? Ruotsissa asiaa tutkittiin seuraamalla yli 20 vuoden ajan sekä päiväkodissa että kotona hoidettuja lapsia. Vuonna 2005 raportoidun tutkimuksen tulokset olivat kiistattomia: 25 vuoden iässä päiväkodin kasvatit olivat selkeästi onnellisempia, sosiaalisempia ja heidän koulumenestyksensä oli ollut parempaa kuin verrokkiryhmän. Saman suuntaisiin johtopäätöksiin päätyi myös Yhdysvalloissa tehty tutkimus, jossa jopa mitattiin päivähoidon taloudellista kannattavuutta yhteiskunnan kannalta. Johtopäätös oli se, että jokainen päivähoitoon sijoitettu dollari toi yhteiskunnalla takaisin seitsemän taalaa parempien veronmaksajien ja vähemmän syrjäytyvien kansalaisten muodossa.Kotihoidon eduiksi mainitaan useimmiten stressittömyys sekä lapsen ja vanhemman välisen tunnesiteen vahvistuminen. Lisäksi nykyään nouseva trendi on, että varhain lapsensa päiväkotiin tuovaa ja töihin kiiruusti palaavaa äitiä pidetään jotenkin huonona, kun taas kotiin jääminen on jonkinlainen hyvän ja uhrautuvan vanhemman mitta.
Vanhemmat tietävät, mikä on heidän lapselleen paras hoitomuoto
Lastentarhanopettajana minä liputan periaatteessa laadukkaan päivähoidon puolesta, mutta omien kokemuksieni perusteella olen myös sitä mieltä, että aivan pienet lapset eivät sanottavammin hyödy päivähoidosta, vaikka päiväkodissa yleensä ihan hyvin pärjäävätkin ja jopa nauttivat siellä olostaan. Kuitenkin kouluikää lähestyttäessä varhaiskasvatuksen saloihin vihkiytynyt henkilökunta sekä päiväkodin sosiaalinen ympäristö pystyvät tarjoamaan lapsen kasvulle ja kehitykselle sellaisia virikkeitä, joita pelkästään kotioloissa kasvaneen lapsen ei ole mahdollista saada. Kotona kuviot saattavat käydä auttamatta hieman pieniksi yli 4-vuotiaalle vauhdikkaalle ja ahnaasti uusia asioita oppivalle lapselle. Näin myös silloin, kun toinen vanhemmista on kotona esimerkiksi työttömyyden takia tai nuoremman lapsen kanssa.
Ehkä toisaalta pitäisi luottaa siihen, että vanhemmat tietävät, mikä on heidän lapselleen paras hoitomuoto. Toisaalta maksuton peruskoulu ja oppivelvollisuus tuovat kaikki lapset organisoidun kasvatuksen ja opetuksen piiriin joka tapauksessa 7-vuoden iässä. Entä jos päiväkodin tarjoama varhaiskasvatus kaikille yli 4-vuotiaille olisi samalla tavalla itsestäänselvyys? Vähän samaan tapaan, kuin ilmainen esiopetus 6-vuotiaille alkaa nykyään olla.
Mikko Mäkelä on 34-vuotias lastentarhanopettaja, kasvatustieteen opiskelija ja kaupunginvaltuutettu Vantaalta. Perheeseen kuuluvat perulaissyntyinen vaimo, 5-vuotias tyttö sekä keväällä maailmaan pullahtava maha-asukki.
Lisää aiheesta:
Ruotsalaistutkimus: Andersson, Bengt-Erik & Strander, Kerstin 2002. Framtiden blev vår. 101 sjuttiotalisteer följda under sina 25 första år. Rapport 2 från FABASKO-projektet. Individ, omvärld och lärande/Forskning 11. Stockholm: Lärarhögskolan.
Tutkimuksessa siis seurattiin 25 vuoden ajan päivähoidossa olleiden sekä kotona lapsuutensa aikansa viettäneiden lasten etenemistä ja pärjäämistä elämässä. Tutkittavia asioita oli mm. tyytyväisyys elämään ja työllistyminen. Ero ryhmien välillä oli selvä päivähoitoporukan eduksi.
Yhdysvalloissa on tehty saman suuntainen tutkimus esiopetuksen suhteen.
HS.fi/STT: Tutkimus: Suomalaislapset viihtyvät päivähoidossa
HS.fi Vieraskynä: Väestöliiton toimitusjohtaja Helena Hiila
HS.fi: Suomi, kotiäitien maa
HS.fi: Helsingin päivähoitopaikat täynnä
HS.fi/STT: Suomen varhaiskasvatus maailman kärkeä
HS.fi/omaelämä: Lapsilla jatkuvasti ongelmia päivähoidossa
Sosiaali- ja terveysministeriö
Tahdon
Kommentoi 5 Lue kommentitIsoveli heräsi itkemään aamuyöllä puoli neljältä. Eikä vienosti nyyhkyttäen, vaan nyt pikkuleijona karjui! Unen läpi ymmärsin heti kolme asiaa. Hän a) "Ei haluu nukkuu!", b) "Haluu pois täältä!" ja c) (luojan kiitos!) Pikkuveli nukkui naapurisängyssä autuasta vauvanuntaan desibeleistä välittämättä.
Kaksivuotias on täynnä tahtoa, kellon ympäri. Onneksi perherauha on vain harvoin pahassa vaarassa, usein selvitään oveluudella ja huumorilla. Mutta sitten ovat nämä kerrat, jolloin miehenalku haluaa kaikkea, heti ja paljon. Eikä itsekään ole varma mitä haluaa.
Loputtoman energiansa ansiosta uhmikset sopisivat hyvin elokuvien päärooleihin. He kyllä jaksaisivat heilua kuvauksissa yömyöhään. Mutta elokuvan puolivälissä päähenkilö päättäisikin esittää rosvoa, eikä poliisia. Lounastauolla hän kieltäytyisi syömästä, piilottaisi osan ruoastaan taskuihinsa, osan jääkaapin alle ja söisi lopulta salaa muun kuvausryhmän jälkiruoat. Kuvaustauolla hän haluaisi mehua - ei haluaisi mehua - haluaisi mehua - ei haluaisi mehua - haluaisi mehua...
Pukeminen koettelee hermoja
En käsitä, millä menetelmällä kokonaiset päiväkotiryhmät saadaan toistuvasti puettua ulkovaatteisiin ilman kaaosta? Kun aamupäivisin lähden lasten kanssa puistoon, on valmistautuminen parasta aloittaa jo edellisenä iltana. Tavarat armeijamaiseen riviin, pukeutumisjärjestyksessä. Ja silti: samalla kun ahdan Pikkuveljeä toppapukuun, ehtii Isoveli kaataa kahdesti kenkälaatikon ja tunkea toiseen jalkaansa numeroa liian pienen kesäsandaalin ja toiseen kumisaappaan. Kaiken muun omatoimisuuden lisäksi.
Rukkasia asetellaan käsiin kymmeniä kertoja, peukaloa ihmetellään joka kerta. Tuskan hiki valuu. Käännän selkäni vain hetkeksi ja kääntyessäni takaisin on vastassa vain Pikkuveljen hölmistynyt katse. "Mihin se meni?". Hanskat löytyvät yksitellen käytävästä, pipo olohuoneen ovelta ja viimeisistä villahaalareistaankin uloskuoriutunut poika kirjahyllyn edestä lukemasta kirjaa. Ja hän ilmoittaa pilke silmäkulmassa: "Ei kiitos, ei ulos." Kohtelias kaveri.Luonto on varmaankin suojellut uhmaikäisiä antamalla heille tahtojensa vastapainoksi mitattomat määrät iloa ja kujeilunhalua. Sillä kaikesta ei aina selvitä pelkällä hymyllä.
Nukkuttaminen on haaste
Kuten silloin, kun Pikkuveli oli reilun kuukauden ikäinen, itkenyt muutaman päivän putkeen ja mies kolmatta iltaa töissä. Lasten nukuttamisesta tuli kunnon show, ja vauvaa imettäessäni Isoveli karkasi toistuvasti sängystä ja koko makuuhuoneesta. Neljännellä kerralla ryntäsin perään, enkä enää edes ymmärtänyt näytellä kärsivällistä.
Onneksi ajatus ehti ennen tekoa. Tapittaessani 92-senttistä täyttä uhmaa, tajusin, että minulla EI ole oikeutta taivuttaa häntä tahtooni pakottamalla - saati käyttämällä väkivaltaa. Sitä en halua lapselleni opettaa. Ja ettei lapseni yritä loukata minua haluamalla eri asioita kuin minä. Kaappasin huomionkipeän lapsen kainalooni ja painelimme makuuhuoneeseen. Lopulta taisimme itkeä tirauttaa kaikki kolme.
Se aamuyön draamakin lopahti lopulta harhauttamiseen. Peiton alta löytyi banaani. Isoveli pyyhki kyyneleet, söi puolikkaan banaanin ja kävi nukkumaan. Sitähän se siis olikin.
Unta odottaessani pohdin, tiesinkö varmasti, mihin olin ruvennut? Että ennemmin kuin kasvattaisin, joutuisin kasvamaan itse. Pystynkö antamaan onnen ja ilon vastalahjaksi vanhemmuuden? Tahdoinko nyt olla läsnä 100-prosenttisesti - ja jonain päivänä oppiakin päästämään irti? Unista tuhinaa kuunnellessa vastaus oli ilmiselvä. Niin minäkin tahdon.
Niina Jokiaho on 33-vuotias kotiäiti ja tiedetoimittaja (YLE Tiede). Perheeseen kuuluvat mies ja kaksi poikaa: 2-vuotias isoveli ja lähes puolivuotias pikkuveli.
Lue myös:
Meidän perhe: Leikki-ikä
kirjoittajasta
Kotona sekä joskus ihan pihalla olevien vanhempien tuntoja siitä maailmasta, jossa lasten kanssa elämme.